Yön pimeimmillään ollessa pojat poistuivat hiljaa saunasta, kahlaten
syvässä lumessa pihan poikki taloa kohti.
Portaitten vieressä, puoleksi lumeen hautautuneena, nukkui koira,
tuuheakarvainen Lukki. Se hypähti pystyyn, murahti ja yritti jo
haukahtaakin, mutta huomattuaan ystävänsä Paavon ja Erkin, joiden
kumppanina se monet iloiset pyyntiretket erämaita oli kierrellyt,
se lähestyi poikia häntäänsä heilutellen ja pyörähteli liehakoiden
heidän edessään, ikäänkuin kysyen: joko lähdetään taas?
Pojat käsittivät kyllä koiran ajatukset. Paavo kumartui sitä
silittämään ja kuiskasi hiljaa:
-- Kyllä lähdetään! Pitkälle retkellepä lähdetäänkin, mutta nyt sinä
et pääse mukaan.
Syvä huokaus kohosi pojan rinnasta hänen tätä sanoessaan. Olihan
koira heidän oma opettamansa riistanpyytäjäksi ja huolimatta vasta
kahdesta ikävuodestaan jo mainio tekijä.
* * * * *
Erkki otti suksiparit portaitten pielestä ja kantoi ne saunaan,
ruveten heti paahtamaan pohjia, vetäen niihin tervaa ja talia.
Sill'aikaa hiipi Paavo pirttiin, otti vanhan rihlapyssynsä seinältä
ruutisarvineen ja mäyrännahkaisen selkäreppunsa, johon pisti
leivän sekä kaloja pöydältä. Hän liikehti ääneti kuin talontonttu,
vaikkakin pyryn pauhina ulkona nyt oli niin vimmassaan, etteivät
sisällä nukkuvat olisi hänen askelistaan heränneet, vaikka hän aivan
reilustikin olisi pirtissä astellut. Aivan isännän vuoteen kohdalta
hän sieppasi naulasta lakitkin, oman ja veljensä, jotka päivällä
siinä kiireessä oli tupaan täytynyt jättää. Otettuaan vielä nurkasta
hänelle ja veljelleen kuuluvat lyhyet hiihtoturkit hän raotti
varovasti ovea, painoi sen hiljaa kiinni ja juoksi saunaan, jossa
nuorempi veli jo oli saanut sukset kuntoon.
Paavo kiinnitti pyssyn selkäänsä, Erkki laukun. Sammutettuaan tulen
huolellisesti pojat läksivät ulos. Pyry tuntui yhä vain kiihtyvän.
Puuskat tulivat nyt niin vihaisina, että oli vaikea kunnolla
suoriutua suksille, ja koko ilma oli yhtenä ainoana armottomana
lumivyörynä. Taakseen vilkaisematta pojat hiljaa myötätuuleen
laskettivat loivaa peltoa alas jäälle. Tuskin he olivat sinne
päässeet, kun kuulivat pienen humahduksen sivultaan ja samassa
huomasivat Lukin iloisesti hyppelehtivän edellään.
-- Hei Lukki! huusi Erkki ilostuen. -- Sinä seuraat meitä!
-- Lystipä olisi, jos voisimme sen mukaamme ottaa, mutta sehän on
talon koira eikä meidän, sanoi Paavo. -- Ikävä on niin uskollisesta
ystävästä erota, mutta kyllä nyt täytyy!
Pojat huutelivat koiran luokseen, ja sen tultua he koettelivat
ankarasti käännyttää sitä takaisin taloon. Mutta se ei ollut
ymmärtävinään, kierähteli vain lumessa heidän äärellään ja viuhtoi
häntäänsä heidän vierellään. Kun muusta ei ollut apua, katsoi Paavo
viimein itsensä pakotetuksi -- niin kipeästi kuin se hänen sydäntään
viilsikin -- sivaltamaan koiraa suksisauvallaan. Surkeasti ulisten
läksi Lukki heti sen jälkeen paksussa lumessa kahlaamaan taloon päin,
kadoten pian pimeään ja pyryyn.
Paavo pyyhkäsi hihallaan silmännurkkaa ja alkoi verkkaan hiihtää
edelleen, aukoen latua nuoremmalle veljelleen, joka alakuloisena
painellen seurasi perässä. Eroaminen koirasta tuntui niin
sanomattoman katkeralta.
-- Minnekäs nyt matka suunnataan? kysäsi vihdoin Paavo.
-- Annahan mennä vain myötätuuleen! Minnekäs sitä muuannekaan
tämmöisessä pyryn myräkässä?
Samassa pääsivät pojat jo pikku järven poikki ja alkoivat haparoida
harvan lepikön halki harjua kohti, jonka takaa suuren Kitkajärven
ulapat aukeavat. Harjulle noustuaan he vielä viimeisen kerran
katsahtivat taakseen, heittääkseen ikuiset jäähyväiset sille
seudulle, johon liittyivät viimeisten vuosien katkerat muistot. Mutta
hämmästys levisi heidän kasvoilleen.
-- Mikäs tuli sieltä kuumottaa! huusi Erkki säpsähtäen.
-- Kas, kas, miten se loimuaa! jatkoi Paavo. -- Taitaa olla talo
tulessa!
-- Ei ole talo. Saunan paikalta se loistaa. -- Voi kauhistusta!
Meidänkö syytämme tämä? huusi Erkki.
-- Vaikeata uskoa, että niin olisi. Sammutimmehan tarkkaan tulen.
-- Niin teimme. Mutta jos lie päässyt kipunoita kattoon tai
seinäsammaliin ja siitä syttynyt palamaan.
-- Onpa voinut niin käydä.
-- Voi, voi kuitenkin! Olisiko nyt meidän palattava sammuttamaan?
arveli Erkki.
-- Kukapa sinne tällaisessa vastamyrskyssä jaksaisi hiihtää? Ja
_kyllä_ se nyt muutamassa hetkessä on porona koko rähjä. Eikä siinä
enää mikään apu auttaisikaan tällaisella ilmalla.
-- Sääli kumminkin vanhaa hyvää saunaa! -- Sääli! Mutta emmehän me
sitä tahallamme sytyttäneet. Minkäs vahingolle mahtaa?
-- Kyllä kai siitä isäntä aika elämän nostaa ja murhapoltoksi asian
selittää, jatkoi Paavo, alkaen edellä hiljaa soluttautua pimeätä
petäjikkörinnettä alas Kitkajärven jäälle. Hetkisen kuluttua he sinne
pääsivätkin, ruveten nyt tiukasti tarpomaan poikki öisen pyryävän
ulapan. Sameanpunaisena läikehti takana taivas tulipalon loimussa.
Hiihtäjät häipyivät yöhön, myrskyn nyt kaikkine raivottarineen
kaameasti karkeloidessa ympärillä.