I.

Synkässä kuusikossa Riisitunturin juurella, suuren Kitkajärven

takana, seisoo yksinäisenä erämaan vartiana Kärppävaaran talo,

Kuusamon jylhimmän salon keskessä. Alakuloisen ja synkän vaikutuksen

se tekee aina, mutta varsinkin nyt, talvipäiväisen hämärän

parhaillaan illaksi taittuessa. Syttyvien tähtien tuike kimmeltää

heikosti sen jäätyneissä akkunaruuduissa, ja revontulten viriävä

leimahtelu välkehtii sen lumisilla katoilla.

Pirtissä sisällä on melkein pimeä. Heikosti lekottelee takassa

raukeneva tuli. Uutta pärettäkään ei enää ole sytytetty, ja viimeksi

palaneesta vain karsi on pihdissä kytemässä.

Isäntä loikoilee haukotellen uuninpankolla, emäntä ja piika

lopettelevat viimeisiä ilta-askareitaan, lapset ja renkipojat

kiskovat jo täyttä unta porontaljoilla permannolla.

Siinäpä varsinainen talonväki olikin, puuttui joukosta vain Paavo

ja Erkki, kaksi orpopoikaa, jotka isäntä pari vuotta sitten oli

kunnalta maksua vastaan hoitoonsa ottanut. Poikien isä, kuuluisa

metsänkävijä Susi-Tuomas, oli heidän vielä pieninä ollessaan

kerran eräretkelleen jäänyt, ja vain korpi tietää hänen kuolemansa

tarinan. Äiti nääntyi puutteeseen pari vuotta sen jälkeen, ja pojat

jäivät kunnan vastuksiksi. Heidän Kärppävaaraan joutumisensa muuten

herätti yleistä sääliä pitäjässä, sillä kaikki tiesivät talon

isännän ja emännän harvinaisen kovaluontoisiksi ja omapäisiksi,

melkeinpä sydämettömiksi ihmisiksi. Jo pelkästään tästäkin johtui,

ettei huutolaispoikain kohtelu suinkaan lempeäksi muodostunut. Kun

pojilla vielä oli omituinen halu tuon tuostakin hävitä metsiin,

jättäen talon säännölliset työt usein moneksi päiväksikin, saivat

he sillä isännän ja emännän aivan vimmoihinsa, nämä kun olivat

päättäneet omalla tavallaan kasvattaa pojista "kunnon ihmisiä".

He joutuivat nyt sietämättömän ankaruuden alaisiksi. Ja vaikka he

aina retkiltään toivatkin kulutetun työajan korvaukseksi otuksia,

riistaa monenlaista, ei sekään sanottavasti näyttänyt lieventävän

rangaistusta, mikä heitä aina odotti. Pieksämällä ja nälässä

pitämällä heitä koetettiin pakottaa säännölliseen työhön, mutta pojat

eivät siitä huolimatta voineet hillitä luontaista vapaudenkaipuutaan

-- monien sukupolvien perintöä -- ja niin he taas livistivät metsiin,

ennenkuin kukaan aavistikaan. Niinpä he nyt tälläkin kertaa olivat jo

kolmatta päivää teillä tietymättömillä.

-- Mitähän kontionpoikia ne onkaan? Olipa kesä tai talvi, pyry

tai pakkanen, aina samanlainen villitys! Missähän ne nytkin taas

viipyvät? mörähtää isäntä uunilta, katkaisten vihdoin hiljaisuuden

pirtissä. -- Ei niitä vaan kuulu töitään tekemään! Kelkankin

keskentekoiseksi jättivät, vaikka minä sanoin, että sillä on kiire.

-- Senkin nulikat! Metsissä ne varmaan taas ovat rypemässä. Ei niistä

tule ihmisiä koskaan. Tapattavat vielä itsensä pedoilla! virkkaa

emäntä.

-- Kyllä minä ne lopultakin opetan. Jos vanha ruoska kuluu, ostetaan

uusi. Mutta kyllä minä ne vielä työhön taivutan, sen saat nähdä,

jatkaa isäntä uhkaavasti.

* * * * *

Pakkanen ulkona kiihtyy, alkaen yhä äänekkäämmin paukkua nurkissa.

Poikia vain ei kuulu. Talonväestä viimeisetkin laskeutuvat jo

levolle. Uneen vaipuu pirtti. Silloin yht'äkkiä kuuluu rymyä

portailta. Ovi avautuu, ja siinä näkyy tähtitaivasta vasten kaksi

pientä pojanhaamua.

Sieltä ne vihdoinkin tulevat veljekset, kuusitoistavuotias Paavo

ja hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Erkki. He astuvat suoraan

takan ääreen, viskaavat siihen muutamia tervaskäkkyröitä, puhaltavat

tulen ja alkavat sitten heti heittää yltään vaatteita, jotka jäästä

kahisevina kolahdellen putoilevat permannolle. Saatuaan viimeisetkin

riekaleet yltään he asettuvat tulen ääreen, siinä lämmittääkseen

kohmettuneita jäseniään.

-- Missäs te vietävät olette taas olleet? kuuluu samassa isännän tyly

ääni.

-- Hiihtämässä! vastaa reippaasti Erkki. -- Ja keihästettiinpä sillä

reissulla kaksi sutta. Tuolla ne nyt on vajassa, jos isännälle

kelpaa! Oltaisiin saatu vielä kolmaskin, mutta kun pakkanen rupesi

yltymään ja vaatteemme jäätyivät, eikä hiihtämisestä enää tahtonut

tulla mitään, niin piti Kitkajokivarresta pyörtää takaisin. Ja

rupesihan se kolmen päivän hiihto jo hiukan väsyttämäänkin. Nälkäkin

kävi kovaksi, kun eväs loppui. -- Niin, tuota, saataisiinkohan me nyt

vähän ruokaa, vaikka myöhä jo onkin? Alkaa vallan sisuksia repiä.

-- Aamulla saatte! Maata ja paikalla! kivahtaa emäntä vuoteeltaan.

Pojat tiesivät ennestään kaiken enemmän pyytelemisen turhaksi.

He ryyppäsivät vettä korvosta sekä painuivat sitten nälissään ja

väsyneinä pirtin nurkkaan porontaljoille pitkäkseen, kaivautuen

huppuun peitteenä olevan turkin sisään. Väsyneitä he olivat, mutta

uni ei tahtonut tulla silmiin. Tuntui niin pahalta kalvava nälkä, ja

niin kovin kipeästi kävi heidän sisulleen se, ettei heille viitsitty

antaa edes leivänpalasta vähäiseksi kiitokseksi kaadetuista susista,

joista he tiesivät isännän perivän tapporahaakin kaksisataa markkaa

kummastakin, toisen satasen ruunulta, toisen poropaliskunnalta, ja

vielä nahkain hinnan päälliseksi. Vihdoin he kuitenkin vaipuivat

uneen, mutta hammasta purren ja kädet nyrkkiin puserrettuina.

* * * * *

Tuskin oli aamu vielä alkanut sarastaa, kun isäntä jo potkasi heidät

hereille.

-- Kelkan tekoon! hän karjasi vihaisesti. -- Mitä siinä

laiskottelette?

Susien palkkioksi hän nyt kuitenkin sen verran armahti poikia, että

antoi ruoskan tällä kertaa olla rauhassa.

Pojat koettivat kömpiä pystyyn, mutta vaikealta tuntui jaloille

pääsy, kun kaikki lihakset ja jänteet olivat monipäiväisestä

ankarasta hiihdosta kovin kipeytyneet. Sisullaan he kumminkin

ylös ponnistautuivat, astellen sitten jäykästi työnsä ääreen.

Sanaa puhumatta he hiljaa alkoivat nikarrella. Nälkä kaiveli

armottomasti. Tuli vihdoin ruoka-aika. Talonväki kävi pöytään, mutta

huutolaispojille emäntä viskasi leivänpalan ja pari muikkua heidän

nurkkaansa. Saatuaan vielä piimäkupin saivat pojat olla osaansa

tyytyväisiä. Luonto pani vastaan, mutta polttava nälkä taivutti

heidät kuitenkin syömään. Siinä nyt armopaloja pureskellessa tuli

heille vastustamattomasti mieleen vapaus ja riippumaton elämä

suurilla saloilla, siellä missä itse saa nauttia työnsä ja vaivansa

hedelmistä. Kaataa karhu, syödä sen karkeata lihaa, jos muuta

ei syötäväksi satu, mutta syödä vatsansa täyteen ja kenenkään

murisematta paljosta ruuan kulutuksesta. Hiihtää susia, saada

niistä rahaa leipäaineksia varten, ja ahmia puhdasta ruisleipää

hyvinä aikoina tai petulla sekoitettua huonoina, mutta aina

tyytyväisellä mielellä. Metsät ja niiden vapaa elämä alkoivat nyt

entistäänkin valtavammin kimmellellä heidän silmissään onnen ja

ihanuuden maailmana, ja sietämättömältä tuntui toisten armoilla

olo Kärppävaaran pirtissä. Tuores muisto viimeisestä uljaasta

metsästyksestä ja sen mainiosta tuloksesta antoi nyt entistäänkin

lujemman pohjan poikien kyteville metsähaaveille ja tulevaisuuden

toiveille.

* * * * *

Aterian päätyttyä isäntä valjasti hevosensa ja ajoi suoraan kirkolle,

nostamaan puolisen tuhatta markkaa tapporahaa susista ja hintaa

niiden nahoista. Jo parin päivän kuluttua hän palasi takaisin,

tuoden mukanaan runsaasti jauhoja ja suoloja sekä kaikkea muuta

tarpeellista, ja omalle joukolleen tuliaisia monenlaisia. Mutta

turhaan saivat urheat sudenkaatajat tuomisia odotella. Heille ei

annettu mitään. Haukkumista vain osaksensa saivat.

-- Kunhan opitte kunnon ihmisinä töitä tekemään, niin sitten saatte

tekin osanne! virkkoi isäntä.

Poikien sydäntä vihloi. Äänettöminä ja jäykkinä he oven suussa

istuen seurasivat, miten talon lapset syödä matustelivat kirkolta

tuotuja rinkeleitä ja makeisia, jotka nyt oli ostettu heidän

susistaan saaduilla rahoilla. Kauan he siinä istuivat elottomina ja

alakuloisina. Vihdoin lausui Erkki kuin omissa ajatuksissaan vain,

mutta puoliääneen:

-- Kukas ne sudet tappoi?

Sen kuullessaan isäntä hypähti äkkiä seisaalleen, sieppasi ruoskan

seinältä ja hyökkäsi poikia kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä

pojat luiskahtivat ovesta pihalle ja kiitäessään metsään he kuulivat

vain takaansa isännän äkeän pauhahtelun.

Jonkun aikaa kierreltyään lumisia teitä pojat pakkasen ahdistamina

kiersivät sivuteitse taloon päin takaisin ja hiipivät saunaan,

jonne istahtivat penkille puolipimeään, synkkyys ja alakuloisuus

mielessään. Pienestä akkunaluukusta sisääntunkeva valo kävi kalpeasti

heidän laihoille, katkeroituneille kasvoilleen. Hetkisen niin

istuttuaan he virittivät saunanpesään tulen, asettuivat sitten

rahille sen ääreen lämpimän loisteeseen ja katselivat, kuinka

savukiemurat nokisesta saunasta räppänän kautta vierivät vapauteen.

Yön lähestyessä alkoi tuuli kolkosti vongahdella lakehisessa ja

samalla pyry ilkeästi ryskytellä kattoa. Pojat ahtoivat kiuas-uunin

uudelleen puita täyteen, heittäytyivät nyt penkille pitkäkseen

ja alkoivat rauhattomina odotella yön tuloa. Silmät eivät

tahtoneet ummistua. Levottomina ne seurasivat liekkien loimuamista

tervaksisissa puissa ja kipunoiden kirmailua kiukaalla, kiintyen

silloin tällöin karstoittuneeseen kattoon, ikäänkuin sen tummuuden

läpi tunkeakseen katseen kaipausten maille, vapauteen, niille

seuduille, missä orpo huutolaispoikakin on ihminen.

Kiuas valoi saunaan raukaisevaa lämmintään, mutta sekään ei tuntunut

poikia auttavan unen maille. Pyrykin tuntui parhaillaan pahimpaan

raivoonsa yltyvän. Kekäleitä kierähti permannolle. Paavo kimmahutti

ne uuniin takaisin ja samalla töytäsi hieman ovea auki, nähdäkseen

raivoavaa säätä, mutta tuskin hän oli oven raolleen saanut, kun tuuli

voimakkaalla kämmenellään jälleen sen rysäytti kiinni, niin että

poikakin säikähtäen ponnahti pari askelta taaksepäin.

-- Onpas siellä koiran ilma! huudahti hän.

-- Tuntuu olevan, myönteli Erkki. -- Rohkenisitkos sinne _nyt_

pitemmälle retkelle lähteä?

-- No enköhän sentään mieluummin kuin takaisin Kärppävaaran pirttiin.

-- Niinkö arvelet?

-- Niinpähän vain.

-- Sitä tässä olen minäkin tuuminut ja olenpa vielä lisäksi arvellut,

että...

-- Mitä?

-- Niin, että eiköhän nyt jätetä koko tämä höskä kaikkine hyvineen

ikiajoiksi. Parempihan tuommoisessakin ilmassa on olla vapaana ja

Jumalan hoteissa kuin Kärppävaaran pirttipahasessa isännän orjana.

-- Samoin tuumin minä. Pois vaan tästä pahuuden paikasta, tästä

kärpän rauniosta.

-- Niin, totta tosiaan, kärpän rauniosta! Mitäs myyriä me olisimme,

jotka täällä ikämme kaiken möyrisimme maata Kärppä-isännälle

piiskapalkalla?

-- Eipä taida se piiska enää minun selkänahkojani sivellä! tuumi

Paavo.

-- Ei minunkaan! huudahti Erkki. -- Eikä enää isäntä minun susiani

rahoiksi muuttele! Ei totta tosiaan! Ei! Pois nyt lähdetään, ja

nälissäni isken minä hampaani ennemmin naavaiseen petäjänkuoreen kuin

Kärppävaaran emännän leipäkyrsään ja kaivan jäkälätä lumen alta kuin

poro, jos Jumala ei muutakaan syödäkseni suo!

-- Niinpä tuumin minäkin, vakuutteli Paavo. Johan me tässä heille

kelkkoja tekemään!

-- Joko tänä yönä lähdettäisiin?

-- Niin tuumin.

-- Mutta minne?

-- Minne tahansa! Onhan erämaa auki. Eihän taivaanrannalla ole rajaa.

Kai siellä jossakin on sijaa kahdelle tällaiselle pojalle... Mutta

muistuupa nyt mieleeni se, mitä ihmiset sanovat _kodiksi!_ Meillä ei

ole kotia...

Hämärään saunaan tuli pitkä äänettömyys. Vihdoin Erkki sen katkaisi:

-- Eipäs surra, veli! Minusta tuntuu, että kohta meillä _on_ koti.

-- Saattaapa olla. Mutta minä tässä ajattelin sellaista kotia, jossa

olisi vielä sellainen vanhempi mies, jota ihmiset sanovat isäksi, ja

vanhempi nainen, hellä ja hyvä, jota ihmiset sanovat äidiksi...

Hämärään saunaan tuli vielä pitempi äänettömyys, ja kolkosti ulvoen

räsähytteli paisuva pyry saunan lahonneita salvoksia...

Viimein Erkki sai kuitenkin mielensä taas tyyntymään ja virkkoi:

-- Eipäs surra, veli! Ei ajatella semmoisia! Metsästä löytyy meille

koti. Onhan kontiollakin lämpöinen majansa honganjuuren alla. Miks'ei

meillä? Ja onhan Jumala isämme, suuri erämaa äitimme!

-- No niin! Oikein puhuttu! Parasta kai tässä lie, että rupeamme

matkaa tuumimaan ja niin pian kuin suinkin nousemme suksille. Pyry

kyllä pauhaa, mutta pauhatkoon. Tuttuahan se meille on! Ja onhan

siitä nyt meille hyötyäkin. Se peittää latumme umpeen, niin ettei

hetkisen kuluttua kukaan voi tietää minne olemme hävinneet, vaan

saamme rauhassa jatkaa kulkuamme aivan minne itse tahdomme, kenenkään

häiritsemättä.

Saatuaan asian päätetyksi tuntui pojista, kuin suuri taakka olisi

vierähtänyt heidän harteiltaan. Maailma heidän edessään näytti

nyt valoisammalta. Selvästi saattoikin huomata siitä valosta jo

ensimmäisen kajastuksen heidän kasvoillaan. Silmiin oli tullut uusi

kirkkaus, posket hehkuivat, ja ääni värähteli oudosta liikutuksesta.

Hurmaavana soi heidän korviinsa erämaan tenhoisa laulu. Heistä tuntui

aivan kuin joku olisi sinisten vaarojen takaa lakkaamatta huutanut

heille: Tulkaa... tulkaa... tulkaa...

* * * * *

Erämaa kutsui poikiaan!