Se kievarin Taava on keimeän kensti
ja ketterin lennossa karkelohon,
ja kievarin rikkaus kauas on kuulu,
silosilkkiä, kultaa arkussa on.
Kun maantiellä keinuen vastaan hän astuu,
ma arkana käännän katseeni pois,
mut raitilta kurkkaan ja taakseni vilkun,
sen kievarin tyttösen saadapa vois!
Taas Kuokkilan Lyyli on piskuinen piika
ja pirtehin tylykkä tän kylän maan,
hän laulavi aamut ja illat kuin lintu
ja huoleni haihtuvat naurustaan.
Hän uuras on pirtissä, karjakkotöissä
ja hilpeähuulinen, Lyylini tuo,
ei penniä pientä oo kirstussa sillä,
mut sydän on kultaa, kun astelen luo.
Se Taava on ylpeä, nyrpeä mulle
ja kirkolla katsovi karsaasti vaan,
voi, voi, voi, Taava, ma naurelen sulle,
kun pappilan kulmille Lyylini saan!