Koittipa nyt kevättalvi, jommoista Erakkojärven korvet vielä ennen
eivät olleet kokeneet. Kuului sieltä suksen suihke, pyssyn pauke,
joka mäeltä, joka notkosta, ja jokaista nevaa halkoi tuore latu.
Kaikki kontiot koloistaan etsittiin, sudet suurilta soilta, ilvekset
ikikätköistään. Jos oli aikaisemminkin siellä räiske rämeillä käynyt,
korvessa miesten kohina, niin näin lakkaamaton ei kuitenkaan vielä
koskaan ennen.
Erakkojärven Erkki näytti nyt saaneen aivan uupumattoman
eränkäyntihimon, jonka syyn Paavo kyllä tiesi, mutta jota Ilves-Matti
hiukan kummeksui.
-- Mikä ihme sen pojan on riivannut? Ei pysy kotona enää
koskaan, tuumi hän Paavolle monasti heidän kahdessa kotiin päin
hiihdellessään, Erkin jäädessä vielä erämailleen pyyntiä jatkamaan.
Kontionpeijaisetkin heidän täytyi kahden kesken viettää. Eipä saatu
Erkkiä mihinkään tulemaan metsiensä helmoista.
Tämä alkoi Ilves-Mattia jo suututtaa. Kuka voisi sanoa _hänestä_,
ettei hän, Ilves-Matti, olisi uutterin ja kovin metsänkävijä
maailmassa? Mutta tuommoinen hurjimus, kuin tuo Erkki, ei ole
enää mikään metsänkävijä. Se on jo hullu! Ei pidä edes peijaisia
pyhänä! murisi hän kerrankin Paavolle, kun he kahden nauttivat taas
peijaisateriaa, Erkin samana aamuna kaataman kontion kunniaksi.
Kaataja itse oli jo sitä ennen, otettuaan vain lisäeväitä
vetoahkioonsa, rientänyt takaisin saloilleen, joilta vast'ikään
tuskin oli kotiin päässyt kontionnahkoineen.
Paavo käsitti varsin hyvin, miksi Erkki juuri kontionpeijaisia nyt
erikoisesti vieroi, mutta ei virkkanut mitään selitykseksi ukon
mutinaan.
-- Antaa hänen nyt saloja kierrellä! Ei se poika niistä koskaan
kuitenkaan tarpeekseen saa! myhähti hän, jatkaen ateriaansa.
-- Kyllä sille pojalle on jotakin mahtanut Vienan puolella tapahtua,
mikä nyt hiuksissa huimaa ja humisee, tuumi kotvasen kuluttua
taas Ilves-Matti. -- Eihän vain lie jalka puuttunut kassapäitten
ketunrautoihin? livautti hän lopuksi, heittäen samalla viileän
viinaryypyn karkean karhunlihapalasen paineeksi.
-- Mikäpä sen Erkin hommista tiennee! tokasi Paavo, antaen
samanlaisen kyydin omalle karhunlihapalaselleen.
* * * * *
Vasta kun kelirikko teki metsissä liikkumisen mahdottomaksi, palasi
Erkki Erakkojärvelle. Ilves-Matti ja Paavo eivät olleet häntä pariin
viikkoon nähneetkään.
Reippaalla mielellä hän näytti olevan, mutta siitä huolimatta luuli
Ilves-Matti huomaavansa miehessä jotakin uutta ja erikoista, mitä
ennen ei ollut havainnut. Kaiken, mihin ryhtyikin, teki hän nyt niin
tavattomalla ponnella ja ripeydellä, että ihmetellä täytyi. Ja jos
työt rupesivat loppumaan, näytti hän siitä suuresti kärsivän.
Niinpä hän eräänäkin aamuna, kun ei tiennyt mihin oikein ryhtyisi --
talo oli kunnossa, samoin kalanpyydykset, eikä perunapellontilkku
ollut vielä roudasta sulanut, -- sanoi toisille:
-- Mitähän tuumitte, jos tehtäisiin uusi pirtti tähän vanhan
jatkoksi? Ei kai se oloa pilaisi?
-- Eihän lisätila pahaa tekisi, mutta tokkohan tässä nyt sentään niin
suuriin puuhiin ruvetaan. Hyvinhän sovitaan tähänkin, virkkoi Paavo.
-- Niin, hyvinhän tähän sovitaan, yhtyi Ilves-Mattikin puheeseen.
-- Sovitaan, sovitaan! Mutta eiköhän se uusi pirttikin olisi
hyvä olemassa? Eihän sitä tiedä, eikö tämäkin joskus maailmassa
saattane käydä ahtaaksi. Miksi kuluttaisimme aikaa hukkaan? Nyt, kun
mitään muuta tiettävää työtä ei ole eikä ainakaan pariin viikkoon
vielä kunnolleen kalastamaankaan päästä tästä, olisi mielestäni
pirttirakennuksen aloittamiseen varsin sovelias aika.
Muutaman päivän harkittuaan asiata hyväksyivätkin miehet Erkin
ehdotuksen, ja nyt alkoi Erakkojärven rannalla ankara kirveitten
kalske.
Kevätkalastuksen alkaminen kylläkin hiukan hidastutti työtä, mutta
kun Erkki usein yökaudetkin huhki rakennuksellaan, valmistui pirtti
jo kesäkuun puolivälissä, joutuen juhannukseksi asuttavaan kuntoon.
Kunnon savupirtti siitäkin tehtiin, ja kaikin puolin karjalaiseen
malliin, runsaine pienine ikkunoineen, sillanaluskarsinoineen,
runtukoineen, ovenpäällisine makuulavoineen j.n.e.
Asumaan ei siihen kuitenkaan siirrytty. Ei edes Erkkikään
sinne muuttanut, vaikka hän sen aikaansaamista niin innolla
oli puuhannutkin. Kaikki tuntuivat paremmin viihtyvän vanhassa
savuttuneessa pirtissä, joka heitä jo oli suojannut niin monelta
pakkaselta, pyryltä ja sateelta, jossa he niin lukemattomia rattoisia
hetkiä olivat takan loimutessa viettäneet, ja jossa jokainen
seinähirsi tuntui hehkuvan vanhaa erämaan henkeä kiiltomustasta
pinnastaan.
* * * * *
Kesäkalastus oli parhaimmassa käynnissään. Ilves-Matilla ja Paavolla
oli täysi työ peratessaan ja suolatessaan, mitä Erkki pari kolme
kertaa päivässä toi kokemistaan pyydyksistä.
Heillä oli nyt jo oikea venekin järvellään, tuotu talvikelillä
Käpälistä. Sillä Erkki nyt meloskeli päivät päästään pitkin
Erakkojärveä, katiskalta katiskalle ja verkolta verkolle.
-- Mitä ihmettä se siellä kaiket päivät puljailee! virkkoi
Ilves-Matti monasti Paavolle. -- Eihän pyydysten kokeminen vie kuin
korkeintaan pari kolme tuntia päivässä, mutta siellä se poika vain
soutelee aamusta iltaan.
-- Antaa sen vain olla omassa rauhassaan, kun niin kerran näkyy
haluavan!
-- Niinpä tietenkin! Olkoon vain omassa rauhassaan! Täällä salollahan
jokaisen pitää saada olla miten itse haluaa. Eihän täällä ole pappia
eikä nimismiestä mihinkään pakottelemassa. Mutta ikävältä minusta
vain tuntuu, kun se poika aina on poissa. Olisihan sen kanssa niin
lysti edes joskus taas puhella porista tuossa nurmikolla auringon
paahteessa.
Kerran päätti Ilves-Matti pistäytyä salaa rantalepikosta
kurkistamassa, mitä se kalamies siellä oikein hommailee. Kierrettyään
pihan edustalla läikkyvän pikku lammin ja asteltuaan kannaksen poikki
varsinaisen Erakkojärven rantapensaikkoon hän juuri joutui näkemään
edessään ruohikon reunassa Erkin, joka piippuaan tupruutellen
verkalleen meloi pitkin tyyntä järvenpintaa, silminnähtävästi tällä
kertaa ilman mitään puuhaa ja päämäärää.
Hän oli jo hiipimässä pois, kun yht'äkkiä kuuli sieltä venemiehen
itsekseen sanovan:
-- Jos muuta keinoa en keksi, ryöstän tytön!
-- Siinäpä se! myhähti Ilves-Matti. -- Arvasinhan minä, että naisten
permeen se on joutunut poika! Mutta mikähän siinä oikein kangertaa?
Luulisihan tuommoisen miehen saavan minkä tytön tahansa!
Vieri kesä, kallistui vähitellen syksyksi, ja niin alkoi suuri
syysmetsästys. Ilves-Matin iloksi rupesi Erkkikin muuttumaan
entiselleen. Leikkiä laskien hän taas kirmasi metsissä toisten kera
ja nuotiotulilla viritteli laulujaan kuten ennenkin. Ilves-Matti
luuli pojan jo unohtaneen koko tyttöhommat, mutta Paavo, joka tunsi
veljensä paremmin, huomasi selvästi, että pitkistä pohtimisista nyt
oli tullut joku päätös. Mikä tämä päätös oli, sitä hän ei halunnut
ruveta utelemaan, kun toisella ei tuntunut olevan halua siitä kertoa.
Hauskasti ja hyvin sujui metsästys muuten, mutta poikain suruksi
alkoi heidän rakas, monessa tulessa koeteltu Lukkinsa näyttää
vanhuuden oireita.
Olihan heillä kyllä nyt mukanaan jo metsätyöhön oppimassa Lukin
ja Liekon pentu Kiro, josta näyttikin kehittyvän moitteeton peni,
mutta Lukin menettäminen tuntui heistä kuitenkin raskaalta iskulta
ajatella. Olihan se syntymästään saakka ollut heidän mukanaan melkein
joka päivä, viimeisten kymmenen vuoden hyvissä ja pahoissa säissä.
Nyt sillä oli selvästi viimeinen syysjahtinsa käsissä.
Muutamanakin iltana, kun se nilkuttaen ja verissä jaloin kulki
miesten perässä, toisten koirien vielä tehdessä innolla työtään, oli
sitä oikein sääli katsella. Ei siinä enää ollut paljoakaan jäljellä
entisestä urheasta, väsymättömästä Lukista.
-- Hohhoh! Kyllä sille jo pitäisi antaa armo tuliluikusta! sanoi
surkutellen Ilves-Matti.
-- Ei! Sitä ei tehdä! Se on mielestäni kuin veljentappo, virkkoi
Erkki.
-- Niin! Annetaan sen olla lopun ikäänsä vaikka kartanokoirana, ja
jos sitten nähdään kuolemalla-armahtaminen välttämättömäksi, niin
tehdään se, mutta vasta viime tingassa, lisäsi Paavo.
-- Kumma, miten sydänjuuriaan myöten voi koiraan kiintyä! lausui
Erkki hetkisen kuluttua. Johon Ilves-Matti heti jatkoi:
-- Ei ole kumma, veliseni! Huonokin koira on metsäeläjälle parempi
toveri kuin keskinkertainen ihminen, saati sitten jos koira on koko
sukunsa parhaita niinkuin Lukki.
Pari päivää pysytteli Lukki nyt miesten kantapäillä, mutta jo
kolmantena, iltapuoleen, sekin juosta ripsutti metsään.
Saapui ilta, toiset koirat tulivat nuotiolle, mutta Lukkia ei
kuulunut. Alettiin viheltää, hoilata ja huutaa, mutta Lukista ei
näkynyt merkkiäkään.
-- No, se on kai jäänyt jonnekin lepäilemään, kipeitä jalkojaan
nuoleksimaan ja saapuu kyllä yöllä, lohduttelivat veljekset toisiaan.
Aamu valkeni, mutta koira ei ollut vieläkään saapunut leiripaikkaan.
Aamutshaijuja juotaessa virkkoi Ilves-Matti:
-- Lukki ei ole saapunut eikä saavukaan enää. Se on tehnyt sen minun
aikomani tempun, tuntiessaan kuoleman tulevan, ja hakenut viimeisen
leposijansa pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisasta majasta.
Veljekset eivät virkkaneet mitään. He arvasivat ukon otaksuman
oikeaksi. Hatuttomin päin he ottivat monivuotisen kumppaninsa
kuolinryypyn hiljaisessa erämaassa.
Sydäntä viilsi verrattoman toverin ja ystävän kadottaminen, eikä
lähipäivien metsästyksestä tahtonut tulla mitään.
Pian alkoikin jo syksyn pitkä sadeaika. Metsästys lopetettiin ja
palattiin Erakkojärven lämpimään kotipirttiin odottelemaan talven
tuloa.