Vuorelta mereen.
Metsäisen vuoren rinteillä
Pulppuili lähde siintävä
Taivasta kuvastain.
Sen tunsi taivaan tuuloset
Ja pilvet, päivän sätehet
Ja sammalmätäs vain.
Se siinteli ja välkkyili,
Se pulppusi ja uneksi
Ja suhisi ja soi.
Mut sinivyötä katsellen
Sen heräs kaiho mielehen --
Se kauvaks vaiteloi.
Ja katsoin vyötä yllänsä
Se uursi maata eessänsä
Ja solui laaksoon näin.
Ja kautta kukkaniittyjen
Ja ohi lehdon liepehen
Se vieri kylään päin.
Oi ihanuutta maailman,
Min luonut suuren Jumalan
On lemmen runsaus! --
Mut kylää lähemmä kun käy,
Ei enää suloutta näy --
Kaikk' katoo kauneus.
Siell' on niin rajoitettua
Ja halpaa, kurjaa, ahdasta,
On ruma ruokottuus.
Se silokalvon röyheltää,
Se heloaallot pimentää
Tuo kylän siivottuus.
Se puron mieltä painaltaa
Se ikävöi, se halajaa
Pois metsään vilpoisaan.
Mut sinne kotiin lapsuuden,
Metsäisen vuoren rinteillen
Ei pääse konsanaan.
Ja siksi yhä eespäin vain
Se rientää, rientää kiiruhtain
Merehen päästäkseen.
Ja sinne päivän paistaissa
Ja meren laajan loistaissa
Puhtoisna kuollakseen.
Lootoskukka.
Syvältä aallon alta
Nous lootoskukkanen.
Vilpoisa veden valta
Kasvatti kaunoisen.
Kun helpeet hienot aukes
Kuu valoi loistoaan,
Ja päivän ruso raukes
Taa tumman metsämaan.
Niin tyynnä luonto nukkui.
Yö tuoksui tenhoten,
Ja vuorten huiput hukkui
Sinehen pilvien.
Sulosti kukka kaino
Kalvasna kimmelsi,
Yöviiman vieno paino
Se sitä tuuditti.
Ja kuuhut valoi sille
Kirkkainta loistoaan,
Sen painoi helpehille
Suloja suukkojaan.
Ja kukka kaino lempi
Väreillen autuutta,
Kunnekka hohtoisempi
Ol' aamun salava.
Sen silloin helpeet hienot
Ne hiljaa sulkeentui,
Unessa kuvat vienot
Kukalle kangastui.
Kun soluu mailleen päivä
Kuu kukan herättää,
Ja valon rusohäivä
Taa metsän hälviää.
Ja lootoskukka havaa
Suloimpaan auvohon,
Ja helpeet hienot avaa
Syleillä kuutamon.
Orvokki.
Suojassa tuuhean tammipuun
Valolle umpusi aukes,
Kun ensi leivo sai lauleluun,
Kun kahleet aaltojen raukes.
Säteelle päivän sa hymyilit
Ja sulosatuja uneksit.
Mies muuan asteli verkalleen
Ja huomas hohtehes hienon.
Ja silloin lyhveksi ilokseen
Hän taittoi orvokin vienon,
Ja hetken hellästi ihanoi --
Ja leinon liukua maahan soi.
Sun hetken oikku se surmasi
Ja sulle laskihe päivä,
Elosi sortui, kun sumeni
Unelmais' hohtoisa häivä.
Miks' julma noin oli ihminen,
Miks' sorti orvokin pienoisen?
Pälve.
On viidakon varrella vuokko
Kevätpäivyen loihtima;
Ylt' ympäri lunta ja jäätä,
Pälve pieni vain vihanta.
Ma katselen sitä ja mietin:
Se on kuva mun elostain,
Ylt' ympäri talvista huolta,
Mutta lämpöä rinnassain.
Se lämpö se keskellä talven
Luopi kukkia laulelon,
Ja toisenpa kaiholle myöskin
Sillä kyynele kirkas on.
Rimpi.
On rannalla rimpi tuulien tuutima.
Sun hentonen, hieno, myrsky on murtava!
Nyt lainosten lailla sa liikut
Ja huojut ja heilut ja kiikut,
Niin notkea vartesi on.
Mut hyinen kun vinkuvi viima,
On mennyttä riemusi tiima
Ja tuuli sun taittava on.
On kukkanen kalvas varrella valtatien.
Voi oikkujen julmain uhrina oot sa pien'!
Sa tuoksut ja vienosti häilyt
Ja hymyät, päivässä päilyt,
Niin puhtoset helpehes on.
Mut lapsonen leikkivä, armas,
Tai kulkija kylmä ja karmas
Sun, vienoni, polkeva on.
Oi sykkivä sydän rinnassa ihmisen,
Laps' hentonen, herkkä riemun ja murehen,
Sa lemmit ja laulat ja värjyt,
Ja toivot ja kaihoat -- särjyt,
Sun murhe se murtava on.
Oot heikompi rimpeä, kukkaa,
Oot lähempän' onnesi hukkaa
Ja kohtalos -- kärsiä on!
Kalliolla.
Jo laskihe päivä,
Tuliliekkiä taivaalla ui,
Ja metsän latva ja järven laine
Suloauvosta punastui.
Tää kallio kaunis,
Koko seutua halliten,
Se katsoo kauas ja korkealle
Yli surujen, riemujen.
Se nähnyt on monta
Sukupolvea ihmisten.
Ne hetken kukki ja kuoli sitten
Kuni rimpyet riutuen.
Sen rinne on jyrkkä,
Sieltä kuolema ammottaa;
Mut yli kuilun, jos tyynnä katsot,
Näet laajalti maailmaa.
Käy kulkija tänne,
Tääll' on ääretön avaruus.
Voit täällä kaihoas lauleskella,
Pyhä täällä on hiljaisuus.
Tän kallion tunnen,
Täällä onneni kukkia loi.
Mut varo! Pieninkin harha-askel --
Ja sun kuilu se niellä voi.
Ja silloin sa tuolla
Alla aaltojen nukkuisit.
En tiedä nukkuisko kaihos siltä,
Vaikka itse sa nukkuisit?
Sit' eiköpä kuiskais
Rannan rimpyet toisilleen?
Ja tuuli kuulis ja laakson lapset --
Yhä eläis se edelleen.
Siinnä, siinnä!
Humajaapi honkametsä,
Laulaa ikivihanta,
Sitä kuullen vienoon kaihoon
Viehtyy mieli lentoisa.
Kaukaa tuolta usvan halki
Saari kaunis kangastaa.
Siinnä, siinnä kaukoranta,
Toivojeni määrämaa!
Sinne liitää ajatuksein
Kun on maassa musta yö,
Rinnassani rauhatoinna,
Suruisna kun sydän lyö.
Sinne liitää, kuulakkaampi
Siell' on ilman sinervyys;
Kevään, laulun kukkasia
Siell' ei sorra hyinen syys.
Siinnä, siinnä kaukoranta,
Ihanteeni ihmemaa!
Saavutanko sinut koskaan
Toivojeni määrämaa?
Kuutamolla.
On kuutamo-ilta.
Satumaisen viehkeä valaistus
Yli seudun on.
Maa on kuni Jumalan ajatus,
Niin valtava, verraton.
Ma käyskelen tietä
Neitseellisten koivujen saartamaa
Ja ne kimmeltää.
Suurta rauhaa Jumalan julistaa
Nyt metsä, vuoret ja jää.
Mun syömmeni värjyy,
Hurmauneina sieluni kielet soi.
Rauhaa Jumalan,
Pyhäkössä luonnon se unelmoi
Kera taivahan tuikkivan.
Miks tuonelan tietä
Yhä kolkon synkäksi ajatella?
Se on huurteisten,
Neitseellisten koivujen saartama
Ja lempeän valoinen. --
On kuutamo-ilta.
Satumaisen viehkeä valaistus
Yli seudun on.
Maa on kuni Jumalan ajatus,
Niin valtava, verraton.
Ei, pyydäpä rintaas
Ilonaihetta ainaista,
Saa laakson lapsoset silloin sulta
Riemun raittihin muistoja.
Rippuverkossa.
Kun sa vilpoisa tuulonen
Rippuverkkoa heilutat,
Huojun kuni heinän helve,
Lintu olalla oksan.
Vaivun vienosti unelmiin
Taivaan sineä silmäillen,
Joka välkkyin ihanasti
Koivuin lomitse loistaa.
Unelmat yhä hienontuin
Hiljaa lauluina helmeilee.
Hengen helpehinä liitää
Kesän kukkien luokse.
Kesän kukkaset koivuillen
Niitä kuiskivi ihmeissään.
Koivut hiljaa huminoivat
Niiden kaihoa kuullen.
Lehtikatoksen alla.
Oi jos kaikki puiston lehdet
Päällein putoais,
Jos ne hiljaa liihoitellen
Peitokseni sais.
Silmän' silloin kiinni painuis,
Sydän kylmeneis
Ja mun surun', kaihon' kaikki
Ijäks hälveneis.
Laulaisithan silloin puisto
Mulle hiukkasen,
Lapsuus-aikaa muistutellen
Laulun riemuisen.
Muusta ellös humuele --
Vaikene sa vaan,
Mustaa mulle muu on kaikki
Ollut päällä maan.
Hämärissä.
Oi hämärissä
Kun suojassani
Ma istun yksin ja haaveilen,
En silloin muista
Ma mailmaa muuta,
Miel' on niin tyyni ja rauhainen.
Ei kadun pauhu
Se tänne kuulu,
Ei elon räikeä riemukaan.
Unelmoi kaiho
Ja suru nukkuu,
Kuin nukkuu lintunen oksallaan.
Ja liesi leimuu
Ja hiipuu hiljaan
Ja kuvat piirtyvi hiilokseen.
Ma katson niitä
Ja pitkä sarja
Herääpi muistoja verkalleen.
Oi lapsuus-aika
Ihanan hertas,
Miks kuni siivin sa lensit pois?
Jos uskos lämmin
Ja toivos kirkas
Ja raitis riemusi mulla ois!
Ens' nuoruusaika
Suloisen armas
Ja öisen synkeä, muistan sun.
Sun innostukses
Ja riemus raukes
Pois sielukellojen kaikuhun.
Siks laulun kukat
On kyynelissä,
Siks kaiho kietovi kantelon,
Kun paljon, paljon
Ois määrä tehdä,
Mut voima, voima se lamass' on.
Olalla oksan
Ei kauan lintu
Se malta nukkua kesäisin.
Povessa polon
Ei niinkään kauan
Voi murhe vaipua unihin. --
Jo sammui liesi,
Jo hiipui hiilos,
Sen kuvat tuhkaksi tummeni.
Ja hämyhetki
Ja levon tunne
Ja tyyni rauha ne kaikkosi.