Tuskin oli aamu valjennut, kun kylän nuoret miehet jo kokoontuivat
lähteäkseen rosvojen ajoon. Heihin liittyivät Suurjärven miehet sekä
Ilves-Matti ja Paavo. Monta vuorokautta hiihdeltiin metsiä ristiin
rastiin, mutta rosvoista ei löydetty jälkeäkään.
Pienissä joukoin ja väsyneinä palasivat miehet vähitellen kylään,
tyhjin toimin. Viimeisinä saapuivat Ilves-Matti ja Paavo, hekin yhtä
huonolla onnella, vaikkakin vuorokautta myöhemmin kuin muut.
Sillävälin oli Erkki jo niin virkistynyt, että saatettiin ruveta
ajattelemaan Erakkojärvelle palaamista. Kun Paavo ja Ilves-Matti
olivat saaneet yhden yön levätä rauhassa monipäiväisen hiihtämisen
jälkeen, lähtivätkin erakkojärveläiset heti seuraavana aamuna
kotimatkalle.
Iroa hyvästellessään pirtin ovella kuiskasi Erkki:
-- En ikinä unohda näitä päiviä ja sinun hyvyyttäsi! Nyt olen myös
nähnyt avoimeen sydämeesi ja voin olla tyyni.
Tyttö nyökkäsi lennähtäen punaiseksi.
-- Jos muusta ei apua lähde, tulethan minulle vaikka...
-- Tulen! kuiskasi tyttö keskeyttäen. -- Riennä, riennä, Erkki!
Toiset jo ovat lähtemässä; vilkuilevat akkunoihin sinua odotellen!
* * * * *
-- Terveheks jääkää! Terveinä eläkää! huusivat erakkojärveläiset
istuutuen pulkkiinsa, porojen jo riipaistessa matkaan, ja he kuulivat
vielä käpäliläisten ystävälliset hyvästelyhuudot:
-- Terveinä menkää! Toitshi tulkaa! Terveinä eläkää!
* * * * *
Erkin lähdettyä tunsi Iro suuren tyhjyyden sekä omassa sisimmässään
että myös ympäristössään. Onnelliset päivät olivat ohi. Erkin
läheisyydessä hän ei ollut muistanutkaan uhkaavaa tulevaisuuttaan,
mutta nyt hänen poistuttuaan rupesi kaikki tuntumaan taas niin
mustalta, epävarmalta ja turvattomalta.
Navetassa, lypsäessänsä, hän nyt hiljaa hyräili, kyynelten kieriessä
poskipäille:
"Vieres kyynel, viere toinen,
vierkööt vetrehet veteni,
hienon helman helmustoille,
ripeille rinnoilleni!
Vieres kyynel, viere toinen,
silkkisille vyöni päille,
silkkisille sukkasille,
vielä siitäki alemma,
hienon helman helmysille,
kaunehille kantapäille,
kultakengän kantasille!
Vieres kyynel, viere toinen,
vielä siitäki alemma,
alasihin maaemihin,
viere maahan maan hyviksi. --
Jopa kolme jokea juoksoo
Yhen immen kyynelistä,
jo kolme koivua kasvaa
joka joen partahilla,
yhen immen kyynelistä,
jo kolme käkeä kukkuu,
joka koivun latvasessa,
yhen immen kyynelistä."
-- Niinhän se Ainokin ennen lauleli! Jokohan nyt minullekin on
hänen kohtalonsa koittamassa? tuumi tyttö hiljaa itsekseen ja tunsi
ruumiinsa vapisevan oudosti.
Hänen rinnassaan värähteli niin kummasti. Toisin hetkin tuntui
selittämätön ihanan kaihon tunne, toisin hetkin taas pelon ja
katkeran epätoivon.
Eihän nyt tiedä, mitä kaikkea vielä talven ja kevään kuluessa voi
sattua, ja joutuisiko Erkki saloiltaan edes avuksi, jos yllätyksiä
tulisi.
Toisten seura häntä nyt alkoi vaivata, kotiväenkin. Alakuloisena
hän askareissaan hääräili eikä suostunut toisten keralla lähtemään
Kananaisiin ativoihinkaan [= vieraisille], vaan tahtoi jäädä
kotimieheksi, yksinäisyyteen, omine muistoineen ja mietteineen.
Toisten lähdettyä, ja jäätyään nyt tupaan yksin, hän istahti penkille
ikkunaan ääreen, pisti pellavatukon kuosaliin ja alkoi värttinällä
kehrätä. Ikkunan edessä pihlajapuussa pikkulintunen oksalla keinui.
Iro pysähtyi sitä katselemaan ja lauloi:
"Tule tänne pieni lintu,
Lennä tänne linturukka,
haastele halusi mulle,
ikäväsi ilmoittele!
Mie sanon sinulle jällen,
haastan mielihaikiani,
sitten vaihamma vajoja,
kahenkesken kaihojamme."
Tyttö alkoi jälleen kehrätä, tuumien itsekseen:
Pikku lintuseni, sinäkin olet onnellisempi minua! Sinulla on vapaus
kohottaa siipesi ja lentää matkoihisi kenen kera tahdot. Toista on
minun, myödyn neidon, sananalaisen orjan. Jos en taivu taattoni
tahtoon, maammoni mairitteluun, kotini minut kiroaa, heimoni hylkää.
Jos taas taivun, päättyy elämäni ilo, aurinkoni iäksi painuu,
en tunne kevähän tuloa, en kuule lintujen laulua, en näe päivän
valkeutta, kiroan itse itseäni, ja niin minä kaiken ikäni
"kannan mustoa muretta,
syäntä sy'en näköistä,
huolta hiilenkarvallista;
itku silmäni sitovi,
huoli pääni harjoavi,
kaiho pääni palmikoivi,
sy'än syttä keittelevi,
mieli tervoa tekevi,
itku on iltalaulunani,
aamuvirtenä valitus."
-- Ennemmin juoksen joikona jokehen, allina aaltojen alle! Niin
teen!...
-- Ei, Iroseni! Sinä et ole sitä varten luotu! Miksi sitten olisit
syntynytkään? Taistele onnestasi!
Iro hypähtää... Kenpä sen sanoi?...
Seinäsammal sen sanovi,
Seinän hirsi hiiskahtavi,
opastavi oobrasaiset [= jumalankuvat]
kultakuvat kuiskoavi,
neitsyt neuvovi ylevä.
Iro tuntee rinnassaan voimakkaasti läikähtävän.
Taistele onnestasi!
Minä? Minä? Minä? hän kuiskaa vavisten. Onko _minullakin_ oikeus
taistella onnestani? Onko _minullakin_ oikeus vastustaa _minulle_
määrättyä kohtaloa?
-- On! On! On! huutaa veri hänen suonissaan...
* * * * *
Kauan hän siinä istuu mietteissään, värttinä raukeaa polville. Ilta
hämärtyy. Pirtin ilma alkaa hänestä tuntua tukahduttavalta. Hän
heittää peskin [= poronnahkaturkki] ylleen ja rientää ulos.
-- Myöty neiti! kirahtaa ovi auetessaan.
Iro säpsähtää, läimäyttää oven kiinni, hypähtää suksilleen.
-- Minäkö myöty neiti? Ehei! hän huutaa, laskiessaan huimaa vauhtia
rinnettä alas jäälle.
Hän hiihtää järven yli, alkaen sieltä hakea erakkojärveläisten pulkan
jälkiä, hiihtelee sinne tänne, nousee kankaallekin.
Ei mitään!
Ne vasta kummia miehiä! Eivät milloinkaan aja kotiinsa päin muulloin
kuin pyrysäällä.
Mikähän siinäkin piilee?
Piilköönpä mikä tahansa, kunnon miehiä ne kuitenkin ovat, pohjolan
parhaita brihoja!
Illan käydessä yhä pimeämmäksi hän saapuu takaisin kylän rantaan.
-- Olkoonpa vielä toistaiseksi! Olkoon! Mutta taistelutta nyt en
onneani jätä. En!
Iro astuu pirttiin. Ovi narahtaa:
-- Eksyit!
-- Eksyin tällä kertaa. Onnistun toiste. Ja vaikk'en onnistuisikaan,
niin taistelen kumminkin!
Virittäessään tulta takkaan hän näki siitä punaisen loisteen käyvän
jumalankuviin toisella tavoin kuin ennen. Oi miten tenhoisasti ne
väikkyivät! Ja miten lempeästi Pyhä Neitsyt nyökkäsi sieltä vastaan.
-- Nekin hyväksyvät tuumani!
* * * * *
Tuli takassa raukeni. Hiljaa hiipi pirttiin yö. Se tunkeutui
ovenraoista, painui lakehisesta, virtasi seinäsammalten välistä,
hiipi hirsien halkeamista.
Pyhän Neitseen edessä paloi hento vahakynttilä, luoden himmeän valon
pirtin pyhään nurkkaan ja siinä polvistuneen neitosen kasvoille,
joilta nyt loisti elämän toivo.