Joulu-aattona.
Kirkossa.
Vainajain päivänä.
Uskovaiset.
Enkeli.
I, Isänmaa ja ihmiskunta.
Isänmaa.
Isänmaa, isänmaa! sana kultainen,
Ijankaikkista tenhoa soiva.
Olet lahja sa taaton taivaisen,
Pyhä riemumme, toivomme oiva.
Sua työmme ja toimemme tarkoittaa
Tulevaisien aikojen maa.
Surun synkeä sun oli muinaisuus,
Sotaratsu sun peltosi tallas.
Oli luonasi surma ja onnettuus,
Oli hurmeinen kenttä ja kallas.
Sulokantelos silloin se kyynelöi
Ja sun lapsesi pettua söi.
Pyhä temppeli sortui ja kellot sen
Oli ääneti aaltojen alla.
Sadat kulkivat korpia kaihoten --
Koti heill' oli taivasalla.
Kupukannella kimmelsi tähtivyö
Ja niin kylm' oli talvinen yö.
Mutta hanget ne haihtui ja leipää taas
Antoi tallattu, nurminen sarka;
Salolainen kaskeksi hongan kaas,
Visers' rauhassa lintunen arka;
Sydän toivoa tohti ja uskaltaa,
Kotilies taas leimuta saa!
Taasen kauas yl' autioin seutujen
Tutut kellot ne kutsuen kaikui,
Suista vaimojen, lasten ja vaivaisten
Pyhä virsi se värjyen raikui.
Mutta miehet ja sulhot ne nukahtaa
Sotahaudoissa suurissa saa. --
Isänmaa, nyt on taivahas valoinen,
Sodan, murehen myrsky on laannut.
Kotikuusien kuisketta kuunnellen
Sun on kansasi suureksi saanut;
Se jo varjona hoippui, mut vahv' on taas,
Nyt on rauha ja siunaus maass'.
Isänmaa, pyhä, kallihin Suomenmaa,
Sull' on tallella tenhoisa taikas.
Se käy toivojen eelle ja muistoin taa
Kuni taivahan tuulonen raikas.
Sukupolvien töistä se kimmeltää,
Tietä viitaten välkkyävää.
Vielä kaukana määrä se siintelee,
Ja sen peittävi aikojen saiho;
Mutta saiho kun suoltuen hälvenee,
Myöskin suoltuvi sielusi kaiho.
Sinut kansasi rakkaus kerran saa
Valoloistohon, syntymämaa!
Isänmaa, isänmaa! sana kultainen,
Ijankaikkista tenhoa soiva.
Olet lahja sa taaton taivaisen,
Pyhä riemumme, toivomme oiva.
Sua työmme ja toimemme tarkoittaa,
Tulevaisien aikojen maa.
Pyhä laulu.
Suomi kuule, kuule: nyt pyhä laulu
Heläjääpi halk' avaruuden laajan,
Lennähtää luo Luojan ja kertoo, kuink' oot
Armas sa meille.
Pyhän laulun mestari muinen lauloi,
Taivainen kun tenhosi hänen mieltään
Koskettaen herkkiä, sointuvia
Kieliä sielun.
Ja se kertoo suuria muistojamme,
Kunnian ja mainehen kulta-aikaa
Täynnä kärsimystä ja tuimaa tuskaa,
Hurmetta, surmaa.
Kertoo jalon-ylpeät unelmamme,
Toiveet, joita sulle me toivotahan,
Kuinka kunniaas yhä rauhan työmme
Vilpitön tähtää.
Sävelten kun helkkyä Luoja kuulee,
Joit' on suuren mestarin laulaa suonut
Silloin taivaastaan alas katsoo Hän ja
Sinua siunaa.
Siunaa valon lahjoilla ihanasti
Kansaa, jok' on maallensa uskollinen;
Taivasta myös lempivi se, ken lempii
Syntymämaataan.
Suomi kuule, kuule: nyt pyhä laulu
Heläjääpi halk' avaruuden laajan
Lennähtää luo Luojan ja kertoo, kuink' oot
Armas sa meille.
Jerusalemissa.
On koolla korkea raati,
Ja rahvas se raivoaa,
Se janoo verta ja surmaa --
Ja syyttömän kuolemaa.
Ja tuomarinistuimella
Pilatus on mietteissään,
Totuutta etsivi -- mutta
Se liukuvi käsistään. --
Mut hornan henget ne valmistaa
Kauneimman helvetin nielun
Varalle Kaifaan sielun.
On koolla korkea raati,
Se syyttömän tuomitsee.
Ja päivä pilvehen piilee
Ja luonto se huokailee,
Ja köyhä, pienoinen parvi
Se seisovi mykkänä,
Näin siltä kaikki on viety
Tuki, toivo ja elämä. --
Oi auta, Jehovah suuri,
Suo toivoa hiukkanen!
Näin ethän salline kuolla
Sa turvamme ainoisen?
Nyt peittää pimeys kansan
Kun pyhin on poljettu,
Kun vankkaan kalliohautaan
On toivomme suljettu.
* * *
On yö.
Se köyhä ja pieni parvi
Se ompi niin onneton.
Ei tohdi se toivoa aamua uutta,
Ei luottaen vartoa vastaisuutta --
Se on orpo ja puoleton.
Sen nuoret ja kauniit toiveet
Ne raukesi tyhjihin.
Ne raukasi tuonelan tahmea talina,
Ne katkasi kolkko ja kalsea kalma
Käsin kylmin ja rautaisin.
Se tahtoi se pieni parvi
Myös valona valistaa.
Sen aatos kotkana kauas kulki,
Totuuden tahtoi se tuoda julki --
Tahtoi nousta ja nostattaa.
On yö
Niin musta ja synkän synkkä.
Pien' parvi se surren käy.
Niin raskaasti huokaapi latvoissa myrsky
Ja rannoilta vastaapi aaltojen hyrsky,
Ja ei loimoa päivän näy.
On yö. --
Oi auttaos, Jehovah suuri,
Ja voimoa meihin luo.
Kas toivomme meiltä nyt vaino se kaasi,
Mut vieritä, vieritä haudalta paasi,
Ja sun päiväsi paistaa suo!
On yö. --
Mi väike ja kirkas loiste
Kuin pitkäisen leimahdus!
Pois loistava enkeli paaden se siirtää
Ja kultainen päivyt se taivasta piirtää, --
Surun suistavi siunaus. --
Sa pieni ja ylväs parvi,
Ei ain' ole aika yön.
Voit toivoa kaunista aamua uutta,
Voit luottaen vartoa vastaisuutta
Lemmen voimalla sekä työn!
Syysmyrskyssä.
Suvi suuri meilläkin ollut on:
Oli riemun rikkaus suotu,
Oli onni, tyyni ja talmaton,
Oli taivaan valoa juotu,
Ja kotkana toivomme kimmeltäin
Se kohosi päivään päin.
Ikitalven laidalla maa on tää,
Sitä kiehtoo kylmä ja kirsi.
Mutta hengen suvelle helkähtää
Tämän kansan kaunihin virsi.
Sen oppi se kuiskeesta kuusien
Ja laulusta laineiden.
Sen se oppi aikoina murheiden,
Oppi surun synkkinä öinä.
Ja se kasvoi katvessa valollen
Ja sen voima tenhosi töinä;
Ja polkua kulki se kaitaista,
Mut kunnian polkua.
Kesän kauniin maalleen se loihtikin,
Nousi heelmähän hengen laiho,
Ilo syttyi mielihin satoihin
Ja niin kauas kaikkosi kaiho,
Ja talven kansa se kukkia loi
Ja suuria unelmoi.
Suvi suuri meilläkin ollut on;
Oli riemun rikkaus suotu,
Oli onni tyyni ja talmaton,
Oli taivaan valoa juotu.
Ja kotkana toivomme kimmeltäin
Se kohosi päivään päin.
Suvi ollut on. -- Nyt on syksysää,
Nyt on maassa synkeä suru.
Vihan, vainon käypi nyt tuulispää,
Rikas riemumme on vain muru.
Mut hengenpä suvelle sittenkin
Soi laulumme kaunihin.
Kynän vaikka täytyykin vaieta,
Vaikka pannaan paulahan sana,
Eipä siltä kansaani uljasta
Ole vielä voittanut Mana.
Ken taivahan valoa juonut on,
On vankka ja pelvoton!
Senpä aatos kotkana liitelee
Ja se tekee tyynenä työtä,
Tarinaa se aikojen kuuntelee,
Sill' on toivo tenhoisa myötä.
Ei ijäksi myrsky ja pilvisää
Voi päivyttä pimentää.
Joll' on taivaan hattarat hallussaan,
Joka vallan pilvissä pitää,
Hänen, Hänen myöskin on kansat maan
Ja Hän silmää länttä ja itää.
Se soi kuni taivahan tuulahdus:
Jo tulkohon valkeus!
Silloin päivyt meitä se suutelee,
Meille, meille se kultia valaa,
Julkivääryys tyhjäksi raukenee,
Sekin raukee, mi sortaa salaa.
Ja pilvetön Suomen on taivas taas,
On rauha siunaus maass'.
Kynä tehdä tenhoista työtä saa,
Omantunnon se lausuvi kieltä,
Ja se valloille huutaa ja julistaa
Sanoin vallaten mahtavain mieltä:
On pyhinnä perheessä Jumalan
Ain' oikeus heikomman!
Mut kun hän tulee.
Voi miks' ei, miks' ei kantelo nyt kaiu,
Kuin kaikui kannel suuren soittajan?
Miks' kieliltään ei tenhosävel raiu
kirkastain hyvän, kauniin, oikean?
Sydämmen sorrettua oikeutta,
Elämän ihaninta auvoa,
Ikuista, pyhää, suurta rakkautta
Sen helkkyis soitto kauvas kaikuva.
Sen helkkyis soitto, ett'ei tahraan, multaan
Sais kenkään painaa kuvaa Jumalan,
Ei myydä turhuuteen, ei kuoreen, kukaan
Sais aartehia hengen rikkahan.
Sen helkkyis soitto tenhoin ihmismieltä,
Pyhästi nuoria se innostais,
Ikuisten vakain kuolotonta kieltä
Ne sydämmessään silloin kuulla sais.
Ja pois ne haihtuis halvat harrastukset,
Pois riennot itsekkäät ja matalat,
Ja silloin suuret syntyis ajatukset
Ja hyvään suuntaantuisi toiminnat.
* * *
Näin ihmekannel
Jos helkkyin soisi
Niin olot oudot ne uudistuis.
Ja aineen orjat,
Nuo kehnot, kurjat
Ne vapautuisi ja jalostuis.
Ja ihmishenki
Se tuntis riemuin,
Ett' ompi osa se Jumalaa,
Ja ymmärtäisi:
On suuri synti,
Kun sitä lokahan painaltaa.
Ja pyhä silloin
Ja kallis oisi
Sydämmen sorrettu oikeus.
Ja ihmislapsi
Ois auvoisampi,
Jalompi hällä ois vapaus.
Valon voima.
Nyt on kesä ja kukkien aika,
Nyt on valkeus voittanut;
Vilun valjun on päivyen taika
Kauas Suomesta suistanut.
Kuni luomisen päivänä armaat
Ovat veet sekä mantereet;
Ihmismielistä miettehet karmaat
Kera talven on haihtuneet.
Niinkuin ruoho on ihmisen lapsi,
Hetken lyhven hän kukoistaa,
Pian harmahaks käypi jo hapsi --
Hauta kolkkona aukeaa.
Mutta rintansa kaihova sulkee
Ikuisuudesta sakenen,
Valon lähteestä ollen se kulkee
Valon luo ijankaikkisen.
Kasva leimuksi sakene rinnan,
Kasva korkeaks ajatus!
Käyös suojihin mökin ja linnan
Kuni taivahan tuulahdus.
Poista kaikki, mi siellä on halpaa,
Mädännyttä ja kehnoa;
Murra kahleet, mi henkeä salpaa
Jalolentoista, ikuista.
Nosta kaikki, mi maassa on pientä,
Unhotettua, ylvästä;
Vala voimaa kuin lumouslientä,
Tue, lohduta, virkistä!
Valon kansa.
Silloin suojassa Urosten sulhon,
Suomen suurena suvena,
Sees oli taivas ja kukkea maa,
Murhe se solui jo muistojen taa --:
Alkoi onni jo ouruta.
Lempiluottehet laulaja löysi,
Kannel tenhoten kajahti,
Helkkyili riemua, toivoa soi,
Mielihin voimaa ja intoa loi,
Herätti, nosti ja hurmasi.
Valkain välkähti, palkehet paisui,
Säkenet säihkyen soilehtii.
Tenhoisa sampo se onnea tuo,
Soiluvan suonkin se tähkihin luo --
Valoa kansa se uneksii.
Laulun luottehet laajalti soikoon,
Kajakka olkohon tiedon koi!
Suomea työ yhä eespäin vie,
Viitottu sillä on valohon tie --
Rauhassa ruostua miekka voi. --
Silloin suojassa Urosten sulhon
Onnen suurena suvena,
Laidalla ainaisen lumen ja jään
Kohotti valistus kukkean pään
Jumalan päivyen paisteessa.
* * *
Mut sitten taivas se talmastui
Ja onnen aurinko vaipui,
Kun käsi voimakas hervahtui
Ja alle kuoleman taipui.
Niin Aleksanteria itki kansa,
Kuin itkee lapsonen taattoansa. --
Sai pilvi pimeä idästä,
Kaakosta sankea saiho,
Se on niin musta ja synkeä,
Se painaa niin kuni kaiho.
Ja murhe, murhe se kansan valtaa,
Kalmaanko päin sen jo onni kaltaa.
Turhaanko kaikki on tehty työ
Elämän myrskyisen vuolla?
Seuraako aamua synkkä yö --
Maineetta täytyykö kuolla?
Kun ei oo oikeus kansan ohja,
Niin elon vaaruvi vankka pohja.
Me ollaan kolkassa pohjolan
Pien' valon vartijajoukko,
On työmme määränä uutteran
Valaista varjoisin loukko,
Herättää henki, mi vielä nukkuu,
Pelastaa veljyt, mi muutoin hukkuu.
Me valon valtoja palvellen
Tahdomme suureksi saada,
Se kell' on säkene taivainen,
Ei konsaan maassa se maada.
Se tekee työtänsä tyynnä, hiljaa,
Se kylvää kaukaisten aikain viljaa.
Viel' aika uusi on nouseva,
Se surun Suomesta suoltaa,
Ikuisten lakien voimalla
Takaisin onnemme vuoltaa.
Pois katoo mailtamme katku kalman,
Pois haihtuu myrkkyisä tahma talman.
Ja lempiluottehet riemuin soi
Kuin taian tenholla silloin,
Ja Suomi suuria unelmoi
Ja hulmuu valkeat illoin,
Ja kansa kiittävi taivaan Luojaa,
Hän, Herra, maatamme pientä suojaa.
Kun valon työtä me teemme vaan,
Kuin tehty on aikoja ammon,
Niin kerran Suomi on kukassaan
Loistaissa sovinnon sammon,
Näät kansaa -- oikeus, jonk' on voima --
Ei kaada vaino, ei salasoima.
Niin valon kansa on kansa tää
Ja valon kansana säilyy,
Jos kuinkin myrsky se myllertää
Ja vainon aallot ne väilyy.
Se tietää: oikeus voittaa kerran,
Se turvaa voimahan valon Herran.
Kansalleni.
Ma soisin kansani suureksi
Ja mahtavaks', mainehikkaaks!
Ma soisin kansani nöyräksi
Ja alalla hengen rikkaaks!
Ma soisin, että se myöskin ois
Ajan nousevan uljas kansa,
Mi taistoon aatteiden käydä vois --
Ei pettäisi muistojansa.
Perillä pohjolan ollut on
Se vahtina työn ja valon:
Se pelloks perkasi louhikon,
Se viljeli soisen salon.
Se kirkon korpehen rakensi --
Ja harrasna kaikui virsi;
Sen viereen koulu se kohosi --
Ja hiljahan suli kirsi.
Ja täytyi hälvetä hengen yön
Kun sampoa kansa laati.
Vuos'satojen vei se pitkän työn,
Vuos'satojen voimat se vaati.
Mut hengen kukkaset kumpusi,
Ne kumpusi kansan työstä!
Muu mailma kummana katseli
Kun kohosi Suomi yöstä!
* * *
Kansani nuori ja voimakas,
Lujana seiso vahdissas
Kolkassa Euroopan.
Vahtina valon ja työn
Vastassa hallan ja yön
Perillä pohjolan.
Työsi ei vaan ole Suomelle
Työsi on ihmiskunnalle,
Työsi on Jumalan.
Säkene rintasi on
Säihkyvä, sammumaton
Löytävä korkeimman.
On yhteistyötä!
Ma seison vuorella korkealla,
On pyhä hiljaus kaikkialla.
Kauas, kauas siintämättömiin
Annan hurmauneena silmän lentää;
Kauas, kauas aikoin hämäriin
Laulun lentimillä aatos entää.
Näin isänmaani, sa lahja Herran,
Ihaili kansani sua kerran.
Altain rintehiltä tultuaan
Yöpyi tänne, ja kun aamu koitti
Hennonut ei jatkaa kulkuaan --
Uhras uhrit, kiitosvirret soitti.
Uus tunne valtava sielun täytti,
Päämäärän suuren se sille näytti.
Kaunoisena siinti eessään maa.
Siin' on onnen, siin' on voiman mahti!
Kuusten suojaan mökki kohoaa.
Riistaa antaa Tapio ja Ahti.
Lepikon pelloksi astuvoipi,
Kukuntakoivu se huminoipi.
Onnea saa käki kukkumaan,
Taatto taivaan siunaa uutistyötä.
Kannel helkkyy, hiljaa solmitaan
Suomen runottaren helmivyötä!
* * *
Voi aikaa suruisaa,
Voi aikaa katkeraa
Kun heimo heimoa raastoi!
Kun vainon mieltä
Ja kalvan kieltä
Vain veljyt veljelle haastoi.
Ei noussut yhteistyö,
Vaan synkken' surman yö --
Ja sortui Kullervo ylväs.
Ja Väinö soitti,
Mut viha voitti --
Ei noussut onnemme pylväs.
Se kaatui terhekäs tammi Taaran,
Se sortui siimekäs pyhä puu.
Se myrskyn kestänyt oli vaaran,
Mut heimoriidassa kukistuu.
Ja huolten hattarat
Niin synkän varjoisat
Vapaustoivehet peitti.
Ja kylmää kalmaa
Ja tuonen talmaa
Ne Suomenniemehen heitti.
Ja virret vaikeroi
Ja kannel murhein soi
Valittain outoa aikaa.
Mut alta kaihon
Ja sankan saihon
Ja toivon tuikkivi taikaa.
Ei turhaan kaatunut tammi Taaran,
Ei suotta sortunut pyhä puu,
Kun latva katkesi monihaaran,
Niin aika uusi se sarastuu.
Saa alta vaivojen
Ja mustain murheiden
Jo onni Suomelle hiljaa.
On yhteistyötä,
Se poistaa yötä
Ja toivon tuutivi viljaa.
Ja joskin hallasää
Voi viljan jäädyttää,
Ei yhteistunto se jäädy.
Nyt Suomen kansa
On valveillansa,
Sen onni yöhön ei päädy.
Niin yhteistyössä on onni Suomen,
Sovinnon sampo on tenhokas;
Hallussaan koituva sill' on huomen,
Se valvoo, Suomi, sun onneas.
Keväinen muisto.
(13/5 1848).
Kevät on tullut toivojen aika,
Kukkien kantaja kaunoinen,
Ilmojen halki tenhova taika
Kiirivi lauluja helkkyillen,
Ja kaunis on taivas ja kaunis on maa,
Ja vaarat ne kaukoa kangastaa.
Katkesi kahleet läikkyvän laineen,
Ahtolan immet leikkiä lyö;
Elpyvän luonnon mehevin maineen
Verhovi kuulava kevätyö!
Yön helmassa ihana kantelo soi,
Kun muistojen hengetär unelmoi.
Kuuntele hetki helkettä soiton.
Menneitten aikojen tarinaa!
Tenhoa siin' on aamuisen koiton,
Siinä on riemua valtavaa.
Oi kuuntele, kuuntele, kantelo soi,
Kun muistojen hengetär unelmoi.
Meri loisti ja laaksot, vuoret
Kuulsi laskeissa päivyen.
Mailla Gumtähden juhli nuoret,
Juhli kunniaks keväimen.
He tunsivat keväimen tullehen,
Ei luontohon yksin, mut henkehen.
Sinivalkoinen lippu siellä
Ensi kerran se liehuili,
Mies henkevä hehkumiellä
Sadat sydämmet sytytti.
Ja kaikuen valtavat sanat soi,
Kun suurinta maassa hän kunnioi.
Silloin valtasi nuoret mielet
Pyhä, ääretön innostus;
Silloin vapisi ilmapielet,
Jalo kajahti riemastus,
Ja kauaksi tuul' yli aaltojen
Se kuljetti riemua nuorien.
"Maamme" laulu se silloin raikui
Yli laaksojen, kunnaiden,
Kohti taivahan kantta kaikui
Jalolentoisna tenhoten.
Se kaikiksi ajoiksi pyhittyi,
Ja syömmihin suli ja syventyi.
"Maamme" laulu ja puhe ylväs
Ja tuo liehuva lippunen
Ovat henkinen muistopylväs
Murrosaikamme aatteillen,
Mi kirkasti pyhäksi isänmaan,
Mi herätti kansamme unestaan.
* * *
Helky kantelo ihanasti,
Soios muistoksi vainajain.
Jalot nukkuvat rauhaisasti
Alla kumpujen kukkivain.
Työnsä ja toimensa unhoon ei nuku,
Muistonsa maasta ei konsana huku
Vuossadat vaikka vierähtää.
Fredrik Cygnaeus, lentomieli,
Älköön painako paatesi!
Fredrik Pacius, satakieli,
Kauan soittosi helkkyvi!
Humaja hongikko haudalla tuolla,
Laulujen joutsen ei koskaan voi kuolla,
Laulujen joutsen Runeberg!
Maaliskuun 13 päivänä.
Oi Aleksanteri,
Sa Suomen ihastus!
Oi Aleksanteri,
Sa valtain kaunistus!
Ne vierii vuodet ja vuosisadat,
Mut Sun ei muistosi katoa;
Ne syntyy, sortuvat tähtiradat,
Mut nimi Sun se on loistoisa.
Sen lempi säilyttää,
Sen kaartaa kunnia,
Ja meille kimmeltää
Se valon soihtuna.
Kuin aamun auteren rusohäivä
Sa sumut Suomesta suistit pois,
Ett' armas, loihtiva, kirkas päivä
Valoa, lämpöä meille lois. --
Sai kummut kukkihin
Ja lehdot aaluvoi,
Ja surun soittokin
Jo iloäänin soi.
Ja rauhan työhön sai kansa Suomen,
Se tohti toivoa, uskaltaa,
Jo sille koituvi uusi huomen,
On taattu, turvattu isänmaa.
Oi ylväs ruhtinas,
Sun silmäs kirkastui
Kun katsoit Suomeas':
Tääll' aattees toteentui!
Tää pieni, syrjäinen, köyhä kansa
Tajusi mielesi korkean,
Se Sua lempi kuin parhaintansa,
Sa lahja taivahan Jumalan.
Oi Aleksanteri,
Sa valtain kaunistus!
Oi Aleksanteri,
Sa Suomen siunaus!
Ne vierii vuodet ja ajat vaihtuu,
Mut Sinun muistoas siunataan.
Kentiesi Suomelta onni haihtuu.
Mut Sua lempii se ainiaan!
Laulun heimo.
(Lausuttu Jyväskylän laulu- ja soittojuhlassa Kesäkuun 15 p. 1899.)
Mi aatos Luojalla ollut lie
Kun tänne Hän kansamme johti?
Kun poikki mannerten aukes tie
Tulevaisia vaiheita kohti?
Kun kolkkaan pohjolan ohjas sen
Laidalle lumien ainaisten?
Ne huojui korkeina kokkapuut
Ikisalojen suojassa silloin,
Ne välkkyi viehtäen salmein suut
Kun aleni aurinko illoin,
Ja laaksot lauloi ja lehdot soi
Ja vaarat vartoi ja unelmoi.
Ne vartoi pilvien kulkijaa,
Ne odotti heimoa laulun,
Mi voisi kinokset kukittaa,
Ja viljelis soiluvan aulun,
Ja luonnon soittoa kuunnellen
Myös lempiluottehet kuulis sen.
Ja silloin, silloin sa tulitki,
Sa kansani kumma ja kallis;
Ja kannel sun oli ilosi
Ja taikasi tenho sun vallis.
Sa tunsit taivaan ja tunsit maan,
Sulle haastoi urpukin oksaltaan.
Sun täällä kylvösi kaunis nous
Ja täällä sun savusi sauna,
Ja täällä ruuhesi riemuin sous --
Oli kaukana kateus, kauna.
Ja kumma kantelos helkkyin soi,
Se sur' ja itki ja ilakoi.
Se soitti lempeä lehtojen
Ja salojen suurta rauhaa,
Se huokui kastetta kyynelten
Ja aaltojen tenhoa lauhaa.
Niin syvä siitä soi kaipaus
Ja mielen murhe ja riemastus.
Se äidin lempeä kertoili,
Mi pyhää on, taivaista juurta,
Ja sammon synnyn ja ryöstönki
Ja valon taistoa suurta.
Laidalla lumien ikuisten
Se viittoi suurehen suvehen.
* * *
Mut vuosisatojen peitossa
Ja pitkäin talvien takana
Se nukkui se suuri suvi.
Sotaratsut peltoja tallasi,
Ja miekat, tapparat välkähti
Ja kannel se vaientuvi.
Voi aikaa tuskain ja murheiden,
Voi aikaa näljän ja hurmehen
Kun kansoa vaani kalma.
Kun milloin lännestä länkä nous
Ja milloin idästä surma sous, --
Maan varjosi tuonen talma.
Se kulki kuoleman niittomies,
Ja mustaks kylmeni lämmin lies,
Sotahaudat suurina aukes.
Ja parvet miesten ja sulhojen
Ne sortui kuolohon urhojen, --
Maan valtavoima se raukes.
Jäi työhön vaimot ja vanhat vaan,
Mut mahti jouda ei rakoon maan,
Se puhkes uutena ilmi.
Se piili povessa kansan sen,
Mi leikki haudoilla isien
Ja lasna maatansa silmi.
Oi kansa pilvien kulkija,
Sun täytyi suuria tuntea
Kun aikoja kestit näitä!
Ken leipähuolissa mataa vaan,
Se sortuu, sortuu kuin mato maan,
Ei kestä se myrskysäitä!
* * *
Siellä, missä korven hiljaisuus
Luonnon suurta mahtivirttä säistää,
Siell' on salon tyyni rauhaisuus,
Jot' on pakko vihan, vainon väistää.
Sydänvesillä soiluvilla
Vain rauhan ruuhi se sous,
Ja vaarojen kaltahilla
Koti suojaan kuusien nous.
Ja siellä, siellä Suomen soitto säilyi,
Kun vainon aallot kaikkialla väilyi.
Taittoi siellä toivon terhoja,
Poimi siellä unten ulpukoita.
Niissä, niiss' on taian tenhoa
Lemmenluottehia ihanoita.
Niiss' on voima ja valonvalta,
Mi kirkkahaks yönkin saa,
Mi talven ja tuiskun alta
Kesäkukkia nostattaa.
Kun yli maan ne kerran välkkyin vuoltaa
Niin niiden helke surun saihot suoltaa!
* * *
Oi maani, jälkehen myrskyjen
Jo koitti lempeä laimi.
Ja surun alta ja murheiden
Sun kohos onnesi taimi,
Ja takaa hohtavan rusohäivän
Nous salo säihkyvä nuoren päivän.
Sun vanhat virtesi helkkyin soi
Yl' Suomen suuren ja laajan,
Ne syömmet sytti ja toivon toi
Ne kansan keskelle taajan.
Sen valontyöllä on syvät juuret:
On Väinön virret nuo soivat, suuret.
Ja kansan valtasi innostus:
Suo Herra siunaus myötä!
Nyt viittaa valo ja valistus --
Niin kauan kesti jo yötä!
Ja seuraten parhaita poikiansa
Käy mielin lämpimin työhön kansa.
Se perkaa soita ja korpia
Ikilunten laidalta alkain.
Saa säilä säihkyvä ruostua --
On työssä välkkyvä valkain.
Ja hengen herkeät hetteet herää,
Ja valon kukka se tekee terää.
Ja "Maamme", "Maamme" se tenhoin soi,
Se työhön kutsuvi jaloon,
Korkeinta maassa se kunnioi,
Se kansan vihkivi valoon.
Sun valon kansaksi Luoja sääsi,
Oi nosta, kansani, nosta pääsi! --
Taas murheen pilvi luo varjoaan,
Taas vainon aallot ne väilyy,
Mut totuus perivi aina maan
Ja valon kansa se säilyy.
Niin, totuus meidän on voima, määrä,
Sen tieltä väistyä täytyy väärä,
Jos emme työtämme petä vaan,
Niin meill' on taivainen voima,
Ei vie meilt' onnea vallat maan,
Ei salaa hiipivä soima,
Isäimme taisto ei mene hukkaan,
Vaan hengen suvena käy se kukkaan.
Oi katso, kansani, maasi tää,
Se loistaa laidalla lunten,
Se kiehtoin, loihtien kimmeltää
Kuin saari siintävä unten.
Sen sulle kukkia Luoja salli,
Sa sitä suojaa kuin vankka valli!
Uusi ura.
(Jyväskylä--Suolahden radan vihkiäisissä.)
Terve tänne viettoon lyhven illan!
Terve tänne kunniaksi työn!
Työn, mi kansain välille luo sillan
Liittäessään maahan rautavyön,
Korven kolkon asutuksi saapi,
Kodit nostaa salon sydämmeen,
Olot elvyttää ja uudistaapi,
Tempaa myötä työhön yhteiseen.
Terve tänne! Pohjoisessa siintää
Vedet väljät kauniin Keiteleen,
Kimmeltävä kiskotie sen kiintää
Poukamahan pitkän Päijänteen.
Syrjäseudun asukkaille meille
Ura uusi siinä urkenee
Edistyksen, valon valtateille,
Missä työ ja kunto kilpailee.
Enemmän kuin ennen onni Suomen
Vaatii koko kansan toimintaa,
Päivätöinnä siltä nuori huomen
Vaipua ei öiseen varjoon saa.
Meidän kansa ompi hengen kansa,
Miekkavaltaa ei se tavoita,
Mut se tahtoo -- laki turvanansa --
Nousta, valistua, varttua!
Terve tänne läheltä ja kaukaa
Työtä kunnioivaan illatsuun!
Toivomielin iloitsee nyt Laukaa
Kera syrjäseudun monen muun.
Ura uusi auennut on sille,
Edistyksen kirkas kiskotie.
Kiitos kaunis siitä taivahille.
Työhön yhteiseen se meidät vie!
Se heräjää.
Mahtavana hallitseepi vielä talven haltia,
Metsämailla mökit pienet ovat hankiin hukkua.
Mutta annahan viikkojen vierähtää,
Niin hankien harjat ne haipuen hukkuu
Ja luonto, mi nukkuu,
Taas heräjää
Ja kunnahat kukkien kimmeltää.
Kaunihina silloin luonto soittaa jättikanneltaan,
Soittaa soilla, soittaa mailla, soittaa siniaalloillaan,
Ja soitto se helkkyvi riemuiten
Ja kertovi keväimen voimoa luovaa
Ja auvoa suovaa,
Kun suvinen
Taas huokuvi sää yli seutujen.
Niinkuin aikaa hiljaa jatkaa vuoroin päivä, vuoroin yö,
Jatkuu luonnon riemutessa hiljaa kevään luomistyö!
Maan suonista nestehet elämän
Käy suonihin puiden ja ruohon ja viljan,
Syys kunnekka hiljan
Tuo täytelän
Ja kypsän ja runsahan hedelmän. --
Hengen vainioilla myöskin kevättyötä tarvis on.
Kevättyö on hyvän työtä, tähtää valon voittohon.
Se lippua aatteiden kannattaa,
Ja öisiä varjoja lämpöisin rinnoin
Ja hehkuvin innoin
Se karkoittaa, --
On vapaus hengen sen määrämaa.
Suomen saloilla on monta taloa ja tölliä,
Joit' ei vielä hengen kevät valaise ja lämmitä
Ja niissäkin lapsia karkeloi,
Ja nekin on koituvain päivien kansaa.
Ei henkistä ansaa
Muu poistaa voi
Kuin kirkasna loistava tiedon koi.
Davidin kun istuimella istui nuori Salomo --
Vuosituhansien jälkeen vielä kuulu, mainio --
Hän rukoili tietoa totista.
Sä pyydä myös tietoa, kansani kallis,
Sun kilpes ja vallis
On tiedossa,
Mi johtavi töitä ja toimia.
Nöyryyttä ja viisautta ano lailla Salomon,
Silloin vaihtuu takaloilla hengen yöhyt valohon.
Ja viikot kun hiljahan vierähtää,
Niin synkeät varjot ne haipuen hukkuu.
Ja henki, mi nukkuu,
Se heräjää
Ja uhkuvi voimaa ja elämää!
Salomaalle on saatuna koulu.
Salomaalle on saatuna koulu,
Sitä kauan jo kaivattiin.
Kylän lapsoset riemuiten rientää
Koulun suojihin valoisiin.
Ilomielin ne leikkiä lyövät,
Kelkat kiitävi kilpaillen,
Siroruusuilla talvinen tuuli
Punaa poskuet pienoisten.
Ja ma katselen parvea nuorta,
Se on hilpeä, huoleton!
Työskennellen ja leikkien vuoroin
Käy se polkua opinnon.
Aamun nousevan kansa se ompi,
Aika uus' sill' on hallussaan,
jos se jaloksi varttua voipi,
Taattu silloin on onni maan.
Riennä vaan sinä pirteä parvi,
Opin alkeille kouluhun! --
Mutta tarkemmin sua kun katson,
Suru hiipivi mieleen' mun:
Ohut liian on monella nuttu,
Kovin kulunut, huono on,
Ja niin kylmä on Pohjolan talvi,
Sen on tuuli niin armoton. --
Talonisäntä taitava, kuule,
Hyvät sulla on mannut, maat.
Sadot runsahat peltosi antaa,
Täyteen aittasi ahtaa saat.
Kelpo vaimo sun kotias hoitaa,
Hyvät lapses on tavoiltaan. --
Nämä kaikki on antia armon --
Tokko tuota sa muistatkaan?
Talos' laidalla tuossa on mökki,
Siin' on lapsia, siinäkin.
Ja ne nääntyvät puuttehen alla,
Puute nääntävi sielunkin.
Hyväin lahjojen antaja vartoo,
Että käyttäisit leiviskäs,
Että maksaisit velkasi Hälle
Auttain köyhiä veljiäs.
Jos ne puuttehen painosta sortuis,
Pahan poluille poiketen,
Sua syyttäisi tuomari silloin
Lahjomaton ja ikuinen.
Omat lapsesi maallesi annat,
Anna lapsoset köyhän myös,
Auta heitäkin oppia saamaan,
Silloin siunattu sun on työs.
Monen monelle puute ja köyhyys
Nostaa pystyhyn tiedon tien.
Sielu nääntyvi -- singota sille
Edes sätönen pienen pien'.
Luoja jakavi lahjoja hengen,
Miten tahtoo hän milloinkin.
Mökki matala, halpa on ollut
Koti Kiven ja Lönnrotin.
Siksi toimios innolla, että
Yhä suurenis parvi tuo,
Joka hilpehin, riemuisin mielin
Valon rientävi lieden luo.
Aamun nousevan kansa se ompi,
Aika uus' sill' on hallussaan.
Jos se jaloksi varttua saapi,
Taattu silloin on onni maan.