Pojilla oli Suininkijärven talossa hyvä olla. Koko väki päivä
päivältä kiintyi heihin yhä enemmän, puhumattakaan Antti-rengistä,
josta jo oli tullut poikien alituinen ja mieluisa kumppani. Työtä he
tekivät väsymättä, kiitollisina isäntäväen hyvyydestä. Joskus taas
kiertelivät metsiä mielihommissaan, riistaa pyydellen. Toivatpa he
niiltä matkoiltaan kevään kuluessa kotiin kaksi karhuakin, joista
palkkioksi isäntä antoi Paavolle sievoisen rahasumman sekä Erkille
yhden rihlapyssyistään.
Pojat tunsivat itsensä ylenmäärin onnellisiksi. Erämaan kaipaus ja
sen elämän viehätys kyti kyllä yhä heidän mielessään, mutta silti
päättivät he toistaiseksi viipyä talossa. He tunsivat melkein
velvollisuudekseen viipyä ainakin kiireimpien kesätöiden, heinänteon
ja elonleikkuun yli, saadakseen siten tuntuvammin palkita kaiken
kokemansa hyvyyden. Voisivathan he sitten parhaan syysmetsästyksen
alkaessa siirtyä erämaaneläjiksi suurille selkosille, yksinäisille
saloille, jonne veri tuntui vetävän.
Nämä heidän suunnitelmansa eivät kuitenkaan rauhassa päässeet
toteutumaan, vaan sattui yht'äkkiä muuan tapaus, joka katkasi heidän
onnellisen elämänsä Suininkijärvessä ja jolla oli valtava vaikutus
koko heidän vastaiseen kohtaloonsa.
* * * * *
Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kevät jo voimakkaalla kohinalla teki
tuloaan, hanget loistivat häikäisevinä auringon kilossa ja purot jo
porisivat notkoissa sekä laaksorinteillä, ajoi yht'äkkiä taloon outo
mies, joka sisään astuttuaan ja tervehdittyään väkeä tuvassa sanoi:
-- Olen kuullut, että tähän taloon on talvella saapunut kaksi
poikaa, ja tulin nyt tiedustelemaan, olisivatko he ehkä samoja,
jotka tekivät murhapolton Kärppävaarassa ja sitten katosivat teille
tietymättömille, varastaen vielä talon koirankin, metsämiesten
keskuudessa hyvin tunnetun Lukin. Minä olen kirkonkylän poliisi.
Paavo ja Erkki säpsähtivät, kalpenivat ja painuivat pirtin nurkkaan
kuin salaman lyöminä. Isäntä ja emäntä katsoivat kysyvästi poikiin,
huomaten selvästi heidän säikähdyksensä. Painostava hiljaisuus
valtasi pirtin. Vihdoin katkasi äänettömyyden Paavo, astuen esiin ja
lausuen jurosti:
-- Kyllä me olemme juuri ne pojat, joita etsitte. Sen vain tahdon
heti teille, herra konstaapeli, ilmoittaa, että mitään murhapolttoa
emme ole tehneet emmekä myöskään koiraa varastaneet.
-- Hyväpä olisi, jos vakuutuksenne olisi tosi. Mutta toista väittää
Kärppävaaran isäntä. Hän sanoo teidän suutuspäissänne polttaneen
saunan sekä sitä tekoa paetessanne vieneen koiran talosta. Mitäs
siihen sanotte?
Suuttumuksen tuli leimahti Paavon silmissä.
-- Se on valetta!, hän tanskasi. -- Isännän julmuus ja hänen
ruoskansa iskut pakottivat meidät lähtemään pirtistä ja etsimään
suojaa saunasta, kun muuten varmasti olisimme pyryyn ja pakkaseen
kuolleet. Isännän ja emännän pahuuden tähden me talon iäksi jätimme.
Ehjäksi jäi sauna meidän siitä lähtiessämme. Huolellisesti sammutimme
tulenkin, mutta on se varmaan seinään tai kattoon joutuneista
kipunoista päässyt valloilleen. Se on suoranainen vahinkotapaus! Ja
mitä koiraan tulee, niin lyömällä me sen ajoimme taloon takaisin,
kun rupesi perässämme tulemaan, mutta kun se meihin oli tottunut,
seurasi se siitä huolimatta, ja vasta toisena päivänä me sen jälleen
huomasimme mukanamme olevan. Silloin oli jo myöhäistä sitä palauttaa.
Emme edes itsekään tienneet missä olimme, ja mahdotonta olisi ollut
löytää Kärppävaaraan takaisin, kun pyry oli kaikki jälkemmekin
pyyhkinyt näkymättömiin. Tämä on totuus asiassa, herra konstaapeli!
Poliisi veti suunsa ilkeään hymyyn lausuen:
-- Milläs sen todistatte?
-- Jumala ja puhdas omatuntomme on meillä parhaat todistajat!
-- Ne on molemmat huonoja todistajia käräjätuvassa, veti poliisi
pilkallisesti.
Tämän kuultuaan hypähti Erkkikin seisaalleen, astui tiukasti poliisia
kohti ja sähähti:
-- Elkää tehkö pilkkaa! Ja hävetkää syyttäessänne rehellisiä ihmisiä
moisista rikoksista!
-- Kas, kas! Tämäkös se on toinen näistä nulikoista? Elähän sähise,
veliseni! Enhän minä syytä mistään. Kärppävaaran isäntähän se
syyttää. Onpa vielä luvannut palkkionkin teidän kiinniottamisestanne.
Pojille tämä oli kuin pahaa unta. He tunsivat suurta häpeää jo
siitä, että _heitä_ voitiin syyttää moisista konnuuksista.
-- Vai tässä ne nyt on, nämä veijarit, jatkoi vielä poliisi.
-- Elkääpäs häväiskö kunnon poikia, kävi isäntä väliin. -- Minä
luotan täydellisesti heidän puheeseensa ja olen valmis maksamaan
Kärppävaaran isännälle sovintoa, hänen vaatimansa summan. Ilmoittakaa
se hänelle ja antakaa poikain olla rauhassa.
-- Ei käy laatuun. Kyllä minun täytyy vangita heidät. Murhapoltto on
ankara rikos.
-- Vangita! huudahtivat veljekset. -- Vangita meidät!
Pojat tunsivat verien syöksähtävän kasvoilleen ja maailman
mustenevan silmissään. Olivat he jo paljon saaneet kärsiä ja
kokea, mutta näin katkeraa hetkeä he eivät koskaan olleet osanneet
aavistaakaan. He tunsivat ensiksi aivan lamaantuvansa, mutta sitten
yht'äkkiä vilahti Paavon silmissä omituinen teräksinen tuli, jonka
jälkeen hän heti näytti tyyntyvän ja saavuttavan tasapainonsa. Hän
kuiskasi jotakin Erkille, jolloin tämäkin tyyntyi.
Hetkisen aprikoituaan suoristautui Paavo ja lausui jyrkällä äänellä:
-- Me olemme aivan syyttömiä. Äsken mainitsemieni lisäksi muita
todistajia ei meillä ole. Mutta me emme alistu vääriin tuomioihinne!
Meillä on oikeus elää vapaina. Jos muu ei auta, me pakenemme. Yksin
ette kykene meitä vangitsemaan.
Samassa hypähti Antti-renki uunin pankolta ja kolautti poliisia
kalloon, jotta tämä tupertui lattialle. Mutta silloin avautui ovi ja
sisään astui kaksi miestä, revolverit kädessä, nähtävästi poliisin
apulaisia, jotka oven takaa olivat seuranneet mitä sisällä tapahtui.
-- Lain nimessä minä vangitsen teidät! he huusivat.
Nyt ei mikään enää auttanut. Poliisikin kömpi pystyyn ja heristeli
nyrkkiään Paavon nenän edessä, kirkuen:
-- Riiviö! Vai rupeat sinä tässä vielä tappelemaan! No, suurempihan
on rangaistuksesi oleva!
Antin isku oli tullut niin äkkiä ja kokonaan aavistamatta, ettei
poliisi itsekään oikein huomannut kuka sen antoi, vaan otaksui lyöjää
luonnollisesti Paavoksi, joka juuri silloin oli seisonut hänen
sivullaan. Paavo taas, pelastaakseen Antin ikävyyksistä, otti syyn
päälleen, vilkuttaen vielä silmää puolustajalleen merkiksi, että anna
hänen olla vaan siinä uskossa!
Ilkeästi mulkoillen poliisi veti käsiraudat taskustaan ja pani ne
poikain ranteisiin, lähtien raastamaan heitä pihalle ja rekeen.
Vakavina ja allapäin seurasivat pojat mukana. Emäntä jäi pöydänpäähän
itkemään, isäntä käveli voihkien edestakaisin pirtin lattialla, ja
Antti murahteli itsekseen oven suussa.
Pihalla helähtivät aisakellot. -- Sinne nyt menivät kunnon pojat,
joissa ei mitään vilppiä ole! huokasi isäntä.
Kellojen kilke häipyi häipymistään. Isäntä astui akkunan ääreen,
luodakseen vielä viime silmäyksen menijöihin. Siellä ne ajoivat
jo jäällä, poliisi vankien kera ensimmäisessä, molemmat apurit
toisessa hevosessa. Perässä vieri tumma keränen. Se oli Lukki, joka
alakuloisesti hölkäten seurasi isäntiään tälle surulliselle retkelle.