Joulu muualla maailmassa on kahden kolmen päivän juhla, mutta
Erakkojärvellä sitä vietettiin tavallisesti kolme viikkoa. Ei
kuulunut silloin pyssyn pauketta salolta, ei suksen suihketta
metsästä. Saivat korpimailla uneliaina nuokkua lumiset puut, saivat
kontiot juurikkaittensa alla häiritsemättä kuorsata, sudet soitaan
samota, ilvekset vaaroilla ilakoida, ketut kepposiaan tehdä, metsot
männynnuppuja märehtiä ja teeret torkkua huurteisten koivujensa
latva-oksissa. Ja Erakkojärven piilopirttikin näytti kokonaan
nukkuneen lumisen erämaan kätköön. Sen olemassaoloa ei voinut kotkan
silmäkään huomata, eikä edes vorna [= korppi], joka kaikki paikat
nuuskii. Rääkyen sekin ylitse pyyhkäsi, rapsauttaen lunta kuusien
latvoista, mutta havaitsematta niiden suojassa uinuvaa erämiesten
pirttiä.
Ei päässyt edes lakeistorvesta tupruava savukaan metsäeläjäin
tyyssijaa ilmaisemaan, kun rakennuksen yli kurkottuva kuusi nielasi
sen kokonaan kitaansa, siivilöi kidusneulasiensa lävitse, antoi
varovasti viereisten kuusien eteenpäinvietäväksi, jotka puolestaan
sitä yhä hajoitellen tarjosivat sen ylemmän rinteen kuusikolle, ja
vasta se laski latvaoksistaan savun taivoa kohti hienon hienona
utuna, jota metsänpeikotkaan eivät olisi enää savuksi arvanneet.
Koirat nukkuivat kuin noidutut portaitten pielessä, päivä päivältä
syvenevissä lumihaudoissaan. Samaten miehet pirtissä, pehmeillä
taljavuoteillaan. He nukkuivat nyt harteiltaan koko vuoden vaivat
ja väsymykset. Ja lyhyen valveillaoloajan he joko tuumivat tulevia
retkiä, muistelivat menneitä tai kertoilivat tarinoita toisilleen.
Erkin mielessä sen lisäksi usein väikehti nuori neitonen, jonka
hän näki milloin emäntänä Erakkojärven uudessa pirtissä, milloin
vierellään pororeessä helskyvällä keväisellä hangella, milloin taas
Heinäjärven miehen saaliina, tai aaltoihin heittäytyvänä Ainona. Ja
silloin alkoi makuulava poltella hänen allaan. Hän olisi tahtonut
suinpäin syöksyä metsien halki Käpäliin. Mutta kun hän taas havaitsi
rauhaisan pirtin ympärillään, ja se kuiskasi hänelle: "ei vielä ole
mitään hätää", tai vienon itätuulen kepeä henkäys lakehisesta lausui:
"ole rauhassa, tyttösi on sinun", rauhoittui hän taas ja yhtyi
toisten metsästysjuttuja kuuntelemaan. Miehet eivät näinä viikkoina
liikkuneet ulkonakaan, muuta kuin saunaan ja aittaan. Suksetkin siinä
seinävierellä kerrostuivat kerrostumistaan yhä paksumpaan lumikuoreen.
* * * * *
Näin he nytkin jouluviikkojaan viettivät. Loppiainenkin oli jo sivu,
kun muutamana päivänä he kaikki kolme hypähtivät vuoteiltaan.
Koirat haukkuivat kotipihassa, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut.
Nopeasti he syöksyivät ulos, telkesivät koirat pirttiin, ravistivat
lumen suksistaan, hiihtivät lammen poikki ja laskeutuivat varovasti
Erakkojärven rantapensaikkoon katsomaan, näkyisikö mitään
epäilyttävää jäällä. Heti he huomasivatkin kaksi miestä hiihtävän
viistoon järven poikki, noin pari sataa syltä heidän olopaikastaan.
Yht'äkkiä tarttui Ilves-Matti Erkkiä käteen ja kuiskasi:
-- Siinä ne nyt on, ne sinun ampujasi! Tunnen selvään tuon
partaniekkamiehen samaksi, joka minua pyssyllään kolautti päähän.
Kun veljekset tämän kuulivat, palasivat he kiireesti pirtilleen
takaisin, Ilves-Matin tullessa perästä, saatuaan ensin varmuuden
siitä, että rosvot todellakin menivät ohitse.
Nyt voideltiin kiireesti sukset, teljettiin koirat huolellisesti
pirttiin ja jätettiin niille juomista sekä syömistä noin viikoksi
tai puoleksitoista. Sitten lähdettiin varovasti seuraamaan rosvojen
jälkiä. Takaa-ajajat pysyttäytyivät hyvän matkan päässä rosvojen
perässä, yöpyenkin niin kauas heistä, etteivät nuotion loimullakaan
herättäisi epäluuloja. He toivoivat, että rosvot poikkeisivat
johonkin taloon, jonne he sitten ne piirittäisivät, yllättäisivät ja
saisivat kiinni tarvitsematta käyttää ampuma-aseita.
Matka kävi länteen, siis Kuusamoon päin, jonne veljekset eivät olleet
liikkuneet sen jälkeen, kuin ensi kerran saapuivat Erakkojärvelle.
Omituisia tunteita ja muistoja tuli nyt heidän mieleensä lapsuutensa
ja varhaisimman nuoruutensa ajoilta. Ja kun he toisen päivän iltana
nyt yöpyivät Tavajärven rannalle, tuli heille elävästi mieleen yön
vietto saman järven rannalla kaksitoista vuotta sitten, jolloin suuri
erämaa ja sen elämä heille vielä oli tuntematonta, uutta ja outoa,
mutta josta he sitten olivat oman sielunsa ja elämänonnensa löytäneet.
He eivät olleet ajatelleet koskaan enää Kuusamon kylissä käydä, mutta
nyt sinnepäin tuntui matka pakostakin tulevan. Eihän heillä tosin
enää mitään pelkäämistä ollut. Kukapa heitä olisi tuntenutkaan niin
pitkän ajan takaa? Mutta vastenmieliseltä kumminkin tuntui sinnepäin
meneminen. Nytpä ei kuitenkaan auttanut! Erkki tahtoi tehdä tilit
selviksi sala-ampujien kanssa. Vieläkin viileksi haavaa olkapäässä.
Ja yhtä halukas tähän tilintekoon oli Ilves-Matti, otsakuhmunsa
vuoksi. Mikä taas koski Erkkiä tai Ilves-Mattia, sen piti Paavo kuin
omana asianaan.
Kolmas päivä oli jo alkamassa, mutta rosvojen eväät näyttivät
riittävän, eikä heillä tuntunut olevan tällä kertaa minkäänlaista
asiaa kyliin tai taloihin. Takaa-ajajat eivät olleet kertaakaan
koko aikana nähneet rosvoja, joskus he vain olivat kuulleet niiden
rymyä metsätiheiköistä. Puolenpäivän aikaan mentiin jo Kuusamon
kirkolta Paanajärvelle vievän tien poikki, mutta yhä jatkoivat
rosvot matkaansa metsiä myöten länttä tai länsiluodetta kohti. Pari
tuntia myöhemmin saavuttiin Kitkaan johtavalle tielle, Rukatunturin
kohdille, lähelle Aikkilaisen taloa. Siinä näkivät takaa-ajajat
aukeiden niittyjen yli, kun rosvot parhaillaan olivat nousemassa
maantielle, alkaen hiihtää Kitkaan päin.
Rosvojen hävittyä Rukatunturin rinnettä kohoavan maantieniskanteen
taa läksivät takaa-ajajat kiivaasti perästä, saadakseen mäenpäältä
nähdä, kääntyisivätkö ne Kitkajokivarteen Juuman taloihin päin
vai menisivätkö valtatietä Kitkan kyliin. Mutta kun he pääsivät
korkeimmalle mäen nyppylälle, näkivät he aivan lähellä alapuolellaan
rosvot hyökänneinä turvattoman rekikunnan kimppuun. Ilves-Matti ja
Paavo kohottivat heti pyssynsä ja tähtäsivät.
-- Kädet ylös! huusi Erkki. Rosvojen hämmästys oli kuvaamaton.
Toinen heistä yritti myös kohottaa pyssyään, mutta silloin laukasi
Ilves Matti. Rosvo kierähti ojaan ja pyssynsä kirposi kauas lumeen.
Silloin nosti toinen rosvoista kätensä ylös, jolloin reestä noussut
vanhanpuoleinen ukko sitoi hänet jaloista. Samassa saapuivat
takaa-ajajat luo. Paavo ja Ilves-Matti riensivät katsomaan, miten
ojaankirvonneelle oli käynyt, sill'aikaa kuin Erkki jäi sitomaan
toisen rosvon käsiä.
Mies ojassa oli hiukan pökerryksissä vain. Hän oli saanut jalkaansa
kuulan, joka oli katkaissut poheluun, ja kun Ilves-Matti kumartui
hänen puoleensa, oli hänellä jo puukko kädessään puolustusvalmiina.
Samassa oli Paavokin siinä, ja nopealla liikkeellä hän kimmahutti
puukon rosvon kädestä. Mies pantiin köysiin ja haava sidottiin
tilapäisesti.
Rosvot olivat kaikesta päättäen ummikkoryssiä, sen kuuli niistä
sanoista, mitä he vaihtoivat keskenään. Suomea he eivät joko
ymmärtäneet tai olleet ymmärtävittään.
Kun molemmat miehet nyt olivat lujissa köysissä, saivat veljekset
ja Ilves-Matti vasta tilaisuuden katsastaa, miten rekikunnan asiat
olivat. Siinä oli mies, vaimo ja kaksi kasvavaa tyttöstä. Ukko
kiitteli pelastajiaan ja vakuutti, ettei heille vielä ollut mitään
pahaa tapahtunut.
Mutta Paavo ja Erkki eivät nyt saaneet sanaa suustaan. He katsoivat
hämmästyksissään ukkoa, jonka tunsivat -- Kärppävaaran isännäksi.
Reessä istui hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään. Vasta kun ukko rupesi
kyselemään, voisiko hän ehkä rahalla palkita hyväntekijänsä, vastasi
Paavo.
-- Ette, Kärppävaaran ukko! Silloin vuorostaan hämmästyi ukko. --
Mi... mistäs te minut tunnette? En muista teitä koskaan nähneeni.
-- Hohoh! hörähti Paavo. -- Katsokaapa tarkkaan, ettekö tunne?
-- E-en! vastasi ukko.
-- Enkä minäkään! sanoi hänen eukkonsa.
-- No, kun ette muista, niin jahka sanon, millä voitte meidät nyt
palkita, kyllä sitten muistatte! Voitte meidät palkita siten, että
annatte meille anteeksi -- saunanne palon aiheuttamisen ja Lukin
karkaamisen meidän mukaamme.
-- Paavo ja Erkki! huudahtivat isäntä ja emäntä yhteen ääneen.
-- Niin! vastasivat veljekset. Hetkisen kuluttua jatkoi taas Paavo:
-- Me tahdomme nyt tavalla tai toisella selvittää välimme teidän
kanssanne.
-- Voih, kaikki olkoon selvänä meidän puolestamme, jos vain siihen
tyydytte! sanoi isäntä, äänessä omituinen liikutuksen väre, jollaista
veljekset eivät koskaan ennen siinä muistaneet kuulleensa.
-- Lyödäänpä sitten kättä ensi sovinnoksi ja ajetaan Aikkilaiseen
puhelemaan lisää sekä saattamaan näitä miehiä talteen. Ne ovat
Arkangelista karanneita kuuluisia rosvoja, joita jo parikin eri
kertaa olemme olleet takaa-ajamassa Vienan puolella rajaa.
Aikkilaisesta lähetettiin renkipoika heti Kuusamon kirkolle
ruununmiehiä noutamaan.
Heidän saapumistaan odotellessa selittivät Paavo ja Erkki juurta
jaksain, miten saunan palo ja koiran mukaanlähteminen oli tapahtunut.
Isäntä uskoi veljesten vakuuttelut tosiksi ja uudisti nyt
anteeksiantonsa entistä mieluummin, kiitellen vielä sydämensä
pohjasta pelastajiaan ja pyydellen heiltä puolestaan anteeksi
kovuuttaan niinä entisinä aikoina.
-- Teistä näkyy kumminkin tulleen kunnon miehiä! Mutta missä te
sitten tämän pitkän ajan olette elelleet, kun ei ole kuultu, ei nähty?
-- Ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan Erakkojärven miehistä?
-- Erakkojärven miehistä! huudahtivat Kärppävaaran isäntä ja emäntä
yhteen ääneen. -- Olemmehan paljonkin kuulleet! Koko Kuusamohan
heidän maineensa tuntee. Mitäs sitten? jatkoi isäntä.
-- Me olemme juuri ne samaiset Erakkojärven miehet.
Nyt vasta kärppävaaralaisten naamataulut oikein leveiksi kävivät. He
eivät pitkään aikaan näyttäneet voivan kuulemaansa tajuta. Kotvasen
kuluttua sanoi isäntä:
-- Vai on teistä tullut sellaisia poikia! Hm! Vai on, vai on! Minun
tarkoitukseni oli kasvattaa teistä kunnon talonmiehiä. Katsokaas,
kun itse on tällainen piintynyt maamyyrä, niin uskoo, että kaikista
ihmisistä pitäisi tulla samanlaisia turpeenpuskijoita, voidakseen
päästä kunnon ihmisiksi. Jos toisin käy, menevät rappiolle. Niin
oli vakaa uskoni, ja sen vuoksi käytin ankaruuttakin, kun teihin
ei muu pystynyt. Eikä pystynyt sekään! Minä olen erehtynyt. Kyllä
näkyy pitävän paikkansa vain vanha sananlasku: luonto se on, joka
tikanpojan puuhun vetää. Luonto veti teitä metsään.
-- Ja siellä me nyt olemme sanomattoman tyytyväisiä ja onnellisia
olleetkin, jatkoi Erkki.
-- Ja kunnon miehiä! lisäsi emäntä.
-- Niin ainakin toivomme, vastasivat veljekset.
-- Tämä sovinto, mihin nyt olemme tulleet, tulee vielä paljon
lisäämään onneamme ja iloamme. Olemmehan samalla päässeet vapaiksi
meihin kohdistuneista mustista epäluuloista, jotka karvaina ovat
mieltämme painaneet, vaikka olemmekin itsemme syyttömiksi tienneet,
lausui Paavo.
-- Mutta niittenkin epäluulojen syntyminen oli kai välttämätöntä,
jatkoi vielä Erkki. --Ellemme olisi tulleet vainotuiksi, olisimme
tuskin koskaan päässeet ryöstäytymään niin perinpohjin irti asutuista
maailmoista kuin silloin vainottuina olimme pakotetut tekemään.
Emmekä koskaan ehkä olisi löytäneet tätä suurta onneamme, joka meillä
nyt on erämaittemme elämässä, ja jota emme mihinkään autuuteen
maailmassa vaihtaisi.
-- Voipa olla niinkin, virkkoi isäntä miettiväisenä.
-- Niin, niin, yhtyi emäntä. -- Jumalan sormi näkyy kaikessa. Niinpä
tässäkin.
Kärppävaaralaiset lähtivät taas matkaansa jatkamaan. Ystävinä nyt
erottiin. Kaikki vanhat kaunat pyyhittiin pois, ja luvattiinpa vielä
tulla toinen toisissaan käymäänkin, kun erakkojärveläisilläkään
ei enää ollut syytä pitää asuntoaan kokonaan muun maailman
saavuttamattomissa.
Ruununmiesten tultua kirkolta käsi- ja jalkarautoineen jätettiin
rosvot heidän huostaansa. Paavo kertoi, mitä hän miehistä tiesi
Vienan-Karjalassa kuulemansa mukaan, ja nimismies lupasi pitää
huolen, että vangit tulevat lähetetyiksi Arkangeliin, vahvan
vartiaston saattamina. Samalla kiitteli hän veljeksiä ja Ilves-Mattia
siitä hyvästä työstä, minkä nämä nyt pohjolan rauhalle ja
turvallisuudelle olivat tehneet.
Kotimatkallaan poikkesivat veljekset Suininkijärven taloon, johon
heillä liittyi varhaisimman nuoruutensa rakkaimmat muistot,
viimeiseltä oloajaltaan ihmisten ilmoilla.
Siellä olivat isäntä ja emäntä vielä elossa. Heidän riemunsa oli
rajaton, veljesten tultua taloon, ja ihmetyksensä suuri, kuullessaan
kertomuksia poikain vaiheista saloelämässä.
Entinen renki Antti, veljesten rakas ystävä, oli nyt torpparina,
asuen lähellä Suininkijärven taloa. Hänet joukkoon myös haettiin, ja
kuvaamaton oli jälleennäkemisen ilo.
-- Kuulkaas, pojat! lausui hän heti ensi tervehdysten jälkeen. --
Sanokaapa suoraan, eikö teitä Vienan puolella nimitetä Erakkojärven
miehiksi tai erakkojärveläisiksi?
-- Mistäs sen päätät? hymyilivät veljekset.
-- Mistäpähän minä! Mutta kun täällä rupesi niiden miesten töistä
ja urheudesta kuulumisia kulkemaan; sanoin monesti isännälle ja
emännälle: kyllä ne miehet ei ole ketään muita kuin Paavo ja Erkki!
-- Niin, niin se tämä Antti sanoi. Mutta mitenkäs on asia, pojat?
kysyi isäntä.
-- Kyllä se niin on, kuin Antti on arvannut. Erakkojärveksihän me
nykyistä kotiamme nimitämme.
Tämä uutinen yhä vieläkin lisäsi suininkijärveläisten iloa, ja Antti
oli ylpeä puolestaan.
-- Mutta mitä meidän maineemme kohoamiseen tulee, niin on siihen
suurena syynä tämän ystävämme joukkoonliittyminen, hänen kokemuksensa
ja neuvonsa, jatkoi Erkki, ravistaen Ilves-Mattia olkapäästä. -- Tämä
on se paljon mainittu Ilves-Matti!
-- Ilves-Matti! Ja Erakkojärven veljekset! Mutta onpa siinä luonto
vienyt oikeat miehet yhteen! lausui isäntä ihastuksissaan.
-- Niin, onpa siinä visa viskattu kahen niverän joukkoon! Eikä ole
helppo sanoa, mikä niistä on kovempaa, tokasi Antti jatkoksi.
-- Visa tietysti on kovempaa! hymyili Paavo.
* * * * *
Koko vuorokauden veljekset viettivät tässä rakkaitten muistojensa
talossa. Seuraavana päivänä he jälleen läksivät hiihtämään
kotimailleen, mukanaan ystävänsä Antti, jonka he välttämättä
tahtoivat heti viedä Erakkojärveä katsomaan, saadakseen omassa
kodissaan oikein osoittaa kiitollisuuttaan hänen kaikesta
hyvyydestään ja siitä neuvokkuudesta, millä hän auttoi aikoinaan
heitä vankilasta pakoon.
Reippain mielin ja kevein sydämin painuivat nyt erakkojärveläiset
erämaittensa hiljaista kotia kohti.