Pakkanen kävi aamupuoleen yötä niin kovaksi, että se tunkeutui
lämpimän heinämuurinkin lävitse, alkaen nipistellä nukkujien varpaita
ja herättäen heidät. Pojat sukeutuivat nopeasti lähtökuntoon ja
nousivat suksilleen. Niin he lähtivät koirineen tuntematonta itää
kohti. Muutaman tunnin kuluttua, kun päivä jo oli aivan valjennut,
he joutuivat pienelle metsätielle. Vaikka pyry olikin sen osittain
peittänyt umpeen, oli siinä kumminkin helpompi hiihtää kuin
raivaamattomassa metsässä.
Ihanaa oli salo ympärillä ja ihanalta tuntui vapaus. Nyt tunsivat
pojat olevansa omia isäntiään. He käsittivät samalla, että koko
heidän kohtalonsa ja tulevaisuutensa oli heidän omissa käsissään ja
Jumalan huomassa. He luottivat omaan tarmoonsa ja voimiinsa, tuntien
ne kyllin lujiksi raivaamaan kovimmatkin esteet tieltä Jumalan
avulla. Mieli täynnä vapauden hurmausta ja onnellisia toiveita he nyt
iloisesti ponnistivat eteenpäin jylhällä metsätiellä.
Vähitellen alkoivat seudut näyttää yhä enemmän asutuilta. Siinä
vilahti vieressä jo jokunen aidan nurkkaus vanhan kaskimaan
ympärillä, tuossa taas halkopino kuusen alla, ja samassa liittyi
poikain tiekin jo suureen etelästä tulevaan valtatiehen.
-- Käännytäänkös pohjoiseen? kysäsi Paavo.
-- Anna mennä vaan! Kai sieltä jokunen talokin vastaan tulee.
-- Mitäpä taloista?
-- Hyvältäpä tuntuisi kunnolleen vaatteensa kuivata!
Hiihtäjät pyörsivät pohjoista kohti, soluen hiljan ajettua tietä
hyvää vauhtia eteenpäin. Pitkältä he eivät kerinneetkään tätä uutta
tietä laskettaa, kun jo joutuivat jäälle ja näkivät siinä talon
kauniilla rantatörmällä.
-- No taloonkos nyt? kysäsi Paavo.
-- Eiköhän mennä! Eväätkin on lopussa.
-- Niin, eväät! Ja milläpä uusia ostelisimme? Eihän meillä ole rahaa
niin pennin silmääkään.
-- Se on tosi, mutta minä olen tässä tuuminut, että eiköhän ne
antaisi talosta ruokaa, vaikka halonhakkuuta vastaan? Eikä suoraan
sanoen pahaa tekisi, jos tästä pahimmaksi talvisydämeksi pääsisi
hyvään taloon töihin kokonaankin. Voisimmehan sitten kevätpuoleen
painua saloille sissielämätä oikein alkamaan.
Erkki oli kyllä reipas ja peloton miehenalku, mutta hänestä alkoi
kuitenkin tuntua hiukan hirvakalta autioihin erämaihin asettuminen
ankarimpien talvipakkasten ja pyryjen aikana.
-- Saatetaanhan kysäistä! myönteli Paavo. -- Hyvältäpä se tuntuisi
tosiaankin tähän aikaan vuodesta lämpimässä pirtissä asuminen, jos
siinä vain olisi toisenlaiset isännät kuin Kärppävaarassa.
Niin urhea ja rivakka kuin Paavokin oli, tuntui hänestäkin sentään
liiaksi uskalletulta tähän vuodenaikaan suoraan syöksyä salojen
lumiseen syliin, katottomaan korpeen, jos vain siedettävän olon ja
elämän voisi asutuilla seuduilla saada itselleen.
* * * * *
Pojat saapuivat talon rantaan, ottivat sukset käsiinsä ja kapusivat
rantarinnettä ylös pihaan. Lukki yritti nostaa aika tappeluksen talon
vahtikoiran kanssa, mutta Paavo sai sen viime hetkessä kytketyksi
kiinni.
Nostettuaan suksensa seinää vasten pystyyn pojat astuivat pirttiin.
Siellä oli koko talonväki parhaillaan pitkässä pöydässä päivällistään
syömässä, isäntä, emäntä, joukko lapsia, pari piikaa ja pari renkiä.
-- Hyvää päivää!
-- Päivää, päivää, vastattiin puoliääneen pöydästä.
Pojat istahtivat penkille, heittivät kostuneet kengät jaloistaan ja
ripustivat ne takan reunalle kuivamaan.
-- Eikös pojille maistuisi ruoka? kuului isännän hyväntahtoinen ääni
pöydästä.
Pojat katsahtivat toisiinsa. Sellaista ystävällisyyttä he eivät
pitkään aikaan olleet osaksensa saaneet. Liikutuksesta he eivät
saaneet sanaa suustaan.
-- Niin, että eikö maistu? uudisti isäntä kysymyksensä.
-- Ki... kiitos! sammalsi Erkki. -- Kyllä me sen tarpeessa olemme.
Arastellen kävivät pojat pöytään ja emännän vielä kehoitettua
ryhtyivät aterioimaan. Voi miten hyvältä nyt maistuikaan vahva kunnon
ateria! Sellaista he eivät pitkään aikaan olleet nähneetkään. Pikku
Erkin silmännurkkiin aivan kyyneleet tahtoivat pyrkiä siitä ilosta,
vaikka hän koetti niitä vastaan pidelläkin.
Syötyään pojat esittivät isännälle pyyntönsä saada jäädä toistaiseksi
talon töihin ruokapalkalle. He kertoivat olevansa turvattomia,
kodittomia työnetsijöitä. Mutta paostaan viimeisestä olinpaikastaan
he eivät maininneet mitään.
Isäntä hiukan aprikoituaan suostui ehdotukseen, ja pojat ilomielin
kävivätkin heti käsiksi töihin. Heille alkoi nyt onnen aika.
Väsymättä he aamusta iltamyöhään heiluttivat kirvestä halkometsässä
ja sen palkaksi saivat aina runsaat ateriansa illaksi sekä lämpimän
vuoteen yölepoaan varten. Isäntä ja emäntä olivat heihin hyvin
tyytyväiset ja osoittivat heille kaikin tavoin ystävällisyyttään.
Saivatpa pojat kerran tilaisuuden näyttää erinomaista reippauttaankin
ja päättäväisyyttään tuntuvalla tavalla. He olivat muutamana iltana
juuri tulossa halkometsästä hevosineen. Edellä ajoivat rengit, ja
perässä tulivat Paavo sekä Erkki kukin omaa hevosta ajaen. Lukki
ja talon Musti, joista jo oli tullut hyvät ystävykset, juosta
lipsuttelivat vierellä. Tie kulki eräässä paikassa jäätä pitkin
Suininkijoen poikki. Tuskin oli ensimmäinen ajaja vielä siihen
kohtaan päässyt, kun perässä tulijat äkkiä huomasivat jään tien
kohdalla lohkeavan ja painuvan sekä lähtevän pienenä lauttana,
voimakkaan virran kiidättämänä, viemään miestä hevosineen suoraan
alempana avoinna kuohuvaa koskenniskaa kohti. Toiset saivat viime
hetkessä hevosensa pysäytetyiksi. He näkivät kauhistuen, kuinka
jäälautta, jolla hevonen ja mies menivät, äkkiä murskautui,
törmättyään johonkin pohjakiveen. Surkeasti huutaen mies vajosi
mustaan veteen jääsirpaleitten keskeen, ja hevonen joutui pärskyvän
kosken niskapyörteeseen, mennen kokonaan umpeen.
Mutta samassa silmänräpäyksessä tekivät Erkki ja Paavo nopeat
päätöksensä. He juoksivat molemmat rantaa pitkin hätäänjoutuneitten
kohdalle, jossa Erkki heti paiskautui veteen uiden kaikin voimin
sitä paikkaa kohti, missä hukkuva mies taisteli virran pyörteitä ja
päälletunkevia jäälohkareita vastaan. Mies oli juuri uppoamaisillaan,
kun pelastaja joutui luokse ja sieppasi häntä tukevasti niskasta
kiinni. Samassa näkyi suuri jäälohkare tulevan aika vauhtia aivan
heitä kohti. Erkki vetäsi voimakkaasti syrjään, tempasi puukon
tupestaan, ja kun lohkare samassa saapui kohdalle, iski hän puukkonsa
kahvaa myöten siihen, hellittämättä otettaan. Toisella kädellään
hän samalla piti lujasti kainaloista renkiä, joka oli niin uupunut
ja mielenmalttinsa menettänyt, ettei voinut vähääkään helpottaa
pelastajansa työtä. Jäälohkare, jonka avulla Erkki taakkoineen
kuitenkin helposti jaksoi pysyä vedenpinnalla, oli joutunut
pyörteestä syrjään, ja virta painoi sitä nyt parhaillaan verkkaan
toista rantaa ja siellä näkyvää kiinteätä jäätä kohti. Hetkisen niin
mentyä Erkki irroitti puukkonsa lohkareesta, veti muutaman tukevan
vedon rantaa kohti ja iski puukollaan jälleen kiinni, nyt kiinteään
jäähän. Se tuntui kestävän. Urhea poika kiskoutui puukon avulla
nopeasti jään päälle ja veti pelastamansa miehen perässään.
Tämän tapahtuessa virrassa, kosken yläpuolella, oli Paavo juossut
rantaa myöten kosken kohdalle, sitonut köyden rannalla olevaan
puuhun ja sen toisen pään vyötäisilleen sekä sitten rynnännyt
suin päin kuohuihin, hypellen kiveltä kivelle kosken liukkaalla
pohjalla. Niin pääsi hän vihdoin tyrskyvälle kiviröykkiölle, jolle
juuri oli ajautunut reki katkenneine aisoineen. Samassa huomasi hän
keskellä koskea jyrkän puotteen alla hevosparan taistelevan henkensä
edestä syvässä pyörrehaudassa. Paavo syöksyi sitä kohti. Vettä oli
paikoittain hänelle kainaloihin asti. Monasti hän kompastui kiviin
ja monasti taas iskivät kuohut hänet nurin, mutta onnellisesti hän
kuitenkin aina köyden avulla keinottelihe jaloilleen. Hän pääsi jo
aivan lähelle hevosta, ja sen pyörähdellessä edessään koetti nyt
tapailla sitä harjasta tai suitsista kiinni, mutta kun köysi loppui,
antamatta enää perään, ei hän päässyt kylliksi lähelle. Toisaalta
oli hyväkin, että köysi nyt suoraan kiinnitti hänet rannalla olevaan
puuhun, joten hänellä oli kädet vapaina, mutta toisaalta harmitti
häntä, ettei voinut päästä tarpeeksi pitkälle. Kyynärän verran jos
lisää olisi ollut, niin silloin olisi kaikki käynyt hyvin. Hevonen
pyörteessä alkoi yhä useammin painua umpeen. Paavosta näytti sen
pelastaminen jo aivan toivottomalta. Hän koetti kuitenkin vielä
viimeistä keinoa, heittäytyi selälleen ryöppyihin, ojensi jalkansa
hevosta kohti ja yritti pieksunkärjellä onkia ohjaksia haltuunsa.
Hetkisen siinä sätkyteltyään hän tunsi pienen nykäisyn jalassaan.
Silloin hän heti ponnistautui köyden avulla pystyyn, kohottaen
toista jalkaansa kuohuista. Kas siinähän nyt oli ohjasnuora pieksun
kärjessä. Riemuissaan hän kurottautui sitä ottamaan, mutta silloin
se äkkiä luiskahtikin irti. Olipas se nyt harmillinen juttu! Ja hän
kun oli jo aivan vähällä saada hevosen pelastetuksi. Juuri samassa
se tuli vielä kerran näkyviin pyörteen pinnalla. Paavo heittäytyi
silmänräpäyksessä taas selälleen, ojensi jalkansa ja sai uudelleen
ohjaksen pieksun kärkeen. Nyt hän äkkiä vetäsi jalkansa koukkuun,
sieppasi siitä ohjashihnan käsiinsä ja ponnistautui pystyyn.
Hän oli nyt niin uupunut, ettei olisi mitenkään saattanut pysyä
seisoaltaan ilman rantaan kiinnitettyä nuoraa. Mutta niin uupunut
kuin hän olikin, oli hänellä käsissään vielä sen verran voimia
jäljellä, että saattoi ohjaksia kiinnittämällä vetää hevosen luokseen
ja uittaa sen pahimmasta pyörteestä pois, muutaman suuren kiven
suojaan, jossa vielä suureksi ilokseen huomasi sen jalkojen ottavan
pohjaan.
Molemmat rengit ja Erkki olivat sillä välin jo saapuneet kohdalle.
Erkin ja toisen rengin vaatteet olivat paksussa jäässä, samaten kuin
koskessa taistelevan Paavonkin hartiat, mutta kukaan heistä ei kylmää
huomannutkaan, niin jännittävä oli hetki.
Rannalla olijat olivat irroittaneet reistään loputkin köydet,
ja pitäen itse toisesta päästä kiinni ryhtyivät he nyt niitä
heittelemään Paavolle, jotta tämä saisi niiden avulla hevosen
tukevasti kiinni ja se siten voitaisiin vetää rannalle.
Jopas onnistuikin. Paavo kiinnitti köyden pään hevosen kaulaan,
sidottuaan sitä ennen ohjakset vyötäisilleen, joten hevonen pysyi
kiinteästi kiven äärellä.
Rannalta käsin ruvettiin nyt vetämään poikaa ja hevosta koskesta. Sen
täytyi tapahtua äärettömän varovasti, jotta hevonen ei kivien välissä
katkaisisi jalkojaan, jos ne vielä olivat ehjinä säilyneet, kuten
toivottiin.
Pian osoittautuivat vetäjien voimat kuitenkin liian heikoiksi. Koski
painoi suurta hevosta niin voimakkaasti alaspäin, ettei vetämisestä
tahtonut tulla mitään.
Mutta silloin yht'äkkiä tuli apua. Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi
siihen oman talon isäntä, joka porolla ajaen juuri saapui täyttä
lentoa paikalle. Hän yhtyi leikkiin, ja niin kiskottiin pian hevonen
pelastajineen kuivalle maalle.
Toinen rengeistä selitti lyhyesti isännälle mitä kaikkea oli
tapahtunut. Ihmetellen poikain tavatonta urhokkaisuutta ja
neuvokkuutta hän ihastuksissaan ravisti vuoroin toista, vuoroin
toista hartioista sanoen:
-- Teistä tulee vielä aika poikia! Te olette nyt pelastaneet
ihmishengen ja lisäksi vielä minun parhaan hevoseni, jonka
menettäminen olisi myös ollut kova isku. Sellaisia poikia tässä
maassa tarvitaan!
Pojat tulivat tällaisesta puheesta aivan hämilleen. Hehän tiesivät
tehneensä vain velvollisuutensa eikä muuta.
-- Mutta mitenkäs te, isäntä, osasitte apuun tulla, vai sattumaltako
vain olitte sivuitse ajamassa? kysyi Paavo, kääntäen puheen toisaalle.
-- Riennetäänpä nyt kiireesti kotiin, ettette kuoliaaksi paleltuisi!
Sääliksi käy tuota hevosparkaakin, joka nyt niin kauan on jäissä
pulikoinut. Matkalla kerron sitten, mitenkä minä tänne olen joutunut,
ja sen voin sanoa, että ihmettä se mielestäni on.
He läksivät ajelemaan kotiin päin, kiertäen nyt kaukaa entisen
tienpaikan yläpuolelta, päästen sieltä onnellisesti joen poikki.
Jäissä uinut renkipoika ajoi edeltäpäin isännän porolla. Hän oli
kylmästä aivan sinisenä, ja sen vuoksi katsottiin välttämättömäksi
lähettää hänet lämpöiseen ennen muita. Isäntä, Paavo ja Erkki
istahtivat ensimmäisen hevosen rekeen, toinen renki toiseen, pidellen
ohjaksista koskessa uinutta hevosta, joka muuten oli säilynyt
verrattain ehjänä, vaikka ontuikin kyllä molempia takajalkojaan.
Viimeinen hevosista sai juosta hölkätä ilman ajomiestä toisten
perässä.
Noustuaan jokilaaksosta kankaalle he heristivät hevosen iloiseen
raviin, laskettaen niin kiireesti kuin suinkin kotitaloa kohti, jonne
matkaa arvoin oli jäljellä pari virstaa enää. Poikain hampaat löivät
loukkua kylmästä, vaatteitten alkaessa kauttaaltaan jäätyä ihoa
myöten. Lukki hypähteli ympärillä, ilosta haukkuen, nähdessään taas
rakkaat isäntänsä ehjinä kuivalla maalla.
-- Lukki, Lukki! Sinä olet viisas koira! huuteli isäntä hyväillen.
Ja poikiin päin kääntyen hän jatkoi:
-- Kuulkaahan nyt mikä minut ajoi sinne teille hätään. Olin pirtissä
saavilautoja veistelemässä, kun äkkiä kuulin kovan romahduksen
ovea vasten ja sen jälkeen surkean ulvonnan. Lapset raottivat
säikähtyneinä ovea, ja sieltä sisään luiskahti teidän koiranne,
Lukki, alkaen kamalasti ulvoa pirtissä, kurkottaen kaulaansa
taivasta kohti. Sitten se tuli minun luokseni, rupesi repimään
pieksun varresta, juoksi hätäisesti ovelle, ulvoi ja taas tarttui
kiinni pieksuni varteen, ruveten kiskomaan minua ovelle päin.
Lapset alkoivat itkeä, ja emäntä rupesi siunailemaan, että mitähän
nyt on tapahtunut. Sen, että jotakin oli tapahtunut, arvasin heti,
arvasin siitäkin, että koira oli poistunut teidän luotanne, jota
en koskaan ennen ollut nähnyt. Sieppasin lakin päähäni ja peskin
ylleni. Silloin koira lakkasi ulvomasta, ryntäsi pihalle ja rupesi
raivoisasti haukkumaan, juosten tänne vievän tien suuhun, jääden
siihen odottamaan. Minä valjastin nopeasti poron, heittäysin
pulkkaan ja viiletin koiran perästä, joka jo täyttä vauhtia
silloin paineli niityllä tännepäin, yhä haukkuen ja tuon tuostakin
pysähdellen katsomaan, että seuraanko minä. Niin sitten tultiin
onnettomuuspaikalle, ja säikähdinpä tosiaan kauheasti, kun näin
Paavon ja hevosen kosken kuohuissa rypemässä. Sanonpa vieläkin, että
olette te vain harvinaisia poikia ja harvinainen on teillä koirakin!
Se näkyy olevan miehiä myöten.
* * * * *
Saavutaan taloon. Edeltä tullut renkipoika on jo kerinnyt kertoa
tapahtumasta, joten koko väki on pihalla vastassa tervehtimässä
tulijoita, ennen kaikkia Paavoa ja Erkkiä, joita nyt kaikki
katselevat kuin sankareita. Ihan itkusilmin emäntäkin heitä kättelee
ja kiidättää sitten pirttiin, jossa on suuri tervastuli viritetty
takkaan. Pirttiin tuodaan onnettomuuden uhriksi joutunut hevonenkin,
kuivaillaan ja lämmitetään sekä sitten paksujen loimien peitossa
saatetaan talliin.
Kylmän kylvyn saaneet pojat istuvat kaikki kolme nyt takan äärellä
kuivissa vaatteissa, ja emäntä kantaa heille kahvia, kupin toisensa
perään.
Isäntä pistäytyy kamarissa, kaivaa siellä piirongin laatikosta kaksi
seteliä ja antaa niistä toisen Paavolle, toisen Erkille sanoen:
-- Ottakaapa tästä vielä vähän palkkioksi minun puolestani! Te teitte
miehen työn! Semmoinen on aina parhaan tunnustuksen arvoinen.
Hämmästyneinä katselevat pojat seteleitä, rohkeamatta ojentaa kättään
niitä vastaanottamaan. Eiväthän he, kuten sanottu, tienneet muuta
tehneensä kuin velvollisuutensa. Mitä palkkiota siitä pitäisi saada?
-- Ottakaa pois vaan! Ne ovat teidän rahojanne! kehoittaa isäntä
hymyillen.
Ujostellen ottaa Paavo vihdoin rahat vastaan, molempien puolesta, ja
kätkee ne seinällä riippuvan selkäreppunsa sisimpään lokeroon.
Silloin nousee rahiltaan myös renki Antti, jonka hengen Erkki äsken
pelasti, ja joka tähän saakka on ollut tapauksen johdosta kuin
sekaisin päästään. Nyt hän astuu Erkin luokse, tarttuu käteen ja
virkkaa väräjävällä äänellä:
-- Minulla ei ole sinulle muuta kiitoksiksi annettavaa kuin tämä
kädenlyönti. Mutta tiedä se, että jos missään voin sinua tässä
maailmassa vielä auttaa, niin sen tulen tekemään, vaikka henkeni
menisi. Minä en koskaan lupaa enempää kuin minkä voin pitää!
Kääntyen Paavoon päin hän jatkaa:
-- Ja sinä Paavo! Suuressa kiitollisuuden velassa minä olen
sinullekin. Ikäni olisi tuntoani kaivellut, jos minä isäntäni hevosen
olisin surman suuhun saattanut. Sama, minkä sanoin Erkille, olkoon
sanottu myös sinulle.
Liikutetuin mielin tarkkasivat isäntä ja emäntä rengin puhetta,
tietäen hänet mieheksi, joka ei hevillä tunteitaan paljastele eikä
lupauksia anna, mutta joka aina on mies seisomaan sanojensa takana.
* * * * *
-- No nyt ois sauna valmis! kuuluu samassa piian ääni pirtin ovesta.
-- Sauna! Ahhah! Nytpä se onkin paikallaan, jos koskaan! myhäili
isäntä, kuin toisten puolesta, arvaten hyvin millä mielellä koskessa
kylpeneet tulevat kipuamaan saunan suloisille lauteille.
Ei tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Viskattuaan liiat vaatteet
pirtin penkille kaikki miehet nyt painuivat saunaan, nauttimaan
löylyn terveeksitekevästä ihanuudesta.
Toisten jo lauteitten lämpimässä kyykötellessä isäntä vielä viipyi
hetkisen alhaalla kiukaan luona, kytevän hiiloksen ääressä keitellen
koskessa kylpeneille "roppia" viinasta, johon sekoitti kanvärkkiä
ja hiukan ruutia. Sitä hän sitten antoi pojille kupillisen mieheen,
kivuten itsekin viimein lauteille toisten iloon.