Aamun valjetessa pojat huomasivat joutuneensa jo aivan outoon
seutuun, missä eivät koskaan ennen olleet käyneet. Pyry oli
huomattavasti tauonnut. Lumisade lakkasi kokonaan, ja taivaalla
siellä täällä jo tuli näkyviin sinisiä aukeamia harmaitten
pilvien lomissa. Eteen levisi silmänkantamaton aapa harvoine
metsikkösaarekkeineen ja yksinäisine puineen.
Pojat istahtivat suksilleen, avasivat eväslaukun ja rupesivat syömään.
-- No nyt se alkaa sissielämä! virkkoi Paavo.
-- Antaa alkaa! Sitähän tässä on toivottukin!
-- Ja kohta ollaan Jumalan eväissä! Nämä omat ei pitkällekään riitä.
-- Kaipa sitä jollain tavoin siitä pulasta selvitään.
-- Olisipa kevät, kesä tai syksy, enhän puhuisi mitään. Mutta näin
pahimman talven aikaan on asialla monta kovaa puolta!
-- Hyvältäpä kumminkin tuntuu, ettei enää olla kärppävaaralaisia!
-- Hyvältä, hyvältä! Mutta kas, mikäs tuolla hankea pitkin painelee?
-- Susi!
-- Susihan siellä!
Nopeasti kiinnittävät pojat rensselin sekä pyssyn harteilleen ja
nousevat suksille, alkaen kiivaasti hiihtää petoa kohti. Otus tekee
mutkan ja katoaa suonsaarekkeeseen. Pojat tuiskuna perästä. He
joutuvat jo jäljille.
-- Pienipä on jäljistä päättäen!
-- Pieni näkyy olevan! Mutta eihän nämä näytä suden jäljiltä
ollenkaan! virkkoi Paavo.
-- Ahma?
-- Ai, ahmahan se taitaa ollakin!
Pojat painelivat tarmokkaasti, minkä vain pehmeässä lumessa pääsivät,
mutka panipa se huohottamaan. Ajo jatkui kiivaana monta tuntia.
Aina joskus vilahti peto näkyviin, pujahtaessaan suonsaarekkeesta
toiseen. Väsymättöminä hiihtivät takaa-ajajat perässä. Heitä kannusti
huomionsa, että välimatka oli silminnähtävästi lyhentynyt. Pehmeä
lumi upotti, tehden hiihtäjille suurta haittaa, mutta pedolle
vieläkin enemmän.
Yht'äkkiä pojat näkivät takaa-ajettunsa noin puolen virstan päässä
kätkeytyvän myrskyn kaataman petäjän latvaoksiin. He hiihtivät
tulista vauhtia suoraan sitä paikkaa kohti ja lähelle saapuessaan
alkoivat tarkkaan tutkia tummia kohtia kaatuneen puun alla.
Paavolla oli pyssy laukaisuvalmiina kädessään. Kas, eikös siellä
liikahtanut jokin! Paavo kohotti pyssyn poskelleen ja oli juuri
laukaisemaisillaan, kun äkkiä pyssy kirposi Erkin nyrkin iskusta
kauas hankeen.
-- Lukki! huusivat molemmat pojat yhteen ääneen ja jäivät
hämmästyneinä töllistelemään koiraa, joka samassa arkaillen tuli
näkyviin oksien alta.
Mitään saalista he eivät ankaran hiihtonsa palkaksi tällä kertaa
saaneet, mutta suurempi ilo kuin parhaimmastakaan saaliista oli
heillä nyt nähdessään rakkaan metsästystoverinsa luonaan täällä
kaukana erämaassa. Nythän sen palauttamisenkin voi rehellisellä
omallatunnolla sanoa mahdottomaksi.
-- Lukki, Lukki, Lukki! he alkoivat huudella, mutta koira oli kovin
arkeillaan eikä tahtonut tulla luokse.
Pojat koettivat jos miten, mutta aina kun he yrittivät ottaa sitä
kiinni, hyväilläkseen, pyörsi se sivuun. Kun muu ei auttanut, niin
pojat katsoivat parhaaksi ryhtyä jatkamaan äsken keskeytynyttä
ateriaansa. He istahtivat siis suksilleen jälleen, siitä tuon
tuostakin huudellen ystävällisiä sanoja koiralle. He tunsivat itsensä
liikutetuiksi koiran kiintymyksestä ja uskollisuudesta. Vaikka he
eilen olivat lyömälläkin koettaneet karkoittaa sitä takaisin, oli
se kuitenkin salaa seurannut heitä, ja siinä se nyt oli luultuna
"petona" heidän luonaan.
Syödessään pojat koettivat vielä leivänpalallakin houkutella koiraa,
mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Niin he taas läksivät hiihtämään eteenpäin ja näkivät ilokseen, että
Lukki seurasi mukana, pysytellen kuitenkin "tarpeellisen" välimatkan
päässä heistä.
Illan hämärtyessä pojat huomasivat joutuvansa lähemmäksi asuttuja
seutuja. Heidän silmänsä keksivät heinäsuovan, jonkun matkan päässä
vasemmalla. He suuntasivat sitä kohti, ja pian tuli näkyviin myös
lato.
-- Lato! huudahti Paavo. -- Kas siinähän on sopiva yöpymispaikka. Se
näkyy olevan vielä täynnä heiniäkin.
-- Mennään vain sinne! Kyllä kai siellä tarkenee.
Veljekset kiskoivat ladon suulta pari lautaa irti, nousivat sisään ja
istahtivat heinille. Heidän riemukseen hyppäsi Lukkikin kohta sinne.
-- No Lukki, Lukki! Nyt sinua ei enää ajeta pois. Nyt sinä olet
meidän oma koiramme. Lukki, Lukki! kutsuivat pojat hyväilevällä
äänellä.
Koira tuli arkeillen ja puoliksi ryömien heidän luokseen, mutta tuli
kuitenkin, ja viimein pojat jo saivat sen niskaturkista kiinni. Koira
käsitti nyt vihdoinkin, että vanhat hyvät suhteet jälleen olivat
palautuneet. Riemusta haukahdellen se hypähteli heinissä ja painautui
jälleen poikien jalkoihin, heidän hyväiltäväkseen.
Annettuaan vielä koirallekin osan niukoista eväistä pojat raivasivat
syvän haudan heiniin, asettivat turkin alleen ja rupesivat sille
rinnakkain maata. Toisen turkin he vetivät peitteekseen ja kiskasivat
sitten korkean heinävuoren päälleen, hautautuen sen alle syvään,
lämpöiseen komeroon.
Lukki kaivautui ovensuussa heinäkasaan, jääden siihen isäntiensä
vartiaksi.
Hiljainen yö vieri maille, peittäen pimeään vaippaansa nukkuvan ladon.