Z. Topelius.
(11.1.1818-14.1.1896)
On talvi taasen Suomessa ja kinos kimmeltää
Ja suvilaineen lämpöisen nyt salpaa jäykkä jää;
On kukka aikaa kuihtunut, on lehto lauluton,
Ja harvoin kasvot armahat saa nähdä auringon.
Yöt on niin pitkät, pimeät. On niinkuin Louhi ois
Taas taivahalta päivyen ja kuunkin vienyt pois.
Käy kalman kylmä henkäys nyt yli kaiken maan --
Mut ihmisrinnan toivoa ei saa se sammumaan.
Tietäähän luonto aikansa! -- Se herää uudestaan,
Se kirkastuu ja kaunistuu, se loistaa kukassaan.
Vapaina virrat välkkyvät ja lehdot ailakoi,
Sinessä silloin taivahan taas leivon laulu soi.
Sa muistat ajan kolkomman kuin konsaan talvi tää,
Niin monen monta sydäntä se jääti lämpimää:
Kevättä hengen harva vain se tohti toivoa,
Harvempi vielä toivon tän voi maalleen lausua.
Sa tohdit silloin toivottaa, oi vanhus ylevä,
Sun maalles valon voittoa ja hengen kevättä!
Iloksi lauloit kansasi ja kansas kuunteli,
Ja laulut syvät, kaunihit ne sitä lohdutti.
Pimeimmän ajan painaissa loit laulut Sylvian,
Jäänlähdön Oulujoesta -- tuon runon valtavan.
Ja Suomen kansa kuuuteli, sen heräs innostus:
Myös kahleet hengen katkova on työ ja uskallus.
Vaiheita vanha Välskäri kun kertoi kansan tän,
Niin historian hiedikko sai voimaa elämän,
Ikuiset aatteet selveni, ne johti toimintaa,
Ja pyhäks' silloin kirkastui ja suureks' isänmaa.
Ne eli taas nuo sankarit ja urhot uljahat,
Ja tykit paukkui, välkähti taas miekat, tapparat.
Ja nimettömät miljoonat, ne nousi unhostaan
Puolesta uskon taisteluun ja maan ja kuninkaan.
Siell' oli tuskaa, itkua ja nälkää, kuolemaa,
Ja jaloutta, uljuutta ja maineen kunniaa!
Ol' niin kuin oisit sanonut: "oo uskollinen vaan,
Sa kansa pieni, itselles ja turvaa Jumalaan.
Ken vallan pitää pilvissä, Hän muistaa meitäkin
Ja onnen päivän paistaa suo taas sätein lämpimin." --
Tää sydämmesi tervehdys se lohdutusta toi,
Lomista synkkäin pilvien taas tuikki toivon koi.
Se tuikki taas ja kirkastui, kun hengen vapaus
Se huokui yli Suomenmaan kuin kevättuulahdus.
Ja salomailla valkeni ja poistui musta yö
Ja riemuisasti, innolla käv' edistyksen työ!
Se työ se Sua viehätti, Sa sitä rakastit,
Ja aarteet kuninkaalliset Sa sille uhrasit.
Ja polvi nuori, nouseva se sai ne omakseen.
Ja totuutta ja lämpöä ne luovat sydämmeen.
Se kiittää sua nöyrästi parhaista tunteistaan,
Se oppinut on lempimään myös "suurta kotiaan."
Se kiittää, siunaa Sinua, oi vanhus ylevä,
Oot sille sadun koivuna ja sadun tähtenä.
Myös Keski-Suomen kunnailta ja mailta takalon
Soi Sulle kiitos lämpöinen ja harras, koruton.
Säteillen liedet leimuaa, ne yötä kirkastaa,
Valossa niiden kuunnellaan nyt suurta laulajaa!
Proloogi.
(Lausuttu Suom. Teaatterissa Z. Topeliuksen syntymäpäivänä 14/1 1898.)
Tullos tyttönen taivaan pyhä ja puhtoinen,
Tullos hetkeksi tänne luokseni leijaten.
Kuollut on kukka ja aalto on vanki,
Peltoja peittävi hohtava hanki,
Rauennut rantojen riemu on,
Lehto ja laakso on lauluton.
Mut on kukkia, joita talvi ei taittaa voi,
Hengen kukkia, joita vuossadat ihanoi.
Nostatti kukkaset kiitävä tiima,
Mut kuni välkkyvä, siintävä siima
Viittovat tietä ne tenhoisaa
Kertoen aikojen tarinaa.
Tullos tyttönen taivaan, helkytä kanneltas,
Suo mun kuunnella hetki laajoja laulujas.
Suomeni murhe ja kansani kaiho
Suoltui kuin päivässä sankea saiho;
Päivänä loisteli rakkaus,
Hehkuva into ja innostus.
Tullos tyttönen taivaan, tuokio tarinoi,
Päivän paistetta kuinka laulaja maalleen loi,
Viitaten tietä ja maalia suurta,
Lemmellä takoen sammon juurta,
Pukien morsioks synnyinmaan
Sadoilla kauniilla lauluillaan.
* * *
Suru oli Suomenmaassa, kevään äsken koituneen
Surmas tyly takatalvi sortain lehdot lauluineen,
Huokuin umpuihin ja lehtiin säälitöinnä kylmää kalmaa,
Huokuin yli nuoren nurmen tahmeata tuonen talmaa.
Ja ne kuihtui ja ne kuoli helpeet, toiveet, unelmat,
Ja ne lakkas ilolaulut kevätpäivän nostamat.
Ol' kuin elo kuollut oisi, kuin ei nousis päivän salo,
Ol' kuin piilisi se pilviin, sammuis maasta ijäks valo.
Silloin kuule, mikä helke hellä, kirkas lumoova!
Toivoa ja lohdutusta lauleleepi Sylvia,
Yli maiden, yli vetten sävelvirta vieno soipi,
Hiljaa elpyy ilo jälleen, auvo armas aaluvoipi.
Nousee nurmi, puhkee kukka, kevään voima voiton saa,
Oulujoki vapahana koskiansa kuohuttaa,
Kimaltaen sini Saimaa maammoansa merta kaulaa,
Valoa ja vapautta mer' ja maa ja ilma laulaa.
Valoa ja vapautta, hengen ikikevättä
Helkkyy laulu ihmeen kaunis, lempeä ja ylevä.
Kevään armaan liittolaisna keväimen se tekee työtä:
Sulattaapi rinnan roudan, hälventääpi hengen yötä!
Sydän syttyy, laajeneepi; aatos kohoo, kirkastuu,
Valon työhön toivomielin kansa hiljaa vannouu,
Valon lippu puhdas liehuu, sarastaapi onnen huomen,
Valon suurta laulajata kiittää kaikki kansa Suomen.
* * *
Äyräiltä Suomenlahden äärihin Lapinmaan
Se katsoi kansa toivoin suurehen laulajaan.
Mut lentomielin ja nöyränä
Nuor' laulaja kuunteli,
Kun historian hengetär
Hänelle haasteli.
Se haastoi Suomen kansan vakaita vaiheita,
Se kertoi kärsimystä ja tuskaa, murhetta,
Se voimaa kertoi ja nöyryyttä
Ja voittoa, kunniaa,
Ja jaloutta, uljuutta --
Ja työtä rauhaisaa.
Ken kesti Isonvihan, mit' ei se kestää voi,
Jos oikeata tietä vain käydä ahkeroi?
Luo ajatuksia suuria --
Ja kansasi kukoistaa!
Luo valistusta, valoa --
Ja suur' on Suomenmaa!
Näin valon laulajalle hengetär haasteli,
Ja silloin sumu suoltui, taas päivä pilkoitti.
Hän tohti toivoa, uskaltaa,
Hän lohtua laulaa voi,
Siks kannel hengen kevättä
Sulosti unelmoi.
Ja siksi talvi-illoin Välskäri tarinoi,
Ja hyvyyttä ja voimaa, kuntoa kunnioi.
Ja siksi satujen maailma
Se lapsille aukeaa,
On siksi kaiken määränä
Jumala, isänmaa!
Äyräiltä Suomenlahden äärihin Lapinmaan
Se katsoi kansa luottain suurehen laulajaan.
Hän kantoi lippua aatteiden,
Ja sampoa sovinnon
Hän takoi Suomen onneksi, --
Se onnen ehto on,
Valon laulaja kallis, pilttisi pienoisen
Murhein multasit maahan Suomesi povehen.
Nuor' oli piltti kuin kukkanen tuomen,
Mut olis kasvanut kunniaks Suomen.
Leikkien lempeä kuningas
Elävi ainian laulussas'.
Poiss' on pilttisi, mutta kansasi nuori tää
Mielin lämpimin Sua taattona tervehtää.
Viittasit tietä ja maalia suurta,
Lemmellä taoit Sa sammon juurta;
Laulelit maallesi lohtua,
Loit ajatuksia suuria.
Kaunis itsesi olkoon, kaunis ja rauhainen,
Kunnes seestyvi aamuks maassa se kirkkauden.
Valoa lemmit ja valoa soitit,
Lemmellä kansasi nostit ja voitit.
Sinulle kiitos ja siunaus,
Valon laulaja Zachris Topelius!
Kevään kynnyksellä.
Kevään kynnyksellä
Tuli Tuonelan tytär tumma
Valon laulajan luo.
Katsoi ääneti, katsoi kauan --
Käden vaipua suo.
Katkaista ei henno
Miehen lempeän elonlankaa. --
Hiljaa liukuvi sää,
Kerimään kun kuontalolle
Tytär Tuonelan jää.
Päivä kultaa seinää,
Sammuu siunaten lännen rantaan
Metsän huurteisen taa.
Vaippaan yöttären pehmoisesti
Peittyy meri ja maa.
Kerii tytär Tuonen,
Kiertää hellästi kuontalolle
Elonsäikehen pään.
Silmä sammuvi, henki liitää
Valoon välkkyävään.
Valfrid Vasenius.
(Entisten jatko-opistolaisten puolesta 21.5.1898.)
On hiirenkorvalla valkovyöhyt
Ja kummut kukkia nostattaa.
Niin lyhven lyhyt on Pohjan yöhyt
Se valon voittoa julistaa.
Kevättä kertovi taian tuomaa,
Jumalan päivyen taian luomaa.
Ja ilmass' on kuni juhlamieltä.
Niin suur' ja kaunis on Suomenmaa!
Ma kuulen viehtyen luonnon kieltä,
Se oman henken' on haastamaa;
Ja on kuin soisi ja soisi yhä
Alhoista, vaaroilta "Maamme" pyhä.
Ja muistoin taakse ja toivoin e'elle
Ajatus lämmin se liitelee.
Nyt tuoksuu Tapion tanhut me'elle,
Nyt päivyt Suomea suutelee,
Nyt tuutii tuulonen toivon viljaa,
Suomen suuret ne kylvi hiljaan.
* * *
Sa lentomielin kirkastit
Tät' aimomiesten työtä,
Me näimme tähtein syttyvän
Ja valaisevan yötä.
Me näimme yönkin poistuvan
Edestä päivän kirkkahan.
Ol' meille tutut miehet nuo
Jo kotikunnahilta,
Lukeissa heidän kirjojaan
Vierähti moni ilta.
Ja sydän nuori lämpeni,
Se toivoi, hehkui, uneksi.
Unohtumattomat ne on
Nuo tiimat, jolloin siellä
Me kuuntelimme Sinua
Innostuin hehkumiellä,
Jaloa henkes lentoa
Kun saimme seurata.
Oi kiitos kaikesta kauniista,
Mi maass' ei koskaan maada!
Oi kiitos kaikesta suuresta,
Jota kalman käs' ei kaada!
Se sielussamme nyt unelmoi, --
Se kerran kukkia voi!
Mut vasta Sinä aukaisit
Kuin uuden mailman meille,
Kun lämpömielin meidät veit
Sa runon, aatteen teille.
Niin suureks Suomi laajeni,
Niin kalliiksi, niin pyhäksi.