Talven viimeinen pakkas-aika oli ohi. Kevät läheni. Hanget alkoivat
kestää.
Silloin valjastivat Erakkojärven miehet porohärkänsä pikku rekien
eteen, kuormaten ne kukkuroilleen riistaa sekä taljoja kotoisista
säilöistään, ja läksivät viemään niitä ukko Rotoselle, rahaksi
muuttamista varten.
Hauskaltapa heistä tuntuikin taas päästä pistäytymään Käpälin
ystävällisissä ihmisissä. He eivät olleetkaan siellä käyneet sitten
joulun. Ja varsinkin Erkillä tuntui olevan sinne kiire. Monena
aamuna, vaikk'eivät hanget vielä kestäneetkään, hän oli vanhemmalta
veljeltään kysellyt: "Eiköhän jo lähdetä niitä nahkoja viemään?" --
"Vai nahkoja viemään! Etköhän tarkoita Iroa katsomaan?" oli silloin
Paavo aina suu hymyssä vastannut.
No nyt oli viimeinkin lähtöhetki edessä. Ilves-Matti jäi kotimieheksi
koirien kanssa.
Kepeästi viilettivät porot liukkaalla hangella, miesten kannaksilla
seisten niitä ohjatessa. Matkan Käpäliin he olivat laskeneet näin
talvikelillä kolmeksi peninkulmaksi; kesällä tuli lähes peninkulmaa
pitemmältä.
Nyt he ajoivat sen kuormineenkin vajaassa kolmessa tunnissa,
heläyttäen tiukuineen keskelle iloista Käpälin kylää, ennenkuin
aurinko kerkisi keskipäiväksi vielä hankia pehmentää.
Vastaanotto oli taas yhtä sydämellinen kuin ennenkin.
-- Kovin on jo vuoteltu! Kovin on kaivattu! kuului ystävällisiä
huutoja sieltä täältä.
Tällä kertaa veljekset eivät kuitenkaan kerinneet kauan kylässä
viipyä. Toimitettuaan kiireimmät asiansa ja kun Erkki oli saanut
ensimmäiset kaihonsa tunteet sammutetuiksi Iron seurassa, kiiruhtivat
erakkojärveläiset taas jo saman päivän iltana heti hankien kovetuttua
lähtemään saloilleen, keräilemään varastojaan riistalavoista, joita
heillä oli ympäri pohjoista Vienan-Karjalaa. He ottivat nyt mukaansa
Käpälistä vielä kaksikymmentä poroa saadakseen kaikki varastot
määräpaikkoihinsa ennen kelirikon tuloa. Nuoret miehet kilvan
pyrkivät Erakkojärven riistaruhtinaitten ajomiehiksi. Kaikki olisivat
tahtoneet päästä näitten urheain metsänkävijäin mukaan, vaikkapa
vain riistankeruuretkellekin. Kertomukset heidän pelottomuudestaan
ja mainiosta metsänkäynti- ja ampumataidostaan alkoivat jo lumota
kansaa laajoissa seuduissa. Tuhansia juttuja heidän retkistään ja
seikkailuistaan tiedettiin kertoa, ja luonnollisesti kasvoivat nämä
jutut kertoja kertojalta, kylä kylältä eteenpäin vieriessään.
Illan suussa Erakkojärven miehet lähtivät pohjoisille saloille,
kuuden ylpeydestä säteilevän nuoren miehen seuraamina.
Kolmisen viikkoa sillä kierroksella viivyttyään sekä vietyään runsaat
varastonsa Kierettiin ja Koutaan suuntasivat he kulkunsa jälleen
Käpälin kylää kohti, kootakseen sinne vielä viimeiset rippeet
hajallaan olevista varastoistaan kotoisempien korpien riistalavoista.
Lähetessään nyt kylää he kiiruhtivat porojaan vielä viimeisiin
voimain ponnistuksiin, ajaen helskyvää hankea hyvää vauhtia,
pitkin Pontshelejoen jäätä, Paavo ja Erkki edellä sekä muut pienen
taipaleen takana perässä. Jäljessä-tulijat näkivät silloin yht'äkkiä
Erakkojärven miesten hypähtävän porokelkoistaan, sieppaavan pyssynsä
ja kiitävän metsään päin. Niin ne katosivat nopsasti kuin oravat
rantarinnettä ylös viidakkoon ja hävisivät sinne hämmästyneitten
ajomiesten näkyviltä. Samassa tunki jäällä olevien korviin kauhea
hätähuuto siltä suunnalta, minne olivat nähneet veljesten häviävän.
Pari miehistä lähti heti juoksemaan huutoa kohti, toisten
jäädessä pitelemään valloilleenjääneitä poroja. He arvasivat
erakkojärveläisten jo aikaisemmin kai kuulleen metsästä samaa
hätähuutoa ja siksi niin äkkiä jättäneen poronsa.
He seurasivat edelläjuosseitten jälkiä ja tulivat pian tiheään
ryteikköön, jossa näkivät miehen ja karhun rinnakkain verisellä
kentällä. Miehen ääressä kumarruksissa he huomasivat Paavon, kun taas
Erkki parhaillaan oli irroittelemassa pitkää lappalaista puukkoaan
kontion niskaluista, joihin se näkyi kiinni takertuneen.
-- No, mitäs täällä on tapahtunut? Onko Ossippaisen isäntä kuollut?
-- Kyllä se vielä hengissä tuntuu olevan, vaikka onkin saanut otsolta
aika tärskäyksen kalloonsa sekä rintaansa syvän kynnenraamun.
Paavon ja Erkin kantaessa, hätäisesti kyhätyillä paareilla,
tajuntansa menettänyttä ukkoa ja miesten vetäessä kelkkaan nostettua
kontiota perässään kertoi Paavo:
-- Siinäpä kohtasi ukko kontion niin arvaamatta, että ajattelenpa,
miten kelle tahansa meistäkin samanlaisessa paikassa olisi käynyt.
Näittehän lehdeskasan, siinä rytäkkäpaikan vierellä. Ukko Ossippainen
oli nähtävästi tullut lehdeksiä hakemaan, kesällä latomastaan
kasasta, kun saikin yht'äkkiä vastaansa lehdeksien alle majoittuneen
kontion, jonka unta hän näin oli tullut häiritsemään. Kun kuulimme
ensimmäisen huudon jäälle, oli otso varmaan juuri ilmestynyt ukon
jalkain juuresta esiin. Meidän saapuessamme paikalle makasi mies jo
kontion alla kaseksessa ja niin pahasti näreitten peitossa, ettei
voinut ampua. Enkä tiedä miten siinä miehelle olisi käynyt, ellei
Erkki samassa olisi saanut survaistuksi puukkoaan arkaan paikkaan
kontion pään ja niskaluitten väliin. Änähtämättä se silloin lysähti
hangelle, ja ukko jäänee toivottavasti henkiin. Siltä minusta ainakin
näyttää.
Samassa saapuivat he taakkoineen ja kontioineen jäälle, odottavien
toverien luokse, jotka ihmetellen katselivat tulijoita ja heidän
tuomisiaan.
-- Onko Ossippaini kuollut? kuiskasivat he.
-- Ei. Se on vain pökerryksissä, vastasivat miehet.
-- Ukkoko se kontion kaatoi?
-- Ei! Erakkojärven Erkkihän sen puukolla pisti.
-- Lopetti hengen koipiaan sätkyttelevältä kontiolta, meinaat kai!
-- Ei, ei! Pisti terveen kontion.
-- Pisti puukolla terveen kontion! kertasivat miehet
hämmästyksissään, lähtien ajamaan Paavon ja Erkin perään, jotka jo
olivat rientämässä kylää kohti haavoittuneen kera.
Perille saavuttua levisi tieto tapahtumasta nopeasti talosta taloon,
ja kaikkialla ihmeteltiin:
-- Pistivät puukolla kontion! Ne vasta brihoja, ne!
Ukko Ossippainen virkosi pirttiin päästyään vähitellen ja tunsi
jo muutaman tunnin kuluttua elämän alkavan korjautua melkein
entiselleen, lukuunottamatta rinnassa olevaa naarmua, jota pahasti
vielä särki ja äilehti, vaikka kylän paras noita siinä loitsimisineen
ja voiteineen olikin parantamishommissa.
Mutta kontio vietiin erakkojärveläisten majapaikkaan, Rotosen taloon.
"Poijes pojat porstuasta,
piiat pihtipuolisista,
uron tullessa tupahan,
astuessa aimo miehen",
kajahutti mukaanliittynyt kylänväki, kontionkaatajain saapuessa jo
portaitten ääreen ja ihmisjoukon tunkeillessa katsomaan puukolla
kaadettua mesikämmentä. Kaikki puhuivat nyt Erakkojärven miesten
ennenkuulumattoman urheasta teosta ja katselivat näitä sankareita
ihailevalla kunnioituksella. Neitosten silmät vallan säkenöivät
Erakkojärven metsäruhtinaita katsellessaan, nähden heissä koko
maailman rohkeimmat ja voimakkaimmat miehet. Mutta eniten kuitenkin
säkenöivät Iron silmät, hänen siinä hehkuvin poskin Erkin vieressä
istuessaan ja viime viikkojen tapahtumisia kuunnellessaan, heidän jo
siirryttyään sisälle pirttiin.
Saatuaan ensi uteliaisuutensa tyydytetyksi poistui kylän rahvas,
mutta vain palatakseen pian juhlapuvuissa sillävälin peijaisia varten
pestyyn Rotosen avaraan pirttiin. Tulipa sinne ukko Ossippainikin,
vaikkakin taluttamalla. Kyynelsilmin kiitellen hän nyt tapauksesta
selvittyään ravisteli vuoroin toisen, vuoroin toisen pelastajansa
kättä.
Emäntä ja joukko vanhempia naisia hääri kodassa suurten patojen
ympärillä, tytärten pyörähdellessä pirtinuunin kupeella, vetäen sen
kuumasta kidasta höyryäviä piirasia ja pyöröjä. Täyttyivät väestä
pirtin pitkät pöydät, samoin nuorten pöydät kamarissa ja sintshissä,
ja kun vihdoin tuntui kontiokeiton voimakas tuoksu parhaillaan
sisäänkannettavista padoista, alotti vanha Vassiilei kontiovirren:
"Astui impi ilman äärtä,
tytti taivahan lakea,
kulki pitkin pilven juurta,
tassi taivahan rajoa
sukassa sinertävässä,
kirjavassa kossosessa,
villavakkanen käessä,
karvakippo kainalossa.
Viskoi villaset vesille,
laski karvat lainehille,
niitä tuuli tuu'itteli,
lempi ilma liikutteli,
ve'en henki heilutteli,
aalto rannalle ajeli,
rannalle salon simaisen,
nenähän metisen niemen.
Mielikki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo,
koppoi karvat kourahansa,
veti villaset vesiltä,
niitä liitti liukkahasti,
karttasihe kaunihisti,
vaahterisehen vasuhun,
kaunoisehen kätkyehen.
Tuu'itteli tuttuansa,
liekutteli lempeänsä,
alla kuusen kukkalatvan,
alla penseän petäjän.
Siitä otsonen sukesi,
kohentaihe kontioinen
vieressä metisen vii'an,
simaisen salon sisässä.
Kasvoi otso kaunihiksi,
ylen korjaksi kohosi,
lyhyt jalka lylleröinen,
tasakärsä talleroinen.
Siitä laski lallokkinsa,
ulos lempensä lähetti,
pani suota soutamahan,
viitoa vitaisemahan,
ahoviertä astumahan,
kangasta kapuamahan.
Käski käy'ä kaunihisti,
soreasti sorkutella,
elellä ajat iloiset,
kulutella kuulut päivät
suon selillä, maan navoilla,
kisakangasten perillä,
havulinnan liepehillä,
kengällä korean kuusen,
katajikon kainalossa.
Sieltä sain nyt saalihini
Ehätin tämän eräni."
Virren päätyttyä kantoi isäntä pirttiin kirkasta viinaa vanhassa
esi-isäin kaataman kontion kallon koppapuolessa, jonka pani
kiertämään miehestä mieheen, alkaen kontion kaatajasta ja
kulautettuaan ensin itse aikamoisen otsoryypyn. Kallon kiertäessä
kädestä käteen vallitsi pirtissä hievahtamaton hiljaisuus. Vasta kun
viimeinen mies sen kolahutti pöydälle, alkoi jälleen puheen sorina,
joka sekin kuitenkin pian taukosi, Seppäsen Hilipän ja Sirkeisen
Varahvontan ryhtyessä vetämään uutta karhuvirttä. Sen loputtua alkoi
peijais-ateria. Olipa silloin naiset naurusuulla, miehet mielellä
hyvällä.
Kun vihdoin pöydästä oli noustu, rupesi nuorten parista kuulumaan
kohinata. Pianpa kajahtikin jo reipas kisalaulu, ja tuossa tuokiossa
kiitivät parit tuliseen tshuliluikkaan. Kahdeksan paria siinä
kerrallaan lattialla keijui, toisten sillävälin penkeillä istuessa
vuoroaan odottaen.
Tällaisella odotusvuorolla ollessaan veti Erkki hiljaa kädestä
Iron pirtin rauhaisaan nurkkasopukkaan. Hänen sydämensä oli nyt
niin kukkuroillaan, ettei hän tässä riemussaan enää saattanut sitä
hillitä. Nyt sen täytyi tulla julki, mitä siellä jo kauan oli
kytenyt. Rohkeasti tyttöä silmiin katsoen hän lausui:
-- Rohkenisitko tulla erämaan pojalle tällaiselle?
Tyttö painoi päänsä alas, koetti sitä jälleen kohottaa, mutta se
painui taas. Hän ei vastannut mitään.
-- Siis et! Etkä tahdokaan! virkkoi Erkki hetkisen kuluttua, käyden
samalla hyvin vakavaksi. Hän oli suora mies sekä sellaisena tottunut
aina käymään asiaan ilman kiertoteitä ja odotti myös toisilta samaa
suoruutta. Tytön äänettömyys ei hänen mielestään tiennyt hyvää. Hän
katsoi tyttöön väräyttämättä silmiään.
Iro tunsi vaistomaisesti hänen kiinteän katseensa, rohkenematta
vieläkään kääntää päätään.
-- Et! lausui mies hiljaa, aikoen nousta lähteäkseen.
Silloin tuli tytölle hätä. Kuumeisesti hän tempasi häntä kädestä ja
kuiskasi väräjävällä äänellä:
-- Tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin! Se on ainoa ja syvin toiveeni, ja
ollutkin siitä lähtien kuin sinut ensi kerran näin, mutta...
-- Mitä _mutta!_ keskeytti Erkki, joka jo oli tuntenut kuin suuren
taakan harteiltaan pudonneen, mutta nyt uuden olevan kasautumassa
sijaan.
Katsoessaan nyt tyttöön huomasi hän tämän käyneen aivan kalpeaksi ja
ontosti tuijottavan ovelle päin. Hänkin vilkasi sinne ja huomasi oven
suussa oudon, matkatamineissaan olevan miehen, joka synkän näköisenä
katseli juuri häntä ja Iroa.
-- Iro ja Erkki! Vuoronne alkaa! Joutukaa taas! kajahti samassa
heidän ympäriltään, ja heidät tempaistiin kisan hyörinään.
Mutta Erkiltä ei tahtonut nyt oikein kisa luistaa. Mitä oli merkinnyt
tytön "mutta"? Mitä hänen äänettömyytensä ja vihdoin säikähdyksensä,
huomattuaan oven suuhun ilmestyneen miehen? Ne ajatukset pyörivät
kiivaasti hänen päässään ja olivat aluksi saattaa hänet tekemään
tyhmyyksiä, unohtamaan aivan tavallisimpiakin kohtia kisassa, mutta
pian hän sai kuitenkin mielenmalttinsa takaisin ja vei vuoronsa
kunnialla loppuun.
Heti sen päätyttyä hän riensi miesparveen, sytytti piippunsa ja
kysäsi kuin sivumennen vain:
-- Kukahan mahtoi olla tuo uusi tulija? Häntä en muista ennen
nähneeni.
-- Ai, tuo sarkatakkipoikako! Tuo pahasilmäinen! Se on Joron poika
Heinäjärvestä ja kai tullut isänsä kauppa-asioissa Rotosen luokse.
He ovat hyviä ystävyksiä ja vanhoja liikekumppaneita, ukko Rotoni ja
Heinäjärven Joro, vastasi muuan miehistä.
Joutuessaan taas Iron läheisyyteen Erkki puoliksi kuiskaten lausui,
osoittaen samalla Joron poikaa:
-- Sinä kalpenit, kun tuo mies tuli sisään!
Tyttö säpsähti ja pyörsi muitten tyttöjen joukkoon, vastaamatta
mitään.
-- Tässä taitaa nyt olla sipulia siirapissa! tuumi Erkki itsekseen.
-- Sanoihan tyttö kuitenkin _minulle_ tahtovansa tulla! läikähti
kaikesta huolimatta hänen mielessään riemullisesti. Mutta...! Mitä
mahtoi merkitä se "mutta"?...
-- Hehei! Erakkojärven Erkki! Tulepa ottamaan taas paukaus Kieretin
kirkasta helmeä kontionkallosta! huusi Varahvontta Sirkeini, tarttuen
samalla Erkkiä olkapäähän ja kiskoen häntä nurkkaan päin, jonne pöytä
oli siirretty kisaajain tieltä.
Varahvontta kohotti kallomaljan huulilleen, otti aika kulauksen,
ähkäsi ja tarjosi Erkille. Mutta tämä kostutti vain hieman kieltään
ja siirtyi sitten sintshin portaille, polttaakseen rauhassa
piipullisen sekä jatkaakseen omia mietteitään.
Tuskin hän oli siinä kuitenkaan vielä montaakaan sauhua kerinnyt
vetää, kun kuuli vieressään ukko Rotosen ystävällisen äänen.
-- Mitäpä tässä istut, poikasein? Etkö kuule, kuin pirtissä jo
kadrilliin käydään?
-- Kiva oli tshuliluikka juuri! Enpä kadrilliin mieli tällä kertaa
lähteä!
-- No, no! Mikäs poikaan nyt on mennyt? myhähti isäntä, aikoen
samalla lähteä pirttiin.
Mutta silloin kohosi Erkki seisaalleen ja lausui vakavasti:
-- Ukkosein! Käyhän tänne saraille! [= tallin tai navetan ylinen]
Minulla olisi vähän pakisemista kanssasi.
Ukko vavahti ja yritti kaikesta huolimatta jatkaa matkaansa hätäillen:
-- En kerkiä nyt, poikasein! Täytyy muorille jouduttaa sokerit tästä,
jotta saa tshaijut pöytään!
-- Anna tshaijun vuottaa! En sinua montakaan hetkeä viivytä. Minun
täytyy saada heti asiaani selvyys, ja luulen, että sinä sen voit
antaa!
-- Minä? minä? hätäili ukko käyden yhä rauhattomammaksi.
-- Niin juuri! Käyhän vain nyt tänne!
He nousivat saraille. Heti sinne päästyään alkoi Erkki:
-- En ole tottunut pitkiin puheisiin. Käyn siis lyhyesti ja suoraan
asiaan. Sinun tyttösi Iro miellyttää minua rajattomasti. Hän sitoo
nyt ajatuksiani enemmänkin kuin mitä oikeastaan katsoisin sopivaksi
minunlaiselleni miehelle. Tiedän myös, että hän pitää minusta, sen on
hän itse tunnustanut. Mikä silloin on selvempää kuin että minä saan
hänet. Mutta hänen puheestaan sain sen käsityksen, että esteenä on
joku "mutta". Mikä tämä este on, sen saat sinä nyt selvittää.
Ukko jäi äänettömäksi. Siinä seisoi hän pitkän aikaa huojutellen
itseään ja virkkoi viimein alakuloisesti:
-- Tätä hetkeä olen kauan pelännyt. Olen jo hyvän aikaa huomannut
sinun mieltymyksesi tyttöön sekä hänen sinuun. Sanon suoraan,
että suurin iloni olisi antaa hänet sinulle, vaikka en tunnekaan
entisyyttäsi, vielä vähemmän kotiasi ja sen oloja, mutta...
-- Taas sama kirottu "mutta"! murahti Erkki ajatuksissaan.
-- Niin, sanoinhan jo, jatkoi ukko, että sinun haltuusi uskoisin koko
sydämeni halusta tyttäreni tulevaisuuden, mutta olin jo, ennenkuin
sinut tulin tuntemaan, luvannut Iron ystäväni Heinäjärven Joron
pojalle. Tyttö ei ollut vielä kymmentä vuotta täyttänyt, kun jo
teimme sopimukset asiasta tulevan vävyni isän kanssa Kemin [Vienan
Kemiin] markkinoilla. Minä en ole koskaan sanaani syönyt enkä voi
sitä nytkään tehdä, vaikkakin sinun mielesi pahoittaminen koskee
minuun kuin keihäänpisto suoraan sydämeeni. Niin on asiat. Mutta
onhan minulla Iron lisäksi Outi ja Moarie. Ota toinen heistä!
Erkki pudisti päätään ja lausui hetkisen kuluttua:
-- Miehen sana ja miehen kunnia ovat yhtä! Kunnioitan sinua
järkähtämättömyydestäsi, vaikka haluaisinkin nyt Iroa ajatellessani
repiä kappaleiksi sinut sanoinesi, Jorot poikineen ja koko maailman!
Mutta mies olen myös minä! En koeta taivuttaa sinua pyörtämään pyhiä
sanojasi. Siitä saat olla varma!
Pimeälle saraille tuli pitkä, painostava äänettömyys. Vihdoin katkasi
sen Erkki:
-- No! Peijaiset saavat tällä kertaa minun puolestani olla lopussa.
Jatkakoot muut! Minä ajan Erakkojärvelle.
-- Elähän poikaseni! Elä nyt moisia pakise! Käyhän kisaan! Vastahan
peijaiset on alussa.
-- Minä olen myös mies pysymään sanoissani. Lähden heti. Antakaa
kontion talja ukko Ossippaiselle!
-- Kuulehan kuitenkin! Ethän nyt ole suuttunut minuun? Ymmärräthän!
Minä en voi!
-- Ymmärrän. Ja pidän sinua samana kunnon miehenä kuin ennenkin.
Sen sanottuaan Erkki astui pirttiin ja ehti parhaiksi juuri näkemään,
kun Joron poika oli pyytämässä Iroa kisaan. Iro pyörähti ja riensi
auttamaan äitiään, tämän hommatessa tsaijukompeitten kanssa.
Poika kirosi, sieppasi kädestä viereistä tyttöä ja riensi kisaan,
muljauttaen samalla ilkeästi ovensuuhun ilmestyneeseen Erakko järven
Erkkiin.
Erkki virkkoi pari sanaa Paavolle, joka parhaillaan etsiskeli
sopivata neitoa käydäkseen kisaan hänkin. Kuultuaan Erkin äänessä nyt
oudon soinnin hän jäi katsomaan veljeään pitkään ja oli vähällä vetää
suunsa hymyyn, mutta huomattuaan veljensä kasvot kalmankalpeiksi ja
arvattuaan jotakin odottamatonta tapahtuneen hän virkkoi:
-- Samapa se! Lähdetään vain... Vaikka ikävä onkin näin hyviä pitoja
alkuunsa jättää.
Veljekset astuivat nyt hyvästelemään isäntäväkeä.
Hämmästyneenä kysyi emäntä:
-- Nyt jo? Miten nyt jo?
-- Hanget kestävät yöllä niin hyvin, hyrähti Erkki. -- Ja pitäähän
tästä joutua kotiinkin vähitellen.
Iroa kätellessään hän katsoi tyttöä kauan silmiin. Tyttö kesti
katseen. Omituisesti loistivat kaunottaren mustat silmät punaisen
otsipaikan alta.
-- Et siis pelkäisi erämaita? kuiskasi Erkki.
-- En sinun kanssasi! vastasi tyttö hiljaa.
Vasta alkanut kisa keskeytyi. Pää pystyssä ja komearyhtisinä
astelivat nyt veljekset pirtin poikki, otettuaan isännän tarjoamasta
kontionkallosta vielä lähtöryypyt. Nyt ei Erkkikään ainoastaan
kastanut kieltään, vaan ottipa oikein kurjenkaulan mitallisen.
Pihalla näkivät he miesten jo valjastavan heidän ajokkaitaan.
-- Kuulehan, Seppäsen Iivana! huusi vielä Erkki ennen lähtöään.
-- Sinähän tiedät riistalavamme Pistonselällä, Tsikkavuorella,
Ironsyrjällä ja Vartiokankaalla. Kerää niistä taljat tänne ukko
Rotosen huostaan, jollei meitä parin viikon päästä kuulu takaisin!
Sitten veljekset hyppäsivät keveihin pororekiinsä.
-- Minnehän niillä nyt niin äkkilähtö tuli? kuiskaili saattoväki
pihalla keskenään.
-- Mikäpäs sitä tietää! Niillä miehillähän on aina omat tapansa.
Lähtiessään pihasta ja rahvaan huudellessa jäähyväisiään sivuuttivat
he aitan portailla istuvan vanhan Vassiilein, joka siinä, hyvässä
nousussa, tyytyväisenä veti kuuluvalla äänellään:
"Anna ainaki Jumala,
toisteki totinen Luoja,
soivaksi Tapion torven,
metsän pillin piukovaksi
näillä pienillä pihoilla,
kapehilla kartanoilla!"
-- Enpä tiedä, mahtaneeko enää tänä keväänä "piukoa" näillä pienillä
pihoilla, kapehilla kartanoilla, mutta sitä enemmän se nyt "piukoo"
Erakkojärven avaroilla salomailla! huudahti Erkki, heläyttäen
reipasta laukkaa rinnettä alas.