Murheellisella näytti maailma poikain silmissä, heidän nyt
vankikyydillä kulkiessaan kirkonkylää kohti. Syvimmin painoi heitä
tietoisuus siitä alennustilasta, mihin heidät oli saatettu väärien
syytöksien nojalla.
Tie kiemurteli lumisia kangashongikoita, kohoili korkeita mäkiä,
pistäytyi jonkun pikku järven jäälle, noustakseen sieltä jälleen
jylhää rinnettä huimaavaan korkeuteen. Pohjoisessa kohosivat
taivaalle mahtavina möhkäleinä Rukatunturin, Valtavaaran ja
Pyhätunturin ylevät paljakot. Niiden näkeminen saattoi poikien
vapaudenkaipuun aivan huippuunsa.
Oi noita vapaita tuntureita, jotka puhtaina kohoavat maailman
alhaisuudesta pyhää taivasta kohti! Niitä ei sido, ei kahlehdi
mikään. Vapauden temppeleinä ne kautta aikojen kohottavat lakensa
pilvien yli, valaen aina mieleen omituisen vapautuksen tunteen, joka
vastustamattomasti valtaa ihmisen, hänen niitä nähdessään tai niille
noustessaan.
Tällaisia tunteita tunsivat nyt pojatkin. Tuskinpa osasivat he
niitä ehjiksi ajatuksiksi mielessään luoda, mutta vaistomaisesti
väräytti heitä kuitenkin tunturien näkeminen, saaden heidän povensa
vapaudenhalusta kiivaasti kohoilemaan.
Pääsisipä nyt tuonne tunturille! Ja saisi viilettää suksillaan
huimasti rinnettä alas. Tai pääsisipä minne tahansa! Samapa
se, kunhan vain vapauteen pääsisi. Ennemmin vaikka takaisin
Kärppävaaraankin kuin ruunun vankeuteen.
* * * * *
Ihminen ei voi käsittää, mikä Jumalan lahja vapaus on, ennenkuin hän
sen on menettänyt!
Masentuneina ja sekavin tuntein saapuivat pojat kirkolle, jossa
heidät suljettiin pieneen, rautaristikko-akkunaiseen sivurakennukseen
vanginvartian talossa.
Siihen saakka olivat he saaneet tunteensa hillityiksi, niin etteivät
vangitsijat voineet päältäpäin nähdä, mitä sisässä liikkui, mutta
jäätyään nyt yksin he vaipuivat raukeina oljille pitkäkseen, voimatta
enää estää silloin tällöin pientä nyyhkytystä ja ruumiinsa outoa
vavahtelua.
Iltapuoleen he kuitenkin hiukan tyyntyivät, koettivat rohkaista
toinen toistaan ja alkoivat tunnustella ovea, seiniä, lattiata, eikö
mistään pääsisi murtautumaan ulos. Tietoisuus omasta syyttömyydestään
antoi heille sen varman vakaumuksen, että heillä oli luonnollinen
oikeus paeta, jos siihen vain vähänkin tilaisuutta ilmenisi.
Mutta tästä häkistä karkaaminen tuntui mahdottomalta. Ei missään
näkynyt pienintäkään pakotietä, kaikkein vähimmin akkunassa, jota
ulkopuolelta peitti paksu rautaristikko.
Saapui yö, mutta unen päästä oli vaikea saada kiinni. Tuntikausia
levottomasti piehtaroituaan pahnoilla he kuitenkin viimein vaipuivat
raukeaan lepoon.
Kauan he eivät kuitenkaan vielä olleet nukkuneet, kun yht'äkkiä
heräsivät heikkoon lasin helähdykseen. Yö oli pimeimmillään. He eivät
voineet nähdä mitään, kuulivat vain hiljaista ryskettä akkunan takaa
sekä heikkoa äännähtelyä:
-- Paavo! Erkki! Oletteko täällä? Pojat syöksyivät akkunaan.
-- Antti! Miten sinä olet täällä? he läähättäen kuiskasivat.
-- Tulin teitä pelastamaan! Rautakangella irtautui ristikko aika
helposti. Lasiveitsen ja tervatun paperin avulla sain akkunan rikki,
jottei mitään kovempaa helähdystä kuulunut. Tulkaa pian pois! Onko
teillä vielä käsiraudat päällä?
-- Ei ole! Poliisi otti ne pois, sulkiessaan meidät tänne.
Pojat kipusivat ketterästi kuin oravat ulos akkunasta, ja kummasti
läikähti heidän rinnassaan, kun he hyppäsivät ihanaan vapauteen.
Nopeasti he riensivät kylän pohjoispäätä kohti, jonne Antti heitä
johdatti. He poikkesivat muutaman pikku mökin pihaan. Siellä oli
hevonen, jonka reessä pojat ilokseen huomasivat omat suksensa,
pyssynsä, selkäreppunsa ja kaiken irtaimen omaisuutensa.
-- Mutta sinäpä vasta olet kunnon veli, Antti! Ikinä emme voi
unohtaa, mitä nyt teit meidän syyttömien poikasten pelastamiseksi.
Tuhatkertainen kiitos sinulle siitä! Mutta samalla sanon, että jos me
syyllisiksi olisimme itsemme tienneet, emme olisi karkuun lähteneet,
vaikka köysillä ja hevosilla meitä olisit vankilasta ulos koettanut
kiskoa! Nyt taas lähdemme puhtain mielin vapaihin erämaihin, mistä ei
mikään ihmiskäsi meitä voi saavuttaa, lopetti riemuiten Paavo.
-- Mainio juttu, että otit mukaan kaikki tarpeemmekin! jatkoi Erkki.
-- Hypätkäähän rekeen, pojat, niin ajetaan hiukan matkaa salolle,
jotta pääsette rauhassa metsien suojaan. Minä jatkan sitten kotiin,
ja jo ennen aamun valkenemista nukun taljoillani enkä tiedä mistään
mitään.
* * * * *
Aamulla, kun vanginvartija heräsi ja asteli pihan poikki
sivurakennukseen vankejansa katsastamaan, oli hänen hämmästyksensä
suuri, kun hän löysi kopin tyhjänä ja akkunan ristikkoineen särettynä.
Hirveä meteli nousi nyt kirkonkylässä. Suurin miesjoukoin lähdettiin
karkureita etsimään ja lähetettiin kaikkiin lähikyliinkin sana heidän
kiinniottamisestaan sekä ilmoitus Kärppävaaran isännän lupaamasta
rahapalkinnosta, joka nyt poliisin harmiksi näytti häneltä menneen
sivu suun. Suuresti vaikeutti etsintää se, että yöllä oli hiukan
pyryttänyt, joten jäljet olivat kadonneet.
Rauhassa painelivat Paavo ja Erkki sill'aikaa yhä syvempiä saloja
kohti, suureen erämaahan, minne mitkään takaa-ajajat eivät voineet
löytää. Nyt oli kaikki suhteet muuhun maailmaan lopullisesti
katkaistu. Ja hyvä niin! Ihana vapaus hurmasi heidän mieltään, ja
heidän korviinsa soi entistään lumoavampana erämaan salaperäinen
laulu. Nyt se soi jo lähimpien vaarojen takaa, sieltä haaveksitusta
onnen maasta.
Illan pimetessä he joutuivat Nuorusen tunturin juurelle, Tavajärven
taakse. Tunturin he hyvin tunsivat. Olivathan he Suininkijärveltä
käsin jo monasti sen ylevätä paljakkoa ihailleet, keväisen
aamuauringon läikkyessä sen kimmeltävällä laella.
Nyt he sen juurelle rakensivat vankan nuotion ja katkoivat kuusen
havuja vuoteikseen sen molemmille puolille. He olivat parhaillaan
levolle laskeutumassa, kun yht'äkkiä kuulivat risahduksen metsästä,
jonkun matkan päästä.
Pojat säpsähtivät. Erkki kohoutui polvilleen, tarkastaen tiukasti
äänen kuuluntaseutua. Paavo tapaili pyssyään.
Samassa heidän korviinsa kajahti haukunnan räsähdys aivan vierestä.
-- Lukki! huusivat pojat hämmästyksissään.
Koira syöksyi vihurina heidän luokseen, nuolasi Paavoa kasvoihin,
haukahti, syöksyi vasten Erkkiä, hypähti jälleen Paavon luokse ja
jäi sitten läähättäen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista
isännistään.
Poikien ilo oli rajaton. Ainoastaan metsämies ja eränkävijä voi
täysin ymmärtää, mitä merkitsee hyvä koira erämaan toverina,
puhumattakaan siitä, jos aavistamattaan saa takaisin oman koiransa,
johon on sydänjuuriaan myöten kiintynyt ja jonka on luullut
ikipäiviksi menettäneensä.
Lukki oli nakertanut poikki riimunvarren, jolla se poliisin luona
oli ollut kiinnikytkettynä, ja lähtenyt sitten etsimään isäntiään,
löytänyt jäljet, seurannut niitä ensin mökille, missä pojat olivat
nousseet hevoseen, juossut tietä Suininkijärvelle päin, kunnes taas
yht'äkkiä tunsi tutut jäljet, jotka johtivat suksen laduille. Silloin
se heti oli selvillä asiastaan, ja vaikka jäljille jo olikin lunta
tuprunnut, tuntuivat ne koiran tarkkaan nenään, niin että se helposti
pysyi niillä, saapuen vihdoin perille.
Pojat kaivoivat eväslaukustaan -- jonka Antti oli hyvin varustanut
-- palasen poronlihaa sekä hiukan leipää nälkäiselle koiralle ja
painuivat sitten rauhaisaan, onnelliseen uneen, nuotion herttaiseen
hauteeseen, hiljaisen salomaan helmaan.
Hurmaavalta tuntui heistä nyt vihdoinkin olla omia isäntiään,
vapaassa erämaassa, jossa vain
"kuuset ollah kuulemassa,
kuutamoinen katsomassa".