Seuraavan päivän ilta ei kerinnyt vielä hämärtyä, kun veljekset
vieraansa kera jo saapuivat Erakkojärvelle. Ja olipa heidän hauska
nähdä Ilves-Matin hämmästystä, tämän huomatessa, millaisessa
saavuttamattomassa piilossa veljesten koti, erakon mökki, sijaitsi.
-- No tännepä ei löytäisi itse ukko Hiisikään! virkkoi hän
tyytyväisenä. -- Enpä ole moista sopukkaa vielä nähnyt, vaikka
Kiannalta aina Inarinjärvelle olenkin kaikki ryteiköt rymynnyt ja
kolut kopeloinut.
Paavosta ja Erkistä tuntui ihmeen hyvältä ukon silminnähtävä ihastus.
Kenties heidän toiveensa vielä täyttyisikin ja he saisivat ilon nähdä
suomenpuoleisen pohjolan kuuluisimman metsämiehen täst'edes omana
toverinaan, yhteisen pirtin, yhteisten ilojen ja murheitten jakajana.
Samana iltana vielä, kun he saunasta palattuaan pirtissä imeskelivät
piipuista iltasauhujaan, virkkoi vihdoin Ilves-Matti, sitä ennen
pitkän aikaa itsekseen myhäiltyään:
-- Vilpittömäksi uskon pyyntönne minun tänne jäämisestäni, ja kunhan
tässä katsotaan, ehkäpä jäänkin. Kaksi kohtaa on asiassa kuitenkin
minun puolestani, ja niihin täytyy minun ennen päätökseni tekoa saada
teidän vakuutuksenne. Ensiksikin tahdon säilyttää oman vapauteni,
niin että minne vain mieleni tekee, sinne lähden, ja jos viivyn
vaikka vuosia poissa, ette minua haikaile ettekä kysele.
-- No sehän on selvä itsestään! vakuuttivat veljekset.
-- Toiseksi taas, jos täällä kotosalla ollessani alkaisi kuolema
minua lähestyä, silloin antakaa minun vapaasti mennä korpeeni
yksinäisyyteen, kallistuakseni sinne viimeiseen lepooni,
karhunsammalvuoteelle, pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisaan
majaan. Tällaisen miehen kuolemata näkemässä ei saa olla kukaan muu
kuin Jumala.
Vakaina kuuntelivat veljekset ukon puhetta. Se oli aito Ilves-Mattia!
Semmoiseksi juuri he olivat tämän urhean eränkävijäkuninkaan
ajatelleetkin. Terästä mielessä, terästä jänteissä, ja sydämessä
erämaan henki.
-- Täytyy kai meidän sitten siihenkin suostua, virkkoi vihdoin
Paavo puoliääneen. Erkki nyökäytti hieman päätään, siten vakuuttaen
ymmärtävänsä ukon pyynnön oikeutetuksi sekä suostuvansa siihen hänkin
puolestaan.
* * * * *
Ilves-Matti jäi Erakkojärvelle. Ja nyt alkoi veljeksille
metsästystalvi, jommoista he sitä ennen eivät vielä koskaan olleet
kokeneet. Jo puolitalvessa oli kaadetun riistan määrä kahta vertaa
suurempi kuin ennen parhaina talvina koko metsästyskautena. Joka
päivä he oppivat yhä uusia erämiehen keinoja riistan saamiseksi, he
oppivat kutsumaan eläimiä matkimalla niiden ääniä, ja he perehtyivät
nyt kaikin puolin muinaisaikain metsänkävijäin salaisuuksiin.
Päivä päivältä veljekset kiintyivät ukkoon yhä enemmän. He oppivat
hänessä näkemään miehen, johon aina saattoi luottaa ja joka aina oli
altis antautumaan vaaraankin toisten edestä tai luopumaan omista
mukavuuksistaan toisten vuoksi. He ihmettelivät hänen tavatonta
notkeuttaan ja rajatonta kylmäverisyyttään karhun kaadossa, suden
ajossa, ilveksen hiihdossa ja kaikessa missä oli kysymys nopeasta
harkinnasta ja horjumattomasta päättäväisyydestä. Karhua hän ei
koskaan ampunut pesän suulle. Sitä hän piti halpamaisena tekona.
Hän sen sijaan antoi karhun tulla aivan ääreensä, jolloin upotti
keihäänsä sen rintahuokoseen. Jos taas karhu pesästä noustuaan
läksikin lipsottelemaan pakoon, niin silloin kyllä salli hän
tuliluikkua käytettävän. Joutuipa hän tämän urheutensa vuoksi kerran
ankaraan paikkaan, jossa oli vähällä menettää henkensäkin.
Paavo ja Erkki olivat nimittäin kiertäneet karhun, mutta eivät
oikein varmasti voineet määrätä sen makuupaikkaa. Kun he sitten
kevättalvella läksivät Ilves-Matin kera karhua etsimään, saivat he
puolisen päivää nuuskia laajaa mäentöyrästä, löytämättä mitään.
Kontio makasi kai niin syvällä ja niin paksun lumen peitossa,
etteivät koiratkaan, Lukki ja Matin mainio Liekko, siitä saaneet
vainua nenäänsä, vaikka kuinkakin tutkivat ja pärskyttelivät.
Vihdoin miehet alkoivat jo luulla, että kontio olikin ehkä muuttanut
myöhemmin talvella toiseen makuupaikkaan. He olivat jo aikeissa
lähteä pois, kun Ilves-Matti virkkoi:
-- Käynpä vielä tuota kasaa tonkaisemassa. Vuottakaahan tässä!
Veljekset näkivät hänen poistuvan noin sadan askeleen päähän ja
siellä upottavan keihäänsä hankeen... Ei mitään!
Ilves-Matti kääntyi jo heihin päin, tullakseen takaisin, kun Paavo
ja Erkki yht'äkkiä huomasivat suuren karhun nousevan lumesta aivan
ukon takaa. Samassa huomasi ukkokin sen, käännähti ympäri, kohotti
keihäänsä, mutta silloin se kirposi hänen kädestään karhun voimakkaan
iskun tapaamana. Ja pyssynsä hän oli jättänyt veljesten luokse.
Tulisesti kiitivät paikalle Paavo ja Erkki. He näkivät ukon
hievahtamattomana seisovan kontion edessä, tuijottaen sitä silmiin.
Kontio kohotti voimakkaan kämmenensä iskeäkseen miestä, mutta
pysähtyi ja antoikin sen hetken kuluttua painua alas, jääden
tuijottamaan vastaan, ja ruveten sitten ärhentelemään Lukin ja
Liekon kanssa, jotka jo olivat joutuneet takakarvoihin kiinni.
Silloin heittäytyi Ilves-Matti lumen sisään, ja samassa pamahti
hänen ylitsensä kaksi laukausta. Kontio kaatui hangelle, sätkytellen
jalkojaan ilmassa hetkisen, nytkähtäen pari kertaa ja jääden
liikkumattomaksi.
-- Siinäpä rupesi olemaan jo hiukan kiperät paikat, hymyili ukko.
-- Vaikka tiesinhän minä, että kyllä se seisottuu, kun sitä oikein
silmiin katsoo karvaa räpäyttämättä. Mutta uskoa siinä pitää olla!
Talven jännittävimpiä metsästysretkiä oli tämän lisäksi muuan
ilveksen ajo.
Ukko oli jäänyt kotiin, nylkemään edellisinä päivinä saatuja kettuja,
kun Paavo ja Erkki aamun valjetessa olivat hiihtäneet metsään
katsoakseen, olisiko sillä nyt mitään annettavaa. Puolisen päivää
he jo olivat viipyneet poissa, kun ukko yht'äkkiä kuuli pirttiin
raivoisan haukunnan jostakin läheltä. Hän sieppasi pyssynsä, kuunteli
portailla, hypähti suksille ja lasketti Erakkojärven jäälle. Tuskin
hän oli sinne päässyt, kun näki harmaan pedon matalana kiitävän
jään poikki, mutta pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Leimauksena hän
viiletti jälestä. Peto katosi pensaikkoon järven takana. Samassa
tulivat näkyviin koirat, jotka jälkiä myöten juuri laskeutuivat
jäälle. Heti heidän perässään Paavo ja Erkki, molemmat vähissä
vaatteissa. Erkki oli jo heittänyt paidankin yltään, jottei sekään
olisi haittana selkään jäätymässä. Iho punoitti tulipalopakkasessa.
Ilves-Matti oli päässyt muutamia satoja syliä toisista edelle, ja
vaikka olikin jo vanha mies, pysytti hän parin tunnin ajan välimatkan
melkein muuttumattomana, silloin tällöin sinkautellen hänkin liikoja
vaatekappaleita päältään. Vihdoin kuulivat hiihtäjät koirien
haukunnan pysähtyvän, joutuen itsekin pian luo.
Jylhän louhikkorinteen alla he näkivät Lukin ja Liekon äreästi
haukkuvan, telmien korkean lakkapääpetäjän alla. Pian keksikin
miesten silmä petäjän latvasta otuksen. Ukko ampui. Samassa tulla
roiskahti ilves alas, mutta ponnahuttihe viereiseen puuhun ja siitä
niin nokkelasti suoraan Paavon niskaan, ettei kukaan kerinnyt
aavistaakaan. Mies ja peto painuivat lumeen, ja nyt alkoi ankara
kamppailu, koirien joutuessa samaan rytäkkään. Ampuminen ei voinut
tulla kysymykseenkään. Mutta silmänräpäyksessä oli vieressä ukko,
ja nopeasti iski hän hiihtokeihäänsä pedon kylkeen. Vaan kun hänen
piti varoa miestä, ei isku ollut kyllin tehokas. Peto ponnahti irti
uhristaan, syöksyen nyt suoraa päätä Erkkiä kohti. Mutta tämä oli
varuillaan ja upotti keihäänsä ilveksen niskaan. Siihen se kellistyi.
Paavo nousi hangesta, kopasi olkapäätään ja sitten kylkeään,
molemmissa aikamoiset haavat, joista veri virtanaan valui hangelle.
-- Kah! Eikö siinä sen pahemmin käynytkään! murahti hän, alkaen
repeytyneen paitansa kaistaleilla sitoa haavojaan, johon työhön
Ilves-Matti heti kahlasi avuksi, mutisipa vielä verensulkusanatkin
siinä puuhatessaan.
Nopeasti piti liikkua. Pakkanen yltyi armottomasti, ja hiihtäjillä
ei ollut paljoakaan verhoa yllään, puhumattakaan Erkistä, joka
siinä punoitteli paljaana kuin kiiliäinen. Hän roikotti ilveksen
harteilleen -- lämmittihän se edes hieman -- ja alkoi edeltä
hiihdellä kotiin päin. Toiset seurasivat hitaammin perässä. Olisipa
sellaisen rytäkän jälkeen joltakin toiselta hiihtämättä jäänyt,
mutta Paavo lykki tanakasti toisella kädellään, tullen hyvää vauhtia
ukon jäljessä. Koskihan haavoihin aikalailla, varsinkin olkapäässä
olevaan, mutta hammasta purren hän sen kesti, koettaen yhä vain
kiihdyttää menoaan, hikisten vaatteiden ruvetessa jäätymään.
Paremmalta alkoi tuntua, kun jonkun matkaa mentyä nostettiin
tiensivusta Ilves-Matin takki hänen harteilleen.
Laskeuduttiin vihdoin kotijärven jäälle ja saavuttiin lämpimään
pirttiin, jonne Erkki jo oli kerinnyt virittää valkean uuniin,
ennenkuin oli lähtenyt omia ja Paavon vaatteita salolta etsimään.
Olipa vielä pannut saunankin lämmitä.
-- Tuntuipa hyvältä sentään päästä tänne pakkaselta suojaan, virkkoi
Paavo. -- Sääliksi käy vain Erkkiä, joka sai lähteä vielä peninkulmia
salolle tässä paukkuvassa pakkasessa. Olisihan ne vaatteet ehkä
voinut sinne huomiseksikin jättää, mutta se poika painaa aina yhtä
päätä hommansa loppuun, ennenkuin lepää.
-- Niinkuin oikean miehen tuleekin! jatkoi Ilves-Matti.
Vasta iltapimeässä Erkki saapui. Reippaana hän sieltä tuli kahisevine
vaatteineen.
-- Ja nyt saunaan, pojat! Kylläpä se tämän päivän päälle maistuukin
hyvältä! myhäili Ilves-Matti.
Ja maistuihan se. Heti ensimmäisen löylyn pihistessä rauniokiukaasta
levisi miesten kasvoille autuaallinen hyvinvoinnin ilme. Haihtuivat
siinä pakkaset ja vaivat.
Eipä unohtanut Ilves-Matti saunaloitsuaankaan. Hiljaa hymisten hän
sen luki kaikkien terveydeksi, erikoisesti Paavon, jonka haavoihin
samalla valeltiin tervasta ja karhunrasvasta keitettyä voidetta.
Alkoipa nyt kylpeminen. Se oli oikeata miesten meininkiä. Paukahteli
ja sähisi kiuas kirkkaaksi palaneine teräkivineen. Voimakas löyly,
kuuma, mutta lempeä, hyväili heidän pintaansa pehmeällä kädellään,
poistaen vaivat ja väsymykset luita ja ytimiä myöten.
-- Hehei, hehei! Pois tieltä! Herrat ne ajaa hevosella, vaan jätkät
saavat kävellä! remahti Erkki riemuissaan, iskien vastallaan huimasti
kuin mustalainen hevostaan.
-- "Hevonen kuin perhonen, vaikk' on vasta viikon vanha, sano
Sepän-Erkki!" Täältä sitä tullaan myökin, vaikka ontuvalla tammalla!
jatkoi Paavo viuhtoen terveellä kädellään, jotta vastan lehdet
lentelivät pitkin lakea.
-- No olettepa koko pejuunia! Eihän tässä tuhinassa tahdo enää vanhan
miehen selkä kestääkään, hohhoh, vaikka hyvää tekeekin! ähkäili
Ilves-Matti ripsutellen hänkin puolestaan.
Jopa laukesi Erkin ilo lauluksikin. Näin hän veti sydämensä
kyllyydestä:
Saunassa minä eläisin
ja saunassa minä söisin,
saunassa minä piehtaroisin
päivisin ja öisin!
Saunassa viha viilenee
ja saunass' sammuu sappi.
Jos ois' vielä jouluoltta,
hihkuisin kuin pappi!
Saunass' saat sinä siirappia
ähkyhys ja vaivaas.
Lauantaina kun saunaan käyt,
niin olet niinkuin taivaass'.
-- Kas, kas! Se poika se paukautti paikalleen! Niinkuin taivaass'!
Ahhah, vai niinkuin taivaass'! ähkäili Ilves-Matti, painuessaan
lauteilta vastoineen suinpäin permannolle, Paavon heittäessä vielä
kipollisen kiukaalle.
-- Ahhah! Vai taivaass'! puhkuili hän alas päästyäänkin. --
Kyllä kai siellä nyt jo kohta alkaa paremmin olla niinkuin siinä
päinvastaisessa paikassa. Mutta vaikutus on taivaallinen, sen myönnän
minäkin!
Näin he siellä aikansa melskattuaan astelivat jälleen pirttiin.
Vietettyään sitten hetkisen samovaarin ja tuprahtelevain piippujensa
keralla he kallistuivat tyytyväisinä vuoteilleen, raukeina sekä
kovasta päivästä että kovasta löylystä.
Niin he nyt saloillaan elelivät. Tulipa kova pakkas-aika heti
ilvesjahdin jälkeen. Silloin he pysyttelivät pari viikkoa kotosalla
sekä kylmän vuoksi että myöskin odotellakseen Paavon haavojen
paranemista. Niinä joutopäivinä Erkki leipoi leipää lähiviikkojen
tarpeiksi tai kiskoi päreitä katiska-aineksiksi kevättä varten.
Ilves-Matti kutoili verkkoa tai paikkaili vanhoja, mutta Paavo sai
pitkät ajat toimetonna katsella toisten hommailua, kun hänen kätensä
vielä tuntui niin kankealta ja voimattomalta.
Illat kumminkin kuluivat enimmäkseen rattoisassa juttelussa
takkatulen äärellä. Kerrottiin siinä monenlaisia muistoja ja
kokemuksia sekä tarinoita, puolelta jos toiseltakin.
Niin he taas muutamanakin iltana, töitten päätyttyä, loikoilivat
karhuntaljoilla roihuavan tervasvalkean paahteessa. Ulkona oli niin
kamala pyry, että koiratkin oli kutsuttu pirttiin. Siinä nekin nyt
makasivat koipiaan nuoleskellen, Lukki penkin alla ovensuussa ja
Liekko isäntänsä jaloissa.
-- Niin. Onhan sitä jo monenlaista pyryä tässä elämässä nähty!
Kamala on tämä, mutta vielä kamalampi oli se ensimmäinen, minkä
lapsuudestani muistan, alkoi viimein Ilves-Matti katkaisten pitkän
hiljaisuuden pirtissä ja painaen uuden panoksen piippuunsa.
Hän aikoi jatkaa, mutta jäi kuin kuuntelemaan korven hirveätä
ryskettä. Kamalasti siellä vonkui tuuli ja metsät pauhasivat kuin
kaatuakseen.
Viskattuaan sitten muutamia tervaskäkkyröitä tuleen hän puhalsi
pitkän sinisen sauhun ja jatkoi:
Niin. Olettehan te kertoneet elämänne vaiheet minulle, miks'en minä
siis teille nyt juttelisi omiani, kun tämä pyrykin aivan kuin väkisin
raottaa muistojeni kontin kieliläppää.
Ja näin hän sitten kertoi:
-- Olin tuskin viittä vuotta täyttänyt silloin. Raskas aika painoi
koko pohjolaa. -- Nälän minä ainakin siitä muistan vielä. Me asuimme
Suolijärven kylässä, lähellä Kemijärven rajaa. Kurjuus pakotti meidät
silloin lähtemään muille seuduille elatustamme hankkimaan. Porotkin
oli syöty kaikki, paitsi kaksi parasta ajokasta, joista isäni ei
tahtonut luopua. Ne nyt valjastettiin ja ajaa karautettiin pohjoista
kohti, päämääränä Jäämeren rannikko, Ruija, josta oli kulkenut huhuja
mainioista kalansaaliista. Isäni ajoi etumaisessa pulkassa ja minä
hänen sylissänsä, äitini toisessa pulkassa jäljessä.
Muistan vain, että matka oli mielestäni loppumattoman pitkä.
Ainoastaan yhden kerran koko alkumatkasta sain nälkänikin
sammutetuksi. Sen mukaan kuin myöhemmin olen saanut asiasta selvää,
oli se Inarissa, Kyrön kylässä.
Tästä kylästä läksimme sitten suuren järven jäälle ja jouduimme
siilien hirveään jumalanilmaan, josta jo äsken mainitsin. Kuinka
monta päivää siinä harhailimme, tieltä eksyttyämme, en tiedä. Sen
muistan vain, että lopulta porot heittäytyivät alituisesti hangelle
pitkäkseen eivätkä enää tahtoneet vetää. Äitini itki kovasti. Isä ei
puhunut mitään moneen päivään. Hän talutti poroa rinnallaan ja veti
minua pulkassa perässään. Äitini tuli jäljessä toista poroa taluttaen.
Minä aloin jo itkeä nälästä ja vilusta. Vihdoin tultiin erääseen
saareen, jossa, Jumalan kiitos, oli kalasauna. Muuten kai olisimmekin
pian olleet jo kuoleman omat.
Mutta siellä virkistyimme nopeasti tulen hauteessa. Isäni teurasti
toisen poroistamme ruuaksi. Muu ei enää auttanut. Kauan viivyimme
sitten siinä, näin jälkeenpäin ajatellen ainakin pari viikkoa. Pyry
ei tahtonut mitenkään ottaa tauotakseen, ja lisäksi oli päivisinkin
melkein pimeä.
Vihdoin kuitenkin läksimme eteenpäin taas. Vuoroin ajoi isä, vuoroin
äiti minun kanssani pulkassa, toisen kahlatessa lumihangessa jäljessä
pehmeätä vakoa myöten.
Viimein tultiin sitten sulan meren rannalle, johonkin Varangin vuonon
eteläisistä pohjukoista, suureen kalastajakylään.
Pari vuotta elettiin siellä onnellista elämää. Isäni palveli ensin
tavallisena nuottamiehenä toisten työssä, mutta ansaitsi pian rahaa
niin paljon, että pääsi itse osalliseksi nuottaan.
Silloin vasta alkoivat hyvät päivät, mutta niitä ei kestänyt kuin
puolisen vuotta, kun isäni hukkui myrskyssä, muutamana kolkkona
syysyönä. Äitini jäi minun kanssani aivan turvattomaksi.
Satoi juuri ensimmäisen lumen. Äitini kiiruhti ennen talven tuloa
lähtemään etelään, vähäisine säästöineen. Me kuljimme aluksi
suuremmassa joukossa, mutta vähitellen se pieneni pienenemistään,
ihmisten jäädessä tienvarteen kotikyliinsä. Vihdoin jäimme jatkamaan
matkaa aivan kahden. Äitini veti minua pienellä kelkalla perässään.
Joka päivä satoi lunta, ja ilma kävi yhä kylmemmäksi. Tie kulki
tunturilta tunturille, korvesta korpeen, suolta suolle. Joskus siellä
täällä vain satuimme johonkin kyläpahaseen.
Niin oli kuljettu pitkät matkat, kun kerran yön pimetessä huomasin,
ettei äiti ryhtynytkään nuotion tekoon, kuten tavallisesti. Hän vain
istui hangessa itkien, otti minut syliinsä ja painoi povelleen.
Siihen hän vihdoin kaatui, huokasi syvään eikä puhunut enää mitään.
Oli alkanut pyryttää. Äitini rupesi peittymään lumeen. Minä koetin
häntä nostaa ylös, mutta siihen väsyin ja lopuksi nukahdin...
Heräsin sitten lappalaiskodassa. Kuinka kauan lienen nukkunut, en
voi sanoa. Äidistäni ei näkynyt jälkeäkään, enkä hänen kohtalostaan
saanut silloin mitään tietää, kun ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani
enkä minä heidän.
Olin silloin yhdeksännellä vuodella. Pian kotiuduin lappalaiskylän,
vartuin nuorukaiseksi, ja minusta tuli oiva poromies sekä
metsänkävijä. Lappalaiset olivat hyviä ihmisiä ja kohtelivat minua
ystävällisesti.
Menin sitten naimisiinkin naapurikodan tyttären kanssa. Sain
myötäjäisiksi omia porojakin. Rakensin oman kodan ja elin siinä
onnellisena pari vuotta. Sain pienen pojanpollukankin, joka oli
elämäni suurin ilo. Mutta sitten sattui taas kova tapaus.
Me olimme siirtyneet kesäksi kuolanpuoleisille tuntureille
porokarjoinemme, vaimoni ja minä sekä tietysti pikku poikani ynnä
pari poromiestä. Vaimoni jäi poikani kera kotaan, kun me miehet
poropaimenina jouduimme viikon päiviksi kauas tunturien taa,
kauemmaksi kuin olimme aikoneetkaan. Ja palatessamme kohtasi meitä
kamala näky. Vaimoni verissään ja kuolleena kodan lähistöllä, kirves
kädessä! Puolihulluna surusta törmäsin kotaan. Siellä oli pikku
poikani vielä hengissä, mutta kuoli pian käsiini.
Tapausta en voi muuten selittää kuin että kontio oli hyökännyt kodan
lähellä olleiden porojen kimppuun ja vaimoni juossut kirves kädessä
sitä pois ajamaan, mutta joutunut verenmakuun päässeen pedon uhriksi.
Ja pikku poikani oli kitunut nälkään, johon kuolikin. Vaimoni kuolema
oli ehkä tapahtunut jo samana päivänä, jolloin me miehet kodalta
läksimme.
Sen jälkeen valtasi minut ääretön suru ja kaiho, päästä jälleen
lapsuuteni kotoisille kankaille Kuusamoon.
Pakenin Lappia ja kaikkia sen muistoja tänne takaisin, mutta ihmisten
ilmoilla en voinut viihtyä, ja nyt olen sitten jo nelisenkymmentä
vuotta elänyt tätä salojen sissielämää, jonka te kyllä tunnette, ja
täältä löytänyt lohdutuksen kaikille suruilleni.
Tähän lopetti ukko, pyyhkäisten karkealla kädellään kyyneleen
silmäkulmastaan.
Veljekset eivät virkkaneet mitään. Hiljaa hiipivät he vuoteilleen,
ukon jäädessä vielä tuijottamaan kytevään hiilokseen pimenevässä
pirtissä.
Ulkoa kuului yhä pyryn kaamea pauhina, ja raskaasti kohisi erämaa.