Kautta kuuden kyläkunnan
Soitto-Puuska tunnetaan,
viuluniekka Toppolasta,
siin' on niekkain niekka vasta,
joit' ei synny jouten vaan.
Lasna lastuviuluansa
soitti hän jo leikeissään,
vaan kun isä viulun antoi,
metsän siimekseen sen kantoi,
soitti siellä yksinään.
Latvat lauloi, purot polski
siellä aamut istuissaan,
sieltä hän sai soiton mahdin,
pelin taidon, oivan tahdin,
kumman äänen viulustaan.
Kylän karkeloissa sitten
taitonsa hän näyttikin,
vauhtiin sai hän pojat norjat,
leikkiin lensi neidot sorjat,
purppurihin vanhatkin.
— Nyt hän kulkee hoiperrellen,
juo ja työttä taivaltaa
häistä helkaleikkilöihin,
talkoo-öistä tanssi-öihin,
kumman kaiun viulu saa.
Elon iskut loi ne soinnut,
niiss' on mieron maailmaa,
vanhat muistot kättä ohjaa,
soitossa on tulta, pohjaa,
rinnasta se pulpahtaa — —.
»Polje, Puuska, väännä polkkaa,
tilkan saat, jos vinhempaan...!»
Puuska soittaa niinkuin hurja,
jonk' on elo ontto, kurja,
joka laulaa hulluuttaan.
Polkee jalkaa, nauraa, laulaa,
— tuittan teijaa, tui ja tei! —
soittaa uutta, vanhaa toistaa,
kuinka Puuskan silmät loistaa,
»soita Puuska, soita, hei!»