Nousevan auringon punatessa itäisiä vuortenhuippuja pojat kohosivat
havuvuoteiltaan. Aamu oli niin häikäisevän kaunis kuin vain
peräpohjolan kevätaamu voi olla. Seudulla vallitsi syvä hiljaisuus.
Ei niin risahdusta kuulunut mistään. Ja auringon ensi säteitten
käydessä huurteisiin puihin loisti koko salo kuin satujen liima.
-- Onpa veliseni tämä toista kuin istua ristikkojen takana! virkkoi
iloisesti Erkki.
-- No totta tosiaan! Toista on tämä! vastasi Paavo. -- Mutta kuules
mikä tuolla raksuttaa...
Pojat jäivät tarkasti kuuntelemaan raksutusta, joka juuri katkasi
erämaan suuren hiljaisuuden. Ääni kuului yhä selvemmin, kiihtyi ja
päättyi pitkään suhinaan.
-- Metsohan siellä soi! kuiskasi Erkki. -- Vuotahan, kun minä käyn
sen kumauttamassa.
Paavo nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja otti samalla Lukkia kiinni
kaulanauhasta, jottei se pääsisi peloittamaan soivaa lintua.
Erkki katosi metsään. Suhinan kuuluessa hän aina hyppäsi neljä viisi
askelta, jääden raksutuksen ja narskuttelun aikana seisomaan kuin
kivettynyt. Niin hän sinne hävisi huurteisten puitten sekaan.
Paavo istui hiljaa odotellen miten kävisi, ja Lukki korviaan
höristellen vihelsi nenäänsä, tuon tuostakin koettaen riistäytyä
irti, rientääkseen linnunpyytäjän avuksi.
Jo pamahti salo. Raksutus taukosi. Kuului oksien ropinaa ja lopuksi
heikko humahdus, linnun pudotessa hangelle. Valtavana jylinänä kiiri
kaiku vuoresta vuoreen, kautta tyynen ilman.
Pian tuli näkyviin metsämies saaliineen. Komea metso paistettiin
vartaassa, tulen loisteen äärellä. Siitäpä tuli oiva ateria! Eikä
liioin Lukki ollut pahoillaan saadessaan luut rouskuteltavakseen.
* * * * *
Ennen lähtöään eteenpäin pojat päättivät käväistä Nuorusen, koko
Kuusamon korkeimman tunturin laella, katsomassa sieltä maailman
avaruutta ja siellä myös mahdollisesti päättääkseen suunnan, mihin
kulkunsa ohjaisivat.
He hiihtivät ylöspäin metsänrajaan saakka, jättivät siihen suksensa
ja nousivat kävellen autiota paljakkoa pitkin tunturin huipulle.
Sieltäpä avautui eteen valtava näky! Tuhansin kimmellyksin välkehti
ympärillä huurteinen erämaa, etelässä kohousi ilmaan Ukonvaaran
tunturimöhkäle, lounaassa taivaanrannalla Iivaaran mahtava kero,
jalkain alla väikehti Tavajärven valkea lakeus, idässä aivan
äärellä halkoi saloa Suomen rajan autio ura, kadoten kiemurtelevana
juovana etelään ja pohjoiseen, koillisessa hallitsivat näköpiiriä
Kivakkatunturin ja Päinuorusen mahtavat tunturijättiläiset
valtakunnan rajan takana, Pääjärven valkean ulapan vartioina.
-- Hei, veliseni! Oletko ennen tällaista nähnyt? huusi Erkki
riemastuneena.
Paavo ei vastannut mitään. Hän oli aivan mykistynyt suurenmoisesta
näystä.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Paavo vihdoin virkkoi:
-- No minnekäs päin tässä avarassa maailmassa me nyt kulkumme
ohjaamme?
-- Päätähän sinä, vanhemmaksesi. Minulle se on sama, mennään minne
tahansa, kunhan ei vaan länteen.
-- No ohjataan sitten kaakkoa kohti. Siellä on suurimmat salot.
Eiköhän sieltä, rajan tältä tai tuolta puolen, jostakin löytyne
meille mieluisaa erämaan kätköä, minne eivät asiattomat kulkijat osaa.
Se tulikin päätökseksi. Pojat laskeutuivat entisiä jälkiään metsän
rajaan, nousivat siinä suksilleen, lipuivat varovasti rinnettä alas
ja lähtivät sitten hiihtämään kaakkoisia erämaita kohti.
Parin päivän päästä he saapuivat niin jylhään seutuun, etteivät
koskaan olleet moista nähneet, niin paljon kuin he saloja jo
kiertäneet olivatkin. Siinä oli puu puun vieressä, ikivanhoja
pilvenpiirtäjähonkia taivaalle törröttämässä ja kaatuneita keloja
maassa ristiin rastiin, niin että oli oikein vaikeata raivautua
lävitse. Vihdoin he pääsivät kuitenkin taas aukeammalle paikalle,
huomaten samassa joutuneensa pikkuisen erämaanjärven rantaan.
Siihen he tekivät tulen ja aterioituaan ryhtyivät seutua
tarkastelemaan.
-- Kuulehan! Tämä paikka olisi minun mieleiseni! virkkoi Paavo.
-- Niin minunkin! yhtyi Erkki.
-- Eiköhän jäädäkin sitten tähän?
-- Jäädään vain! Jos myöhemmin vieläkin parempi paikka löydetään,
niin mikäs meitä estää muuttamasta.
Pojat etsivät tasaisen kohdan, suojaisessa notkelmassa, kalliorinteen
alla, raivasivat lumen pois ja ryhtyivät heti rakentamaan siihen
tilapäistä erämiehen majaa, n.s. "kämppää", ensi asunnokseen.
Heillä ei ollut kuin yksi kirves, joten työ kävi hitaasti, mutta
kun he muutaman päivän uutterasti ahersivat, saivat he valmiiksi
kolmiseinäisen majan. Seinänraot he tarkkaan tiivistivät sammalilla
ja päälle rakensivat kuusenhavuista paksun katon. Kallionpuoleinen
sivu, neljännen seinän paikka, jätettiin avoimeksi, ja sen edessä
poltettiin öisin rakovalkeata, joka valoi kämppään tasaista
lämmintään, niin että siellä kylmemmälläkin säällä hyvin tarkeni.
Mitään pahempia pakkasiahan tosin ei näin huhtikuun puolivälissä enää
ollutkaan.
Eväät olivat jo aikoja sitten loppuneet, mutta hätää ei pojilla
kuitenkaan ollut. Lähellä oli metsojen soimapaikka korkealla
kankaalla. Sieltä he aina öisin kävivät lintuja kumahuttelemassa,
saaden niitä enemmänkin kuin mitä päivässä jaksoivat syödä, joten
kämpän viereen rakennettuun riistalavaan kertyi vielä varastoakin
kosolti. Hengissä he sillä ravinnolla hyvin pysyivät, vaikka ei se
kehutun vaihtelevaa ollutkaan.
Mutta kun kevät läheni ja rannat alkoivat sulaa, parani heidän
elonsa paljon. Kiskomistaan pitkistä päreistä he koivunvitsaksien
avulla nitoivat pari katiskaa, jotka he jäältä käsin kiinnittivät
pohjaan, hakattuaan kirveellä tarpeelliset avannot niitä varten.
Kun sitten kalan kutuaika alkoi, ammensivat he niistä päivittäin,
petäjänjuurista punotun haavinsa avulla, särkeä, ahventa ja haukea,
suolaten niitä suuriin tuokkosiin. Vahinko vain, että suolavarat
kävivät niin niukoiksi. Olihan Antti kylläkin varustanut laukkuun
tätä metsäeläjän välttämättömintä tarveainetta puolisen leiviskää
matkaan, mutta säästellen sitä piti kuitenkin käyttää, kun ei ollut
vähintäkään tietoa, milloin uutta onnistuisi saamaan.
Kun jäät sulivat, koversivat he hongan kelosta ruuhen, meloen sillä
pitkin ihanata erämaanjärveänsä, joka noin virstaa pitkänä, ehkä
sataviisikymmentä syltä leveänä päilyi vuorten ja harjujen välisessä
syvänteessä, synkän metsän sisässä. Sitä järveä oli melkein mahdoton
huomatakaan salolta käsin, ennenkuin oli joutunut aivan rantaäyräälle.
Eipä taitanut tämän järven rannalle moni ihminen vuosisadassa
eksyäkään. Niin kerrassaan koskemattomalta näyttivät kaikki sen
ympäristöt ja koko sen luonto.
Pojat tunsivat itsensä hyvin turvallisiksi ja onnellisiksi
nykyisessä elämässään. Öisin ja aamuisin he metsiä kävivät, päivisin
kalakatiskoillaan pelailivat, laulellen järveä meloivat ja iltaisin
kämpässään tarinoita kertoilivat.
-- Tämäpä vasta on elämää! En vaihtaisi tätä mihinkään autuuteen
maailmassa! myhäili Paavo tyytyväisenä muutamanakin iltana, kun yö jo
läheni ja honkainen rakovalkea hiljaa räiskyen paloi kämpän edustalla.
-- En liioin minä! yhtyi Erkki. -- Tällaista olen aina ikävöinyt.
Suininkijärven talossakin ollessamme, vaikka siellä olikin niin hyvä
olla...
* * * * *
Lempeä kevätyö peitti pehmeään hämäräänsä maan. Kaukana maailman
humusta nukkuivat erämaan turvallisessa kätkössä onnellisina ja
vapaina erämaan pojat.