Pakkaspäivä helmikuun lopulla. Käpälin kylässä oikein
tulipalopakkanen. Kellään ei näyttänyt olevan kylälle asiaa.
Takkatulten lähettyvillä kaikki pysyttelivät. Paksussa huurteessaan
lepäsi hiljaisena kylä. Silloin tällöin vain kujalla näkyi joku
kiireinen kulkija.
Illan hämärtyessä alkoi jäältä kuulua kellojen kilkettä. Neljä
hevosta läheni rantaa. Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin ajaa?
Jo alkoi kylässä kuhista. Pihoissa liikehti väkeä, ja ikkunoihin
ilmestyi uteliaita tirkistelijöitä.
Sulhasia sieltä saapuu! Minnehän ne ajavat?
Heinäjärven Joro poikineenhan sieltä tulee! luulivat jo muutamat
tuntevansa.
Niin olikin! Joro sieltä tuli kaikkine joukkoineen, ja ajoi suoraan
Rotosen pihaan.
Sulhaskansa nousi pirttiin:
-- Terve taloh!
-- Terve vierahille! Perälle istumaan käykää!
-- Missä Iro? kysyi heti Joron poika epäilevästi.
-- Kylällä asioilla. Pian hän saapuu, vastasi isäntä.
Kun vieraat olivat istuutuneet tulotshaijuja juomaan, alkoi Joro:
-- Kuulehan, veliseni Jehhiimei Rotoni! Nyt ei enää häitten
lykkääminen käy päinsä. Meille on miniä tarpeen, ja vanheneehan tämä
poikakin jo ihan ikälopuksi, jos tässä yhä ja yhä ruvetaan asiata
siirtelemään. Naureskelemaan jo meille ihmiset rupeavat. Mikäs tässä
oikein kangertaa?
-- No! Iro ei vielä ole mielinyt kotiaan jättää, vastasi vältellen
isäntä.
-- Eikö sitten nykymaailman aikaan taatto enää saa tytärtään
taipumaan? Vai eikö tällä taatolla ole tahtoa? Kuulehan, taatto,
minulla on sinun sanasi. Ja asiasta täytyy nyt tulla tosi, tai
menetät sinä arvosi miesten silmissä. Ellei kahden viikon päästä
ole häät, kerron minä kylillä, mikä sinä olet miehiäsi sanojen
pitämisessä.
Ukko Rotoni tunsi moisesta puheesta voimakkaan kiivastuksen vyörynnän
povessaan, mutta muistaessaan, että puhuja oli hänen vieraanaan,
hänen omassa kodissaan, sai hän sisunsa asettumaan, vastaten
yksikantaan:
-- Olkoon sanottu! Häät pidetään kahden viikon kuluttua.
-- Kuulkaa, kuulkaa! huusi Joro kääntyen poikaansa ja vaimoonsa päin.
-- Sitähän minä aina olen sanonut, että Jehhiimei Feodorovitsh Rotoni
on kunnon mies.
Samassa tuli Iro sisään, reippaan ja iloisen näköisenä, helein
poskin. Mutta huomatessaan vieraat hän kävi vakavaksi ja tervehti
ääneti kaikkia.
-- Kuulehan, Iro morsioni! Nyt on päätetty, että häät pidetään kahden
viikon kuluttua, riemuitsi Joron poika.
-- Kuka on päättänyt? kysyi Iro, käyden kalmankalpeaksi.
-- Isäsi ja minun isäni.
-- Vai niin. Hyvä on.
-- Kuulitko, taatto! Iro sanoi: "hyvä on"! huudahti Joron poika.
Iro pyörähti gornitsaan ja painautui nyyhkyttäen vuoteelleen,
mutta kun näki äitinsä ovelta kurkistavan, hypähti jälleen
pystyyn, pyyhkäsi silmiään ja lähti sanaa puhumatta korjailemaan
tsaijukompeita pirtin pöydältä.
* * * * *
Heinäjärveläiset läksivät seuraavana päivänä luvaten saapua suuren
hääkansan kera hyvissä ajoin, jo puolentoista viikon päästä.
Kuumeisella kiireellä alkoi nyt häitten valmistaminen, ja kymmenkunta
kylänneitosta kutsuttiin oman väen avuksi morsiuskapioita ompelemaan.
Kului viikko, pari päivää toistakin, ja seuraavana päivänä odotettiin
sulhaskansan saapumista. Iro oli ollut koko ajan hyvin äänetön ja
vakava. Valmistelutöihinkin hän oli vain nimeksi ottanut osaa.
Seuraavan aamun valjetessa lähti Iro tapansa mukaan jo varhain
navettaan lypsämään. Kului tunti, kului pari, mutta Iroa kiuluineen
ei kuulunutkaan pirttiin takaisin.
-- Mitäs se tyttö siellä niin kauan puuhailee? ihmetteli emäntä. --
Pistäydypä Outi katsastamassa.
Hetkisen kuluttua tuli Outi takaisin hämmentyneenä, virkkaen:
-- Ei siellä ollut Iroa! Ja lehmätkin on vielä lypsämättä.
-- Mitä! lehmät vielä lypsämättä! kivahti emäntä rientäen navettaan.
Niin oli.
Kaikki alkoivat nyt ihmetellä, minne Iro oli mahtanut lähteä. Kun ei
kotoa löytynyt, ruvettiin kylältä kyselemään.
Ei oltu sielläkään tyttöä nähty.
Silloin tuli Rotosen taloon hätä. Pahoin aavistuksin juoksenteli ukko
Rotoni pirtistä sintshiin, sintshistä saraille, sarailta navettaan ja
sieltä taas pirttiin, voihkien ja päivitellen:
-- Sellaista se on, kun täytyy tyttö vasten omaa mieltään miehelään
työntää! Sellaista se on! Voi minua höperöä miestä, kun moisia sanoja
meninkin antamaan! Enpäs silloin ajatellut, että näin voisi käydä.
Enkä silloin muistanut, miten niissä vanhain miesten lauluissa Aino
ennen teki. Olisikohan Iro...?
Hän pysähtyi ajatuksissaan. Hän ei rohjennut sellaista mahdollisuutta
ajatella loppuun.
-- Voi, voi! Minkä tähden sinä sitä tyttöä pakotit Joron pojalle
menemään! Ja minkä tähden minäkin pakotin! itki emäntä. -- Nyt se on
juossut jokeen.
-- Jokeen? huusi kauhistuen ukko Rotoni.
-- Niin sanovat kylän pojat. He kertovat joelle vievän tuoreet
suksenjäljet, vaikka niitä onkin vaikea nähdä, kun hanki on niin
kovaa. Niin he sanovat! Ja Iron sukset on poissa.
-- Sukset poissa! Tämähän on kauheata!
-- Voi auta, jumalani, minua äitiparkaa, anna minulle tyttöni
takaisin! Ironi, Ironi! valitti emäntä, itkien hillittömästi.
-- Ehkäpä hän ei kuitenkaan ole mennyt jokeen, vaan on --
Erakkojärven Erkki vienyt hänet. Niin luulen minä, virkkoi ukko,
näyttäen hiukan tyyntyneemmältä.
-- Voi, olisipa vaikka niinkin! Kunhan vain Iro eläisi!
Mitkään etsimiset eivät auttaneet. Iro oli poissa ja pysyi. Kylän
pojat hiihtelivät ympäri metsiäkin hakien, mutta turhaan. Raskas suru
valtasi Rotosen talon, vaikkakin sitä hiukan vaimensi toivo, että
Erakkojärven Erkki oli vienyt tytön.
* * * * *
Heinäjärveläisten tuloa pelättiin joka hetki. Niitä ei kuitenkaan
kuulunut vielä Iron katoamispäivänä, mutta seuraavana aamuna
näkyi heidän parikymmentä hevosta käsittävä joukkueensa tuhansine
tiukuineen ja liputettuine valjaineen jäällä.
Pyssynlaukauksin he ajoivat Rotosen pihaan, pärskyvine orhineen.
Isäntä toivotti vieraat tervetulleiksi, mutta ilmoitti samalla
surullisen tiedon morsiamen katoamisesta. Silloinkos sulhaskansa
suuttui.
-- Ne ovat antaneet tytön Erakkojärven metsäsisseille! huusi Joron
poika näytellen raivoissaan keltaisia hampaitaan.
-- Voi te lurjukset, roistot, sanansyöjät! karjui Jorokin, pyörsi
samassa hevosensa, iski ruoskalla selkään ja alkoi ajaa poispäin,
kiroten ja sadatellen minkä kerkisi.
Samoin teki koko sulhaskansa. Voi sitä meteliä ja pauhinata!
Eikä siinä auttaneet ukko Rotosen ja kylänväen rehelliset puheet
ja selvittelyt vähääkään. Ne näyttivät vain yhä kiihdyttävän
raivostunutta sulhaskansaa.
-- Ne on kaikki yhessä juonessa, koko kirottu kylä! huusi Joron
poika. -- Prastshai vaan!
-- Ajetaan parempiin kyliin, ja parempiin tyttöihin! kiljui
sulhaskansa, laskettaen yksi toisensa jälkeen jäälle ja lähtien
remuten ajamaan kylästä.
Rotosen väki oli kuohuissaan ja samalla kokonaan lamautunut
häväistyksestä, minkä nyt oli saanut kestää. Ja koko kyläkin tunsi
suurta kiihtymystä heinäjärveläisiä kohtaan, näiden alhaisesta ja
kehnosta menettelystä sekä häväistyksestä, mikä oli sinkautettu myös
heidän päällensä.
Ukko Rotoni oli aivan murtunut. Tyttären menettämisen lisäksi piti
nyt vielä tällaista sattua! -- Ja tuollaisen väen käsiinkö olisi
minun tyttäreni joutunut! Ei! Onnellisempi on kuolemakin kuin
tuollaisten saaliiksi joutuminen! Voi minua houkkaa, miten olen ollut
sokea! Rehellinen ja kunnon mies uskoo aina vanhan rehellisen ystävän
puhetta, mutta mitä teki Heinäjärven Joro? Pilkaksi löi ja alkoi
häväistä. Oli siinäkin mies! Ja oli sillä kelpo poikakin!
* * * * *
Harmaa murhe muutti nyt Rotosen taloon, asuttuen Iron
tyhjäksijääneelle sijalle.
Ei tulen tuiketta ikkunoista nähty, ei puhetta pirtistä kuulunut. Ja
ihmiset siellä liikkuivat hiljaa kuin haamut.
Illansuussa kuului ometasta joskus tyttöään surevan äidin hiljainen
laulu:
"Elkätte emot poloiset
sinä ilmoisna ikänä
tuuitelko tyttäriä,
lapsianne liekutelko
vasten mieltä miehelähän,
niinkuin mie emo poloinen,
tuuittelin tyttöjäni,
kasvatin kanasiani!"