Juhannus oli ovella. Koko luonto aivan säteili nuorekasta
ihanuuttaan. Raikas kevään henki tuntui vielä ilmassa, vaikkakin se
päivä päivältä heikkeni, auringon valaessa huumaavaa kesän henkeä ja
päivä päivältä yhä kuumempana kohotessa koillisesta järven takaa,
lakkapäisten petäjäin latvoista.
Oli tyyni ja rauhallinen aamu. Ei niin viriä järven pinnalla. Syvä
rauha vallitsi koko erämaassa.
Pojat olivat juuri nousseet. He laskeutuivat rantaan ja lähtivät
ruuhellaan hiljaa meloen uittamaan uutta katiskaansa pitkin ruohikon
rintaa, pientä lahdeketta kohti, jonka he edellisenä päivänä
olivat mainioksi katiskapaikaksi katsoneet. He saapuivat kohdalle
ja alkoivat siinä pohjasta työnnellen tunkeutua ruohikon lävitse
rantaan, kiinnittääkseen sinne pyydyksensä johdeaidan.
Tultuaan jo rantapiihin he huomasivat, että siitä jatkuikin suurten,
tiheäin puiden välitse aivan kapea salmeke, tai puron suun tapainen,
suoraan metsään. Sitä oli mahdoton huomata kauempaa järveltä. Tuskin
sylen päästä rannastakaan sitä vielä aavisti, niin kokonaan se oli
puitten ja ruohikon peitossa.
-- Taidettiinkin joutua puron suuhun? virkkoi Paavo.
-- Niinpä näyttää. Mutta mitenkäs minusta tuntuu siltä, kuin se
levenisi metsään päin? jatkoi Erkki, kurkistettuaan aukosta puitten
alitse.
-- Niinpä tosiaankin! Katsotaanhan pääseekö siitä pitemmällekin?
Jospa sieltä vielä hyvänkin kutupaikan löytäisimme!
Pojat ruuhineen työntyivät aukosta sisään. Vettä oli sen verran, että
siitä pienellä venheelläkin olisi saattanut kulkea. Kas! Väylä leveni
tosiaankin vähitellen, ja noin parinkymmenen sylen päästä avautui
eteen pieni, pyöreähkö lampi, tuskin kolmeakymmentä syltä laidasta
laitaan.
Sen rannat kasvoivat tuuheata metsää, paitsi läntisin pohjukka, jossa
pojat hämmästyksekseen huomasivat aivan kuin vanhan viljelysmaan
tapaisen pienehkön aukeaman. Siinä he nousivat maihin.
-- Mutta mitäs tämä on? ihmetteli Erkki. -- Eikös tuossa näy
ojansijasiakin?
-- Niinpä tosiaankin! Ja tuossa selviä kiviraivauksia! Peltohan tässä
on ollut! Ja ehkäpä asumuskin joskus maailmassa?
Kierreltyään pellon seutuja pojat löysivät polun, joka tosin jo
kasvoi vesakkoa. Mentyään sitä myöten parikymmentä askelta he
pysähtyivät vielä suuremman hämmästyksen vallassa.
Tiuhasta metsästä kuumotti jotakin tummaa, jonka he heti huomasivat
rakennukseksi. Lähemmäksi astuessaan he näkivät edessään vankoista
hirsistä kyhätyn pirtin luukkuakkunoineen ja mataline ovineen. Katto
oli hiukan luhistunut, sille kaatuneen hongan painosta, mutta muuten
näytti rakennus ainakin päältäpäin olevan kunnossa.
-- Onpas se oikean piilopaikan löytänyt, joka tänne on asumuksensa
tehnyt! virkkoi Paavo.
-- Mikähän eläjä lie ollutkaan? tuumi Erkki. -- Pellon ja polun
vesakosta päättäen on tämä tuskin pariakymmentä vuotta vielä asumatta
ollut.
-- Siltä se näyttää.
-- Kurkistetaanpas sisälle.
Pojat raottivat ovea. Naristen se aukeni turvonneilla
puusaranoillaan. He astuivat sisään, mutta perääntyivät samassa
kauhistuen ovelle päin. Avoimesta ikkunaluukusta sisäänvirtaavassa
valossa he näkivät lattialla lähellä toista seinustaa ihmisen
pääkallon sekä penkillä sen kohdalla ryysykasan, siitä esiinpistävine
ihmisluineen.
Säikähtyneinä he palasivat jälleen pihalle, istahtaen nurmikolle
tuumimaan.
Mikähän eläjä siinäkin lie ollut, aikansa ahertanut ja
yksinäisyyteensä kuollut? Vai olisiko murhattu? Ei! Mahdotonta
ajatella näillä mailla! Elämän illan saapuessa on ukko varmaan
rauhallisena kallistunut vuoteelleen ja siihen ikuiseen uneensa
nukkunut, yksinäisenä ja unhotettuna, sitten aikaa myöten lahonnut,
ja kallokin oli romahtanut lattialle. Niin se on käynyt, päättelivät
pojat.
-- Mitäs nyt teemme? kysyi Erkki. -- Pirtti olisi meille tarpeen ja
asunnoksi sopiva, mutta kun siellä on niin kamalata sisällä. Eihän
sinne hirviä enää mennäkään, vielä vähemmin asumaan asettua.
-- Niinkö tuumit? virkkoi Paavo ja hetken aprikoituaan jatkoi:
-- Eiköhän tässä kuitenkin ole selvintä toimittaa kuolleelle
kunniallinen hautaus, raivata pirtti kuntoon ja ottaa vastaan se
perintönä edesmenneeltä saman salon eläjältä?
Kaamealta tuntui kyllä tähän toimenpiteeseen ryhtyminen, mutta
olivathan pojat monasti elämässään jo saaneet karaistua mitä kovimpia
mielenliikutuksia kestämään ja omia tunteitaan voittamaan. Niinpä he
nytkin pian saivat mielensä tasapainon takaisin ja astuivat rohkeasti
pirttiin.
Vainajan viimeiset jäännökset he käärivät makuulavalta saamaansa
hurstivaippaan, kaivoivat läheiseen hongikkoniemeen haudan ja
laskivat ukon sinne rauhassa viimeistä lepoaan nauttimaan.
Peitettyään haudan ja vieritettyään kiven sen merkiksi he vielä
pitkän aikaa seisoivat hatuttomin päin vakavina sen äärellä,
lukien hiljaa Isämeidän ja Herran siunauksen sekä laulaen pari
varhaisimmassa lapsuudessaan oppimaansa virttä.
* * * * *
Sen jälkeen he palasivat pirtille takaisin, tehden samalla pari uutta
löytöä. Pirtti oli tähän saakka niin kokonaan kiinnittänyt heidän
huomionsa, etteivät he lainkaan olleet nähneet aittaa läheisellä
louhikkorinteellä ja pikku saunaa syrjäisessä rantalepikossa.
-- Onpas tämä nyt oikein Jumalan lahja meille erämaan eläjille.
Puhumattakaan hyvästä pirtistä saimme vielä valmiin saunan ja
aitankin! virkkoi Paavo.
-- Kiitos Hänelle tästä odottamattomasta hyvyydestä! jatkoi Erkki
ilosta väräjävällä äänellä.
* * * * *
Melottuaan sitten kämpälleen -- sinne ei ollutkaan kuin satakunta
syltä -- he sieltä maitse kantoivat pirtille kaiken omaisuutensa.
Sitten vasta he ryhtyivät tulevaa kotiaan tarkemmin tutkimaan.
Ovenpuoleisessa nurkassa oli taitavasti ladottu savupirtin uuni,
pitkin seiniä kiersivät halkaistuista hirsistä kyhätyt penkit, ja
peräseinällä sijaitsi ristikkojalkainen pöytä. Kaapintapaisesta
nurkkakomerosta he löysivät padan, teekeittiön ynnä muut tarpeelliset
keitinkompeet sekä joukon ruoka-astioita. Löytyipä sieltä isohko
peltirasiallinen sokeriakin sekä avaamaton naulan paketti teelehtiä
tinapaperikääreessään. Nämä näyttivät vielä hyvinsäilyneiltä, kun
taas kaikki muu, mitä hyvää siellä lie ollutkin, oli kerrassaan
mädäntynyttä ja homehtunutta.
Peränurkassa, kaapin vastakkaisella sivulla, he näkivät komean
jumalankuvahyllyn, sekä pitkin seiniä runsaasti jumalain ja
pyhimysten kuvia outokielisine allekirjoituksineen. Pöydällä oli
useitten pienempien kirjojen joukossa paksu nahkakantinen, jonka he
kuvista päättäen arvasivat raamatuksi, vaikk'eivät sen tekstistä
tunteneet kirjaintakaan.
-- Tämän näköiseksi minä arvelen ryssäin raamattua, virkkoi Erkki.
-- Sehän se kai onkin.
-- Täällä on siis asunut ryssä.
-- Siltä näyttää.
-- Ja hurskas mies.
-- Enemmän kuin hurskas, kaikesta päättäen. Minä luulen, että se on
ollut oikea erakko, tai munkki, miksikä niitä sanotaankaan, tuumi
Paavo.
-- Jaa! Erakko. Niinpä on saattanut ollakin. Kas kun ei heti mieleeni
juolahtanut. Niitä kuuluu näillä tämän pitäjän saloilla aikoinaan
elelleen paljonkin, ja hurskaita ja hyviä miehiä olivatkin olleet,
kuulin kerran ukko Korhosen kirkolla kertovan, kun hän puheli
rovastin kanssa, sattuessani siinä vieressä seisomaan. Niin hän
sanoi. Muuta en heistä tiedä. Oletkos sinä koskaan kuullut niistä
puhuttavan?
-- Olenhan minä. Tavajärvellä kuuluu elävän vieläkin yksi niistä,
kertoi Rajalan mies viime kesänä Kärppävaarassa käydessään.
-- Vai Tavajärvellä, jonka sivuitse keväällä hiihdimme.
-- Niin.
-- Ukko Korhosen puheesta jäi minulle mieleen, että nämä erakot
olivat joitakin lahkolaisia, "vanhauskolaisia", kuten hän sanoi,
jotka olivat Venäjän hallituksen ja pappien vainoa paeten etsineet
turvapaikkoja suomenpuoleisissa erämaissa, siellä yksinäisyydessä
ja rauhassa omaa jumalataan palvellakseen. [Yhden tällaisen erakon
tapasi vielä elossa tämän kertomuksen kirjoittajakin v. 1909 Kuusamon
Tavajärvellä käydessään.]
-- Kyllä varmaan on tämänkin pirtin asukas ollut juuri sellainen
hurskas mies. Ja tämän sopukan kätköstä ei häntä mikään vainooja
voinut löytää. Se ainakin on varma asia se!
-- Kunnia miehelle ja rauha hänen tomulleen! lopetti Erkki, niinkuin
oli kuullut vanhempien miesten tällaisessa tapauksessa sanovan.
-- Kiitos vielä hänelle siitä, mitä hän nyt perinnöksi meille
jälkeentuleville "erakoille" on jättänyt. -- Mutta annetaankos me
kuvien olla seinällä?
-- Annetaan olla vain, ukon muistoina! Eihän ne meitä pahenna,
vaikk'emme samaa uskoa olekaan.
-- Niinpä minunkin mielestäni.
-- Kirjat sen sijaan voimme viedä aittaan, niillähän emme mitään tee,
mutta voihan niistäkin ehkä joskus maailmassa jollekin hyötyä olla.
Ja ovathan ne joka tapauksessa Jumalan sanaa.
Hetkisen vielä pirttiä katseltuaan pojat lähtivätkin kirjat
kainalossa aittaan, samalla tarkastaakseen mitä sieltä löytyisi.
Ensi silmäyksellä he heti huomasivat joukon vaatteita toisella
seinustalla sekä niiden alla kuokan ja kirveen, jotka viimemainitut
tervetulleella tavalla täydensivät heidän työkaluvarastoaan,
aikaisemmin löydetyn lapion lisäksi. Toisella seinustalla taas seisoi
jauholaari, puolillaan jauhoja, jotka kuitenkin jo näkyivät olevan
kosteudesta pilaantuneet kokonaan käyttökelvottomiksi. Sen sijaan
löytyi melkein kokonainen suolasäkki, joskin osittain sulanutta,
mutta kuitenkin vielä hyvää tavaraa.
Perinpohjaisen puhdistuksen ja pesun jälkeen saatiin pirtti pian
asuttavaan ja kodikkaaseen kuntoon.
Illan tultua pojat sitten sanomattomalla nautinnolla kylpivät
saunassaan, ja auringon painuttua metsien taa he vielä pitkän aikaa
istuskelivat rauhaisessa pirtissään, porisevan samovaarin äärellä,
vieläkin ihmetellen suurta löytöään ja samalla sitä Jumalan käden
ihmeellistä johdatusta, joka siinäkin ilmeni.
Erämaan pojillakin oli nyt koti.