Kuluu muutamia vuosia. Veljekset varttuvat jo täysiksi miehiksi.
Sitä mukaa kehittyvät he mainiossa metsästystaidossaan, ja sitä
laajemmiksi paisuvat heidän metsästysalueensa. Käyvätpä he
pohjoisessa aina Kuolanniemelläkin, Imandrajärven ympäristöillä
näätiä pyydystämässä, sekä etelässä Kiantajärvellä suden ajossa. Koko
pohjoinen Vienan-Karjala, äärettömine ikimetsineen, alkaa heille
jo kauttaaltaan olla yhtä tuttua kuin muille oman kylän seutu.
Tunnetaanpa myöskin joka kylässä jo nämä urheat metsästäjäveljekset
Erakkojärveltä. Missä Erakkojärvi oli, sitä vain ei kukaan
tiennyt. Eivätpä edes käpäliläisetkään siitä selkoa saaneet,
vaikka tiesivät olevansa lähimmät naapurit. Eikä veljeksillä ollut
halua sitä ilmoittaakaan. Kun heiltä joskus heidän asuinpaikkaansa
tiedusteltiin, vastasivat he vain ylimalkaisesti, länteen viitaten:
Tuollahan se on, tuolla rajamailla! Eikä heiltä yleensä sen
enempää udeltukaan. Kaikki tiesivät heidät mitä parhaimmiksi ja
kunniallisimmiksi miehiksi, ja se riitti.
Kerran heidän käydessään Kieretin kauppalassa ilmestyi arvaamatta
heidän eteensä joku nimismiehen tapainen -- vaikka he tavallisesti
koettivatkin sellaisia kohtauksia välttää -- ja rupesi nyt heiltä
passia tiukkaamaan.
Vastaukseksi kohotti Paavo jykevän nyrkkinsä lausuen:
-- Tässä on sinulle passia ihan tarpeeksi asti, ja mitään vikamerkkiä
siinä passissa ei ole, sen takaan! Tahdotkos nähdä?
Mutta silloin kalpeni nimismies, rientäen hakemaan avukseen
poliiseja, kansan kadulla nauraessa virkaherran säikähdykselle ja
voimattomuudelle. Veljekset olivat silloin jo Kieretissäkin hyvin
tuttuja, varsinkin kauppamiespiireissä, joille he jo monta kertaa
olivat suuria voittoja tuottaneet, mainioitten karhun-, suden-,
ilveksen- ja ketunnahkavarastojensa myömisellä. Niinpä nyt muuan
näistä kauppamiehistä, huomatessaan veljesten ikävän aseman, pelasti
heidät suojaansa, kunnes he yön saapuessa taas pääsivät salojensa
kätköön.
He nauttivat niin sanomattomasti siitä, että saivat pitää
kotipaikkansa ja alkuperänsä omana salaisuutenaan. Kääntyköönpä
maailma vaikka mitenpäin, ja joutukoonpa ihmiskunta millaiseen
villitykseen tahansa, he tiesivät aina ja joka tapauksessa
olevansa turvassa, koskemattomassa rauhassa, oman järvensä ja sen
piilopoukaman rannalla. Siellä he tunsivat itsensä tyytyväisiksi,
ja siellä heidän oli hyvä olla nyt vaurastuneissa oloissaan.
Heillä oli apunaan jo kymmenkunta poroakin, jotka ukko Rotoni
Käpälissä hyväntahtoisesti otti omaan porolaumaansa ja oman
merkkinsä alaisiksi. Näistä pojat talvella aina pitivät pari parasta
ajokasta kotonaan, kun taas toiset saivat Käpälistä käsin, heidän
päävarastostaan, kiskoa nahka- ja riistakuormia määräpaikkoihin
pitkin Karjalaa, ukko Rotosen valvonnan alaisina, elleivät veljekset
itse kerinneet olla mukana.
Tästä Rotosen ukosta oli erakkojärveläisille tullut läheinen ja rakas
ystävä. Hänen huostaansa he usein jättivät rahansakin, lähtiessään
taas pitkille, monien kuukausien kierroksille suuriin erämaihin. Ja
ukko oli puolestaan heihin hyvin kiintynyt, samalla kun tunsi suurta
ylpeyttä siitä, että sai olla pohjolan parhaitten metsänkävijäin
uskottuna ja heidän suurimpana riistan ja nahkojen myöjänänsä.
Tuottihan se hänelle vuosittain suuret tulotkin, mutta vielä enempi
kuin siitä hän tunsi iloa saadessaan Paavosta ja Erkistä kuin omat
pojat itselleen, ja vielä _sellaiset_ pojat! Eikä ukko pitänyt
sitä lainkaan loukkaavana itseään kohtaan, etteivät pojat hänelle
ilmaisseet asuinseutuaan ja entisyyttään. Hän arvasi, että heillä oli
siihen jotkin omat syynsä. Ja olkoonpa vain. Kunnon miehiä he ovat
kuitenkin.
* * * * *
Kaikissa Vienan kylissä olivat Erakkojärven miehet tervetulleita
vieraita, puhumattakaan Käpälistä, jossa heidän tulonsa aina
muodostui juhlapäiväksi. Vaikka he eivät kumarrelleetkaan
jumalankuvia eivätkä ristineet silmiään, pidettiin heitä siitä
huolimatta kuin omina miehinä. Hehän puhuivat jo kieltäkin kuin
synnynnäiset Käpälin pojat.
Aina kun he tähän mielikyläänsä saapuivat, niin tuskin vielä olivat
Rotosen pirttiin kerinneet istahtaa, kun se jo tulvahti väkeä
täyteen. Kaikki halusivat kuulla mitä erakkojärveläisillä oli
kertomista, sillä aina heillä jotakin erikoista oli tiedossaan. Ja
kaikki halusivat Erakkojärven kuuluja metsämiehiä kätellä. Olipa
silloin pikku lapsillakin riemun hetki. Muistaessaan omaa ilotonta
lapsuuttaan Paavo ja Erkki jakelivat summittain makeisia, rinkeleitä,
prenikoita, orehtia, ympärillään parveilevalle lapsilaumalle,
nauttien sanomattomasti riemusta, minkä sillä teollaan saivat
aikaan. Monesti meni siihen koko ukko Rotosen makeisvarastot, pitipä
vielä lähettää toisista kauppiaistakin lisää hakemaan, jotta kaikki
saisivat runsaasti. Vanhemmille ihmisillekin he usein lahjoittelivat
mitä huomasivat millekin mieleen olevan, eivätkä he unohtaneet
neitosiakaan. Monella kassapäällä olikin Erakkojärven urheain miesten
antamat huivit harteillaan, helyt rinnassaan, peilit ja saippuat
arkuissaan.
Erakkojärven pojat olivat omalla verrattomalla metsästäjätoimellaan
tulleet jo varakkaiksi miehiksi ja sydämensä ilolla he nyt,
erikoisesti Käpälissä, auttoivat jokaista, kenen he sen tarpeessa
huomasivat olevan, ja ilahduttivat kaikkia, vaatimatta mitään
vastalahjaksi. Heille oli yllin kyllin vastalahjaa siinä
ystävällisyydessä, millä käpäliläiset heitä ensi tuttavuudesta alkaen
olivat kohdelleet.
Kun joltakin kylän nurkalta kuului huuto: "Erakkojärven brihat
tullah!" niin loppuivatpa silloin Käpälin taloissa työt kuin naulan
kantaan. Puhtaat kauhtanat ylle puettiin, ja tytöt suoriusivat
juhlavaatteisiinsa, lähitunnit kuluivat Rotosen pirtissä, niinkuin
jo aikaisemmin on kerrottu, mutta myöhemmin iltasella pantiin
pystyyn hilpeät kisat. Mestareita olivat nyt Erakkojärven brihat jo
kisakentälläkin. Riemumielellä heittäytyivät heidän kisaparikseen jo
kauneimmatkin neitoset, kuuluimmatkin kisakaunottaret, jotka muuten
valinnassaan ovat ylen tarkkoja eivätkä pariksi lähde muille kuin
parhaimmille prissakan ripsuttajille. Poikien ja ukkojen mielestä
oli Paavo notkein tanssija, mitä Käpälin kisakentällä miesmuistiin
oli nähty, mutta neitoset pitivät Erkkiä vieläkin oivallisempana.
Ehkäpä johtui se siitäkin, että Erkki oli näöltään Paavoa komeampi
ja että hän joskus hieman osoitti heille suosiotaan, enemmän ainakin
kuin Paavo, joka kisoissa kyllä reimasti riehui, mutta muulloin ei
näyttänyt neitoihin kiinnittävän huomiota juuri minkäänlaista.
Erkin ilo oli suunnaton, kun hän nyt jo sai parikseen Rotosen
Ironkin, johon jo ensi kerralla kylässä käydessään oli silmänsä
iskenyt ja josta nyt oli tullut kiistämättä kylän kukkein kaunotar.
Ja juuri tämä ilo hänet lieneekin pehmittänyt hieman suopeammaksi
koko neitomaailmalle, vaikka hänkin sitä yleensä kohteli aito
erämaansissin juroudella.
* * * * *
Niin elelivät erakkojärveläiset suurissa erämaissaan ja niiden
hiljaisissa, onnellisissa kylissä. He eivät enää olleet erämaan
heikkoja, turvattomia poikia. Heistä alkoi tulla erämaan valtiaita.
Koko heidän elämänsä ja olemuksensa oli niin erämaahan ja sen henkeen
kiinnikasvanut, etteivät he koskaan voineet asutuilla seuduilla,
kylissä, montakaan päivää kerrallaan olla. Heidän tuli ikävä,
niin palava kalvava ikävä, ettei heitä pitempään voinut mikään
ihmisten ilmoilla pidättää. Ei edes Käpälissäkään. He eivät itsekään
tienneet, mitä he oikein ikävöivät, mutta vasta kun he jälleen
tunsivat olevansa korpiensa kätköissä, joko villissä riistanajossa
tahi nuotiotulen hiljaisen räiskeen äärellä tahi taas omassa
piilopirtissään, silloin heillä oli hyvä olla. Silloin he eivät
kaivanneet, ikävöineet mitään.
* * * * *
Lähes kymmenen vuotta he jo olivat saaneet omilla riistamaillaan
rauhassa kuljeksia, kenenkään häiritsemättä, kun he kerran
Koutajärveltä palatessaan, Pääjärven ja Suomen rajan välisillä
mailla, olivat joutua ankaraan kiistaan eränkäyntioikeudestaan.
Oli myöhäinen syksy ja hämärtää alkoi ilta. Paavo ja Erkki
parhaillaan rakensivat nuotiota suojaisan kallion kupeelle,
yöpyäkseen siihen. Silloin tulla lennähti musta metso muutamaan
lähikuuseen.
-- Kas, tuostapa tuli tuore paisti illaksi! virkkoi Erkki ja
paukautti linnun maahan.
Lukki riensi sitä noutamaan, mutta samassa siihen ilmestyi vieras
koira, nostaen hirveän tappelun linnun omistamisesta. Veljekset
saivat vihdoin kovilla ponnistuksilla koirat eroon ja olivat tuskin
päässeet nuotiopaikalleen takaisin, kun pimenevästä metsästä ilmestyi
äkkiä heidän eteensä vanhanpuoleinen, julmistunut mies.
-- Mitäs miehiä te olette? ärjäsi hän käheästi.
-- Olemmepahan vain eränkävijöitä! vastasi Paavo tyynesti.
-- Minun riistamaillani!
-- Ei sinun, vaan omillamme!
-- Minun! ärjäsi ukko ja kohotti uhkaavasti pyssyään.
-- Meidän riista-aluettamme on koko pohjoinen Viena, aina Kantalahtea
myöten! kimmahutti Erkki.
-- Ja minun Kuusamo sekä Kuolajärven Lappi ynnä tämä palanen Vienaa
Pääjärveä myöten. Minä olen se paljonmainittu Ilves-Matti, Lapin
kynnysten keisari!
-- Ilves-Matti! huudahtivat veljekset hämillään, siristellen silmiään,
ukkoa tarkemmin nähdäkseen.
-- Niinpä vain!
-- Ilves-Matti, kuulu metsien kuningas, sinähän se olet! Tunnen sinut
nyt! virkkoi Paavo.
-- Tule ja istu nuotiollemme! Pian on tsaijut tulella! jatkoi Erkki.
-- Ilves-Matti! Kas, sinähän se olet! Ole tervetullut Erakkojärven
miesten luokse, sinä pohjolan suurin eräntappaja! Me luovumme
vaatimuksistamme tähän Pääjärven alueeseen, ja minkä kerran lupaamme,
sen pidämme.
-- Erakkojärven miehet! lausui kummissaan ukko. -- Näenkö nyt
edessäni teidät, joista koko Viena puhuu? Olen paljon teidän urheista
retkistänne kuullut, ja iloinnut mielessäni, että vielä tähänkin
maailman aikaan on elossa muutamia oikeita poikia. Voinpa nyt
nuotiollenne käydä, kun riitakysymyksessämmekin sovintoon tunnutaan
pääsevän.
-- Sovintoon, sulaan sovintoon! Siitä saat olla varma! vakuutti Paavo.
Siinä nyt heidän istuessaan loimuavan nuotion lämpimässä paahteessa
solui puhelu pian aikaisempiin aikoihin.
-- No vieläkös Ilves-Matti muistaa Rajalan häitä? Siellähän sitä
viimeksi tavattiin, virkkoi Paavo, samalla hymyillen ukon suurelle
ällistykselle, minkä sanoillaan oli saanut aikaan.
-- Ta-tavattiin! Mekö tavattiin? Onko me ennenkin tavattu? ihmetteli
ukko. -- Kyllä minä ne häät muistan, harvoinpa sitä niin suureen
ropinaan satutaankaan. Mutta teitä en muista koskaan nähneeni.
-- Niin, mitenkäpäs voisitkaan muistaa. Mehän olimme silloin vielä
pikku poikia, lausui Erkki.
-- Niin, et kai enää muista sellaista repaletakkista poikaakaan,
joka siellä silloin aitan portailla istui jaloissasi, hartaana
metsäjuttujasi kuunnellen? Se olin minä! hymyili Paavo.
-- Ai! Muistanhan minä sen. Vai sinä se olit, se poika, joka aamuun
asti siinä istui ja silmät paloi kuin huuhkaimen pojalla kyyhkysen
saatuaan! Etkä levolle kellistynyt, vaan kuuntelit kuin hirvi, vaikka
siinä vanhat miehet jo väsyivät ja nurmikolle kepertyivät, kun minä
siitä suuresta Lapin retkestä juttelin.
-- Minä se olin! Muistanhan minä sen juttusi ikäni kaiken. Ja
muistanpa minä vielä laulusi kontiostakin.
-- Niin siitäkö kuningaskontiosta, kirvesrintaisesta,
keihäskyIkisestä?
-- Siitä juuri! Sana sanalta se mieleeni iskeytyi. Ja onpa sitä monet
kerrat viime vuosina näillä saloilla laulettu, sekä samalla sinua
muisteltu.
Niin siinä pääsi pian rattoisa puhelu alkuun, ja nopeasti kehittyi
läheinen luottamuksen suhde vanhan metsäkuninkaan ja Erakkojärven
miesten välille, niin läheinen, ettei heillä kehenkään ihmiseen ollut
ennen sellaista ollut. Kertoivatpa he ukolle avomielisesti koko oman
elämäntarinansakin, tietäen sen varmasti jäävän lukon taakse, mistä
sitä ei millään avaimilla esiin kaiveta. Ja sen tehtyään he tunsivat
omituisen keventymisen rinnassaan, ikäänkuin se paino, mikä kahden
rintaa tähän saakka oli painanut, nyt olisi jakautunut kolmen osalle.
-- Niin! Ja nyt me asumme Erakkojärven piilopirtissä, jonka
olinpaikkaa ei kukaan koko maailmassa tiedä, lopetti Paavo.
-- Mutta missäs sinä asut? kysyi Erkki, Ilves-Mattiin päin kääntyen.
-- Minäkö? Hm! Minä en asu missään! Neljäänkymmeneen vuoteen ei
minulla ole vakinaisempaa asuntoa ollut kuin metsien savusaunat,
risumajat ja nuotioitten kupeet.
Erkki ja Paavo vaihtoivat pari sanaa keskenään, ja sitten Paavo
lausui:
-- Kuulehan, Ilves-Matti! Etköhän pistäytyisi Erakkojärvellä nyt,
kun tässä näin lähellä ollaan. Ja jos pirttimme siellä itsellesi
sopivaksi kantapaikaksi katsot, olisi meille suuri kunnia ja ilo
saada sinut kolmanneksi mieheksi joukkoomme, kun nyt kerran näin
samoja sissejä ollaan. Siellä sinä huoletonna saisit elämäsi
iltapuhteen viettää. Ja koko Viena samalla riistamaaksesi aukeaisi.
-- Kiitos, veljet! Kiitos! Ymmärrän suuren luottamuksenne,
tahtoessanne nyt viedä minut kotiinne, jota kukaan muu kuin te itse
ei ole edes nähnytkään. Täytän pyyntönne hartaimmalla halulla. Mitä
taas viimeiseen ehdotukseen tulee, nimittäin asumaan jäämiseen,
voimme siitä sitten tuumia, kunhan sinne asti päästään.
* * * * *
Vähitellen raukesi puhe. Hiljainen syys-yö valtasi tienoon. Kirkkaana
kimmelteli tähtitaivas, ja hievahtamattomana nukkui suuri korpi,
nukkui kuin ikuiseen rauhaan painuneena. Räiskähdellen paloi
kangashonkainen rakovalkea, kietoen nukkujat paahteensa viihtyisään
vaippaan. Unen maille siirryttäessä valtasi nyt miesten mielet
selittämätön onnen tunne, kummuten suoraan sydämestä rauhaisaan
yöhön ja vierien sinne herkkinä värähdyksinä, joita keijukaiset
kultahaaviinsa kilvan pyydystivät, valaen niistä yöhön tenhoisan
laulun:
Jylhänä ja ääneti
jo nukkuu suuri öinen salo,
yllä aavan ikikorven
kaartuu syksytaivaan palo...
pyhää rauhaa huokuen
kun uinuu koko erämaa,
ihanaa on metsämiehen
nuotiolla nukahtaa!
Hongassa kun räiskää tuli,
heittäin kipunoita yöhön,
outo onni rinnan täyttää,
katse kohoo tähtivyöhön,
huoli, murhe, mainen melske
haipuu kauas unholaan,
onnellisna erämiesi
nukkuu syliin salomaan.