Suuri oli poikain innostus, heidän nyt hyöriessään uusilla
kotitanterillaan _Erakkojärven_ rannalla -- sen nimen he
erakkovainajan muistoksi olivat järvelle antaneet. Ensi töikseen
he korjasivat pirtin päällyskaton, kattaen sen kokonaan tuoreilla
tuohilla tiiviiksi ja vedenpitäväksi. Polut rantaan ja saunaan he
raivasivat puhtaiksi sekä perkasivat kaivon, jonka reunamat vuosien
vieriessä olivat monesta kohden sortuneet. Niin he ahersivat päivät
päästään, tuntien suurta tyydytystä ja iloa nähdessään kaiken
vähitellen tulevan oivaan kuntoon.
Muuten oli asiat hyvin, mutta leivän puute rupesi vähitellen käymään
sietämättömäksi. Yksipuolinen liha- ja kalaravinto alkoi tympäistä,
vieläpä heikontaakin heitä.
-- Kuulehan, Erkki! Tämä ei enää vetele, tämä leivättömyys. Kyllä
nyt on lähdettävä jauhon ostolle kyliin. Ja sitä paitsi ovat
ampumatarpeemmekin jo vähissä.
-- Niinpä kyllä! Hyväpä kylään olisi päästä, mutta mistäs sen löydät?
Kuusamonpuoleisiin ei meillä ole asiaa. Voisivat vielä hyvinkin
napata kiinni. Vienan kyliin taas emme osaa.
-- Eiköhän sieltä sentään jostakin kylää löytyisi, rajan takaa, jos
hakemaan ruvettaisiin. Kuusamon kyliin me emme kylläkään lähde. Se on
itsestään selvää, se.
-- No jospa pitkän harhailemisen jälkeen Vienasta kylän
löytäisimmekin, niin miten osaisimme tänne takaisin? kysäsi Erkki.
-- Elähän heittäydy tyhmäksi, poika! Onhan siihen selvä keino. Kun
lähdemme itää kohti ja jätämme tämän järven rannat, lyömme kirveellä
tiheän pilkoituksen puihin, aina siihen saakka, kunnes tulemme
jollekin tielle. Merkitsemme sen paikan tarkkaan ja käytyämme kylässä
palaamme jälleen pilkoitusta myöten omille maille.
-- Selvä on! Lähdetäänkö heti?
-- Lähdetäänpä vain!
Niin he lähtivätkin, ottivat Lukinkin ruuheen, meloivat suoraan
järven poikki toiselle rannalle ja kätkivät siellä soutupelinsä
pensaikkoon huolellisesti.
Paavo asteli edellä pitäen suunnasta huolta. Erkki tuli perässä
iskien kirveellä pilkkoja puihin.
Mahtavia olivat seudut jyrkkine harjanteineen ja jylhine vuorineen,
joita ikimetsät peittivät. Siellä täällä läikähti näkyviin jokunen
järvi tai lammin silmäke suoaukeaman keskessä, ja joskus katkaisi
tietä hiljaa-juokseva tumma erämaanjoki, joka äänetönnä äyräittensä
välissä lipuen virtasi tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, yhtä
tuntemattomista lähteistään, jostakin Tapiolan takamailta. Ja aina
löytyi lähistöltä jokunen hongan kelo joen poikki kaatuneena, tehden
sillan erämaan poikien yksinäiselle polulle.
Näin he kulkivat, joutuen yhä lähemmäksi Vienan-Karjalan kaukaisen
kansan elelypaikkoja.
-- Kummaapa on mielestäni, ettei vaan tietä jo eteen tule, vaikka
puolisen päivää olemme astuneet, -- ei niin polun pahaistakaan,
virkkoi Paavo.
-- Ihmettäpä on, ja sitäkin ihmeempää on mielestäni se, ettemme
vieläkään ole kulkeneet Suomen rajan poikki.
-- Sitäpä juuri olen itsekin kauan jo odotellut, mutta eipäs vain
näy! Liian pieniä ovat nuo joetkin valtakunnanrajaksi olleet.
-- Mutta minäpä luulenkin nyt arvaavani asian. Raja kulkee meidän
järvessämme!
-- Niinköhän? Eipä se kylläkään mahdotonta ole. Kun muistan vielä,
miten Nuoruselta katsoen raja kulki ja miten me viistoon sitä kohti
läksimme, niin tuntuupa minusta mahdottomalta, että raja olisi
kaukanakaan meidän pirtistämme. Ja voipa olla juuri niinkuin arvelet.
Jälkeenpäin pojat saivat huomatakin tämän arvelunsa oikeaksi.
* * * * *
Vuoriseutu ja korkeat harjanteet loppuivat pieneen suohon, jonka
poikki kahlattuaan matkamiehet saapuivat kauniille kankaalle. Kauan
he eivät vielä sitä pitkin olleet astelleetkaan, kun yht'äkkiä metsä
katkesi ja eteen ilmestyi tie, tai oikeastaan leveähkö polku. Pojat
löivät siinä kohdassa honkaan suuret merkit, pannen muutenkin paikan
tarkasti muistiinsa.
-- No viimeinkin se tuli vastaan! riemastui Erkki.
-- Sitähän minä sanoin, että kyllä täältä jostakin tie löytyy
Valkeanmeren tältä puolen, kunhan vain tarpeeksi painellaan auringon
nousun maita kohti, jatkoi Paavo.
-- Mutta kummaltako suunnalta luulisit kylän pikemmin löytyvän?
-- Siinäpä kysymys, johon minussa ei ole miestä vastaamaan. Mutta
astellaan nyt vaikka etelää kohti. Jos ei siitä päästä mitään
löydy, tullaan takaisin ja ruvetaan hakemaan toisesta päästä. Eihän
tällainen tie mitään peikkojen polkua ole. Kyllähän se jossakin
ihmisasunnoille päättynee.
Keventynein mielin he nyt riensivät tietä eteenpäin. Vaikka
jo olivatkin melkolailla uupuneita, pitivät he hyvää vauhtia
yllä. Kannustahan heitä toivo pikaisesta kyläänpääsemisestä.
Mutta minkäänlaisia asutuksen merkkejä ei vaan tullut näkyviin,
vaikka jo olikin ilta joutumassa ja pitkä taival selän takana.
Yhä saloisemmaksi kävi vain seutu. Pojat alkoivat jo ajatella
pysähtymistä ja levolle asettautumista muutamalle nurmikkoiselle
hietikkorinteelle, kun heidän silmiinsä samassa kävi kuin veden
välkähtelyä puitten välistä.
-- Eipäs jäädäkään tähän! Tuollahan taitaa olla järvi, ja kenties on
siellä kyläkin! virkkoi Paavo.
Kiireesti he riensivät rinnettä alas. Järvi tuli näkyviin, muuan
kattokin vilahti samalla rantapetäjiköstä esiin sekä sen takaa suuri
nuottatalas ja pari venettäkin.
-- Ahah! Jopas viimeinkin tullaan kylään! riemastui Erkki.
-- Siltä näyttää! myönsi Paavo.
Mutta tullessaan petäjikköön he huomasivat siinä aution pirtin, jonka
näkivät kalasaunaksi.
-- Hohhoh! huokasi Paavo. -- Me läksimme sittenkin tietä väärään
suuntaan ja tulimme näin heidän vakinaiselle kalastelujärvelleen.
Tällaisia kalastuspaikkoja täällä Vienan puolella kuuluu olevan
useimmilla kylillä. Ja parhaina pyyntiaikoina on näissä vilkas elämä,
mutta niiden loputtua täysi hiljaisuus ja elottomuus, kuten nytkin.
-- Jäädäänkös tänne yöksi? kysyi hiukan alakuloisena Erkki.
-- No sehän on selvä! Minnekäpä sitä tästä enää patikoimaan väsyneinä
miehinä?
Tyynenä päilyi erämaan järvi. Hiljaiseksi raukesi kesäinen ilta.
Silloin tällöin kuului vain enää kuovin kuihotus kaukaiselta
suolta tai sorsaemon äännähtely ruohikosta järven takaa, hänen
siellä uitellessaan kuorestapäässeitä poikasiaan maailman ihmeitä
katselemassa.
Paavo ja Erkki laskeutuivat rantaan ja heittäytyivät pitkäkseen
vihreälle penkereelle, alkaen tarkastella outoa seutua aution järven
ympärillä.
-- Oikeinpa arvasin. Ei ihmiselämätä mitään, kun ei ole kalastusaika,
virkkoi Paavo.
-- Siltä näyttää. Tyhjä on kalasauna. Veneetkin jo ihan ovat hiekkaan
iskostuneet, ja nuotta ritisee kuivuuttaan talaassa. Ei täällä ole
kevätkalastuksen jälkeen ihmisiä nähtävästi käynytkään, jatkoi Erkki.
Hetkisen lepäiltyään pojat pistäytyivät talaassa, huomaten siellä
nuotan lisäksi verkkojakin seinällä. He ottivat yhden niistä,
kiersivät sen puoliympyrään ruohikkokielekkeen ympäri, polskuttelivat
tarpoimilla rannan puolelta kalat siihen ja vetivät hyvän apajan
ilta-ateriakseen. Vihdoin he vetäytyivät väsyneinä kalasaunan
lavitsoille pitkälleen, peitteenään lämmin kesäillan henkäys.
He eivät vielä kuitenkaan olleet päässeet uneen, kun kuulivat
yht'äkkiä Lukin tiukasti haukkuvan lähistöllä.
Pojat hypähtivät ovelle kuuntelemaan...
Sieltä mäenrinteestä se kuului, ja yhä kiivaammaksi tuntui käyvän.
-- Mikähän siellä nyt? Lukki ei valetta hauko! Paha, kun sittenkin
jätimme pyssyt kotiin!
Asestautuen seipäillä pojat varovasti alkoivat hissutella haukun
kuuluntaa kohti. He näkivät jo koirankin. Se ärhenteli kiivaasti
tiheän katajapehkon kupeella, kiepsahtaen tuon tuostakin puolelta
toiselle.
-- Enhän näe otusta mitään! kuiskasi Erkki.
-- En minäkään!
-- Mahtaisiko olla mäyrän tai ketun pesä?
-- Mikähän lie.
Seipäät lyömävalmiina he yhä lähenivät epäilyttävää katajikkoa.
-- Eihän täällä ole mitään!
-- Mitäs siinä haukut? ärähti Erkki koiralle.
-- Elähän! Nyt näen jotakin! varoitti Paavo samassa, kumartuen
pensaikkoon.
Siihen jäi hän kyykylleen, saamatta hyvään aikaan sanaa suustaan.
-- Kuollut kontio! hän vihdoin huudahti.
Erkkikin lähestyi samassa näkyä ihmettelemään...
Siinä nukkui pieni karhunpoika sammalvuoteella tiheässä
suojapaikassaan. Rinnasta törrötti katkennut keihääntynkä, ja
kyljessä näkyi puoliksi arpeutunut ampumahaava.
-- Kukahan tuonkin lie jättänyt kitumaan? Sääliksi käy otsoparkaa!
virkkoi Erkki. -- Olisi edes kaatunut urheassa taistelussa ja saanut
kunnialliset peijaat!
-- Huonoja miehiä on siinä leikissä ollut! Tuommoista jälkeä ei
meiltä koskaan ole jäänyt, eikä jää!
-- Siinäpä on mieheltä päässyt otsopahanen karkuun!
-- Tai on ehkä mies pökertynyt otsopojan kämmenen iskusta!
Näin puhellen pojat kiskoivat karhun näkyviin. Se oli kaikesta
päättäen aivan äskettäin kuollut, kun ei vielä pahentumisen
merkkiäkään saattanut havaita.
Mesikämmen vietiin rantaan, nylettiin, ja nahka lyötiin kalasaunan
seinälle kuivamaan.
Pidettiinpä vielä pienet peijaatkin. Eihän sitä metsänkuninkaan
kuolemata koskaan sovi juhlimatta jättää. Laukusta kaivettiin
jälleen teet, sokerit ja pieni vesipannu -- sekin erakon perintöä
-- kiehautettiin tsaijut, ja niin sitten pöydän ääressä istuen
vietettiin hetkinen valoisaa kesäyötä, jutellen ja kontiotarinoita
kertoillen.
-- Niitä kuuluu kontioitakin olevan kahdenlaisia, kuten ihmisiäkin,
toiset lujia, sisukkaita, pelottomia ja rautaisia, toiset taas
arkoja, hentoluontoisia ja pehmeämielisiä, alkoi Erkki.
-- Saattaapa olla. Luulen sentään, että näitä jälkimmäisiä on
kontioissa vain jokunen, kun taas ihmisissä suurin osa, jatkoi Paavo.
-- Ihmettelenpä muuten, miten mainiosti tähän tämäniltaisen kontion
hiljaiseen kuolemaan sopii laulu, jonka Rajalan häissä kelloseppä
lauloi, pikku huipperissa ollessaan. Se on mielestäni monessa
suhteessa juuri kuin tästä kontiosta tehty.
-- Jaa niin. Mitenkäs se olikaan? Laulahan jos muistat.
-- Jäihän se mieleeni, kun ukko pitkin yötä aina uudelleen ja
uudelleen sen vetäsi arvokkaana ja tärkeänä, niinkuin uuden laulun
konsanaan, jota vielä kukaan ei ollut kuullut. Enpä kumminkaan tiedä,
muistanenko sitä enää ihan tarkalleen.
Alakuloisella sävelellä, puoliksi hyräillen lauloi nyt Erkki laulun
karhunpojasta:
Hämärtyi jo syksyilta,
aurinkoinen verkallensa
painui harmaan salon taa.
Kellastunut syksyn korpi
sumuvaippaan loistehensa
peittää, luonto nukahtaa.
Tuuli iltalaulullaan
uinumaan saa kaiken maan.
Niin nyt nukkuu vuoret, metsät,
hiiskaust' ei kuulla saata...
yksin metsäpolkuaan
pieni sairas karhunpoika
samoaapi salomaata
allapäin ja aatteissaan,
tuumii viimein: "Uuvuttaa,
parast' on kai istahtaa."
Huokaa siinä kaihoellen:
"Miksihän jo loppui kesä?
mua alkaa pelottaa,
pimenee ja tulee kylmä,
missähän lie emon pesä?
siell' ois hyvä nukahtaa;
sinne kun vain päästä vois,
sielt' en koskaan lähtis pois.
Kevääst' asti yksikseni
olen saanut maita juosta.
Oli kaunis aamuhetki,
kun me, veikot, emo, siskot
söimme karpaloita suosta;
siitä alkoi kurja retki,
koira meihin hyökkäs, haukkui --
tulta iski, metsä paukkui.
Muut ne kaikki läksi karkuun,
minä tunsin kipeätä,
siihen paikoilleni jäin,
pääsin vaivoin toisten perään,
kova oli mulla hätä,
rakki riehui edessäin...
silloin emo tulla loikki
puri rakin niskat poikki.
Lopen väsyneenä viimein
pääsin sitten toisten luoksi,
piilohon jäin nukkumaan;
toiset lähti maailmalle,
emonikin poijes juoksi,
sanoi kyllä katsomaan
viikon päästä tulevansa...
hänet varmaan peri ansa.
Nyt oon yksin maailmassa,
laitan pienen oman pesän
alle sammalmättähän,
siellä nukun pitkän talven
odotellen tuloo kesän
onnellisen, lämpimän,
jolloin taas saan juosta noita
pohjan kankahia, soita."
Valkeneepi syksyaamu,
herää koko luomakunta,
idän taivas ruskoansa
valaa yli korpimaiden...
Karhunpoika vetää unta
pehmoisella vuoteellansa,
hymysuin ja kyyryllänsä
mieluisissa mietteissänsä.
Painuu päivä, painuu toinen,
yhä nukkuu karhuparka;
niin on uni makeaa,
ettei herää siitä koskaan...
Kestänyt ei sydän arka
pahaa tätä maailmaa.
Nyt on sillä rauha syvä,
kesä ikuinen ja hyvä!
Pitkän äänettömyyden jälkeen myhähtää viimein Paavo:
-- Niinpähän vaan! Onhan se laulu sekin, ja kuulostaapa se toiselta
täällä salolla kuin siellä häitten remakassa.
-- Niin, onhan se laulu sekin, vaikka siinä kerrotaankin juuri
sellaisesta hentomielisestä otsopojasta, joka ei juuri olisi sopinut
salojen kuninkaaksi.
-- Eipä kylläkään. Mutta muistatko muuten, mitä Ilves-Matti sanoi
kellosepälle, hänen jo kuudetta kertaa ryhtyessään tätä mielilauluaan
laulamaan?
-- En.
-- "Se sinun kontiosi ei ollut mikään kontio, se oli -- tantti!"
niin hän sanoi, ja siitäkös kelloseppä suuttui. -- Kun me sitten
myöhemmin yöllä istuskeltiin aitan portailla, kysäsi Ilves-Matti
meiltä muilta miehiltä: "Olettekos kuulleet laulua _oikeasta_
kontiosta, oikein _kuningaskontiosta_?" Ja sitten hän harvaksensa
veteli tähän tapaan:
Nouse kontio kolosta,
metsän mälvi mättähästä!
Nousi kontio kolosta,
metsän mälvi mättähästä,
ei oo vankka varreltansa,
eikä kooltansa komia,
mutta on sisulta suuri,
vankka mielenmittelyltä,
iski miehet mantereesen,
tärskähytti tantereesen,
kaikki kellisti ketohon,
suisti suohon suuta myöten.
Tuli kimposi ki'asta,
säkenöitsi sieramista,
kyinä kyntyset kyhisi,
kämmenpäiset käärmehinä,
kun hän nousi notkeana,
kimposihe, kierähtihe
keskestä tulisen tuiskun,
kapsahtihe katsomahan
kuin ol' kaikki kaadettuina,
maahan paiskattu pakanat.
Läksi voittaja väkevä
kostomiellä korskealla,
vaikk' ol' keihäs kylkiluissa,
kirves rinnassa kirottu,
mäet mäikyi männessänsä,
vaarat vaskiset vapisi...
Kun hän kerran karjahutti,
kävyt kuusesta karisi,
petäjistä pyörähteli,
kun hän kahta kämmentänsä
vavahutti vastatusten,
kelohongat keikahteli,
korpi kaukoa kajasi.
Vielä viikon vimmoissansa
samosi sata saloa,
kaatoi karjat männessänsä,
tuhoi peuroja tuhannen...
vaipuu viimein vaaksallensa,
laelle lakean vaaran,
korven kolkkohon sylihin,
kun oi' suonet suohon juossut,
veret viitahan valunut.
Siihen kuolevi kuningas,
vaipuu valtia salojen,
voiton tieto tunnossansa.
-- Niin lauloi Ilves-Matti, ja olipa siinä kontio toisenmoinen kuin
se kellosepän haikea otus. Tämmöinen sen olla pitää! lausui Paavo.
-- Niinpä pitääkin! Semmoinen se vasta on oikea kontio! Mutta minä
sanon vain, että niitä on kahdenlaisia, niinkuin ihmisiäkin, virkkoi
Erkki.
-- No, kumpaisiinko luulet tämäniltaisen mesikämmenemme kuuluvan?
kysyi Paavo.
-- Eiköhän se vain ollut niitä kellosepän kontioita?
-- Äläst, poika! Kyllä se oli niitä Ilves-Matin laulamia. Näithän
keihääntyngän ja miten se törrötti rinnassa. Sisu sitä otsoa on näin
kauan elossa pitänyt. Talvikelillä on taistelu tapahtunut; eihän
siihen mies muulloin keihäineen pääse. Ja nyt vasta on pokko henkensä
heittänyt!
-- Olkoonpa niin. Parempihan on mielesi.
Siihen taukosivat tarinat. Pojat kallistuivat lavitsoilleen, mieli
täynnä metsäelämää ja sen hurmausta.
Punaisena kurkisti nouseva aurinko petäjien välistä, leikitellen
varjoineen kalasaunan kiiltomustalla seinällä, ja aamun ensimmäiset
laulajat jo virittelivät virsiään, ennenkuin pojat viimein saivat
unen päästä kiinni.