Seuraavana päivänä pojat palasivat tietä takaisin merkkipaikalleen,
jatkaen siitä nyt yhä pohjoiseen päin. Tuskinpa he olivat vielä
kymmentä virstaa tätä uutta tiepalasta astelleet, kun eteen avautui
pienehkö järvi, jonka takaa näkyi kaunis kylä aurinkoisella
rinteellä, siroine karjalaistapaisine taloineen, korkeine päätyineen,
tiheine valkokaiteisine akkunariveineen ja kattokoristuksineen.
Taustalla kohosi jylhänä taivoa kohti kalmisto ikikuusineen,
muodostaen omituisen vastakohdan kyläseudun puuttomalle aukeudelle.
Tie päättyi rantaan. Pojat virittivät merkkitulen, ja kohta
näkivätkin jo kylästä veneen soutavan heitä noutamaan. Veneen
saapuessa luokse he näkivät siinä soutajana komean pitkäpartaisen
vanhuksen valkeassa kauhtanassaan.
-- Terveh vierahille!
-- Terve sinulle! vastasivat pojat. -- Mikäs on tämä kylä?
-- Käpäli.
-- On kai kylässä kauppamies?
-- On niitä kolmekin! A ketäpä te olette?
-- Erakkojärveltä ollaan! Ja tultiin tänne jauhojen hakuun.
-- Erakkojärveltä! Enpä tunne moista paikkaa, mahtaa loitoss' olla
täältä. Samapa se! Vai jauhoa etsitte! Sitä on meillä, veljet! On
sitä minullakin myytäväksi asti. Talvella toin Kieretistä. Olen pikku
kauppias minäkin, Jehhiimei Rotoni.
-- No hyvä juttu! Sittenpä tässä ollaankin oikeaan kylään ja vieläpä
oikeaan mieheenkin osuttu!
Saavuttuaan kylän rantaan pojat kipusivat ukon jäljessä rinnettä ylös
läheiseen taloon, jossa joukko uteliaita naamoja jo heitä tirkisteli
valkokaiteisten akkunaruutujen takaa. Talon kaikki rakennukset,
pirtit, navetat, tallit, olivat yhdessä salvoksessa ja saman katon
alla, niinkuin pojat kuulopuheista tiesivät Karjalassa tavan olevan.
Ukko johti heidät nyt ulko-ovesta hämärään vajantapaiseen, siitä
portaita ylös sintshiin [= etehinen] ja vihdoin pirttiin. Heitä
vastaan kävi nyt emäntä ja pari nuorta tyttöstä, kaikki kätellen
ystävällisesti ja saatellen heti kyselemättä pöytään tsaijun
ja kolatshujen [= rinkeli] ääreen. Kotvasen pakistua veljekset
alkoivat tehdä ostoksiaan, sijoitellen laukkuihinsa jauhojen
lisäksi vielä suolaa, kahvia, sokeria, pari pakettia teetä ynnä
muuta, mitä katsoivat tarvitsevansa. Olivatpa nyt hyvään tarpeeseen
Suininkijärven isännältä saadut rahat, eikä niistä mennytkään tässä
vielä edes neljättä osaa.
Asiansa toimitettuaan pojat aikoivat heti lähteä takaisin,
mutta eihän sieltä niin vain päässyt. He eivät tunteneet vielä
Vienan-Karjalan erämaankylän vierasvaraisia tapoja.
Heidän täytyi nyt käydä vuoron jälkeen kylän jokaisessa
neljässätoista talossa. Heitä syötettiin ja juotettiin. Olipa silloin
kalakukkoja, piiraita jos minkälaisia, rinkeleitä ja muuta hyvää
pöydät kukkuroillaan jo odottamassa, heidän aina uuteen taloon
saapuessaan. Vastapalvelukseksi heidän taas piti kertoa maailman
kuulumisia. Eihän heillä niitä tosin paljoakaan ollut tarjottavana,
kun he jo monta kuukautta olivat muusta maailmasta erossa olleet,
mutta tiesiväthän he viime talven aikuisista suuren maailman
tapahtumista sentään kaikenlaista, ja sitä he nyt parhaansa mukaan
kertoilivat halukkaille kuulijoille, joille tiedot olivat kaikesta
huolimatta mitä tuoreimpia uutisia.
Pojat olivat aivan ihmetyksissään kohtaamastaan ystävällisyydestä.
Heitä ihan liikutti ihmisten sanomaton hyväntahtoisuus.
-- Tällaista on oikea erämaan kansa! Tällaista minä rakastan! Kuinka
herttaista ja iloista heidän elämänsä täällä. Ja kaikki koko kylässä,
kuin veljiä keskenään. Läheiseksi sukulaiseksipa tässä tuntee
vieraskin itsensä heti! virkkoi Paavo veljelleen, hiljaa kuiskaten,
heidän palattuaan kyläkierrokseltaan ja istuessaan jälleen ukko
Rotosen pirtissä höyryävän samovaarin ympärillä.
-- Ja katsopas Paavo noita neitojakin, kuinka ne kaikki on reippaita
ja kauniita kirkkaissa puvuissaan, punaiset nauhat otsallaan.
-- Onhan ne toisen näköisiä kuin meidän suomenpuoleiset kyssäniskat,
myönteli Paavokin, silmillään seuraten nuorta kaunotarta, joka
parhaillaan kiikutti pöytään kukkurallista suitsinavatia.
Pojat tunsivat olevansa kuin satujen maassa. Niin outoa ja uutta oli
kaikki ympärillä. Ja kun he nyt kylällä olivat nähneet esimerkiksi
veljesten samoin kuin sisarustenkin keskinäistä hellää suhdetta,
sekä miten suurella kunnioituksella lapset kohtelivat vanhempiaan ja
vanhemmat toinen toistaan, tunsivat he mielessään katkerata kaihoa,
muistaessaan miten kaikki tällainen Suomen puolella jo alkaa olla
harvinaista.
-- Sanonpa vieläkin, virkkoi Paavo, että saloilla ja erämaissa
ihmiset pysyvät ihmisinä, suuressa maailmassa ne menevät pilalle ja
muuttuvat -- miksikä muuttuvatkaan!
-- Yhtä mieltä olen siinä asiassa minä! vahvisti Erkki.
* * * * *
Kun vielä iltasella kylän väki kokoutui avaralle kisakentälle
ja siinä alkoi nuorten hilpeä leikki, mihin Paavo ja Erkkikin
temmattiin mukaan, oli heidän riemunsa aivan rajaton, vaikkeivät he
itse vielä paljoon kyenneetkään karjalaiskisan huimaavassa menossa.
Mutta nähdessään, miten kylän pojat yksintanssissa keskenään
kilpailivat, ken notkehin, ken voimakkain olisi, tulenleimauksena
kyykkyyn pudoten, siinä ponnahdellen kuin teräsjousi, kierähtäen
keränä maassa, kimmoten tuulispäänä pystyyn, hekin molemmat saivat
voittamattoman halun päästä miehen tavalla pian siihen urheaan
voimainmittelyyn. Tarkasti painoivat he näkemänsä temput mieleen
vannoen jonkun ajan kuluttua jo lyövänsä laudalta yhden ja toisen
notkeakoipisen brihan, vaikkakin parhaimpien rinnalle pääseminen
tuntui mahdottomalta ajatellakin.
Loistavin silmin seisoivat neitoset ympärillä, ja innoissaan oli koko
kylänväki, huudellen hyväksyvästi aina reippaimmille kisaveikoille.
Varsinkin vanhat ukot seurasivat nuorukaisten jokaista liikettä
tarkalla asiantuntemuksella, muistellen omia nuoruuden päiviään ja
senaikuisia parhaita kisasankareita näissä kylissä.
Ihmeissään seurasivat Paavo ja Erkki tätä menoa.
-- Voi jospa kerran osaisi kisata noin kuin nuo parhaat pojat! Ja
saisi parikseen vielä tuon tummasilmäisen! Näethän, Paavo, tuon
keltaisessa sarafaanissa liehuvan! Se on mielestäni kuin kuninkaan
tytär, virkkoi Erkki.
-- Kaunis on, myönsi Paavo. -- Kaunis, mutta lapsi vielä. Sehän on
Rotosen tytär Iro.
-- Rotosen tytär.
-- Niin on. Näin hänet siellä sintshissä äsken, ja kuulin isänsä
puheesta niin nimen kuin senkin, että se on hänen tyttärensä.
Taisihan se pistäytyä pirtissäkin, kun tshaijua juotiin.
Paavo seurasi yhä brihojen notkeata ponnahtelutanssia, mutta Erkki ei
saanut silmiään irti Irosta, joka kepeänä kuin keijukainen liiteli
kisassa, kutrien vapaina hulmutessa punaisen otsipaikan alta. Miten
notkea hänen solakka vartensa! Miten heleä kasvojensa väri! Miten
kirkas naurunhelähdyksensä! Ja miten kepeä jalkansa nousu!
* * * * *
Yön tullessa, kun Paavo ja Erkki sitten läksivät kylän rannasta,
parin nuorukaisen soutamina, öisen järven yli tien päähän, oli
joukko kylän väkeä saattamassa, huiskuttaen rannalta ja huudellen
ystävällisesti: "Toitshi tulkoa, toitshi tulkoa!"
Mistä tämä ihmeellinen hyvyys? kummastelivat pojat. Siitäkö vain,
että nämä saloihmiset saivat hetkisen jutella toisten saloeläjien
kanssa ja heidän kauttaan tuntea jonkinlaista vaihtelua hiljaisessa
elämässään? Vaiko siitä, että he sisimmästään ovat niin hyviä? Ehkäpä
molemmista syistä.
-- Tässä kylässä me käymme vielä toistekin, virkkoi Paavo.
-- Varmasti, jos vain eletään!
* * * * *
Lähtiessään tietään astumaan pojat kerran vielä katsahtivat kylään,
jonka he niin lämpimillä muistoilla jättivät.
-- Kas siellä on maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Siinä kylässä
asuu onnellista väkeä, virkkoi Paavo.
-- Mutta onnellisia olemme mekin oman järvemme rantasilla, lausui
Erkki.
-- Niin olemme. Ja vieläkin onnellisempia nyt, kun meillä on
tällaiset naapurit.
* * * * *
Hiljaa kapsahteli korpi heidän askelistaan, kun he öisellä polulla
riensivät kohti kaivattua kotijärveään. Kolmileiviskäiset taakat
selässä pakottivat heidät kuitenkin tuon tuostakin istahtamaan.
Niinpä he myös joutuessaan tiellään nyt merkkipaikalle, mistä oma
pilkotustie alkoi, painautuivat kiven kupeelle, nojaten laukkunsa
sitä vasten, ja viettivät pitemmän lepohetken.
-- Kuulehan! virkkoi Paavo. -- Tuo Käpälin kylä tuo mieleeni
monenlaisia mietteitä. Olenpa varma, että siihenkin on aikoinaan,
jokunen erämaan eläjäksi muuttanut, maailmata pakoon, vuosien
vieriessä perustanut perheen, sitten lapset tai lastenlapset suuriksi
tultuaan ovat raivanneet kunkin oman pirtin, kotipirtin käydessä
ahtaaksi. Ja nyt siinä on kaunis kylä, hyvä ja onnellinen, ja josta
erämaan henki vielä tuoksahtaa niin puhtaana ja rehevänä. Ajattelenpa
omaa salopirttiämme. Kenties vielä joskus senkin seutuvilla nousee
pikku kylänen onnellisine ihmisineen, jotka rakastavat erämaataan
ja sen ikuista suurta rauhaa, ja kaikkia luonnonvastuksia vastaan
taistellen raivaavat itselleen onnen kovankin koettelemuksen
lävitse...
* * * * *
Öisessä hurmauksessaan värähteli suuri salo, poikain hiljaa
astellessa pilkka pilkalta yhä lähemmäksi kaivattua kotiaan.
Kankaalla hyrisi kehrääjälintu, ja korkealla honganlatvassa lauloi
lahorastas öisiä kaihojaan.