(Raatarin Kalle istuu jalat ristissä pöydällä
ja kasaveikat soittavat suutaan.)
Hiljaa vekkulit! Kylläpä kai!
Mistä se syntikin alkunsa sai?
Elämä vieläkin Eedeni ois,
Eeva se elkeillä vietteli pois,
kesä olis aina ja sunnuntai;
naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Jos minä naisin, niin akkani löis,
piippuni, sipseni kahviin se möis,
pirttini täyteen lapsia tois,
ristinä, rikkana kaikessa ois.
Entäs se rakkaus? Hui, minä hai;
naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Aamusta iltaan liikkuis sen suu,
yölläkin löis tämä kylkeni luu,
näristen nälkää se voihkisi: »voi,
miksi mun Luoja sun luoksesi toi?»
Hupsu se poika ja ukko, ken nai;
naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Silkissä aina se kulkisi vaan,
saattaisi velkaan mökin ja maan;
kylillä kyyryssä neuloessain
kitsurin nimen minä kuulisin vain,
vaikka näin sopuisan miehen hän sai.
Naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Kuolinvuoteella maatessaan
kuiskais se: »hautaani kaivoit sa vaan!»
— Unessakin hahmona vierelläin
kuuvalon varjosta huutais se näin:
»Kuhnuri, vieläkö makaat, vai?»
Naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Jos taas itse ma kuolisin pois,
pillit ja tumpelit haudalla sois,
peijaisissa se leikkiä löis,
sormusta vaihtais ja sanansa söis!
Hyvä mun on yksin, ai, pojat, ai;
naisinko, naisinko? Kylläpä kai!