Pulskat läksiäiset piti Korpelan Eerikki ainoalle tyttärelleen.
Pulskemmat sentään olivat häät Pullissa, Simon kotona. Siellä oli
viinaakin niin runsaasti, että yksi häävieraista sen kyllyyteen
henkensäkin heitti.
Tämmöisillä juhlamenoilla Helkaa vihittiin Pullin talon emännäksi. Nyt
hän oli päässyt toiveensa perille. Hän oli itsevaltias talossa.
Käskettävänä ei hänellä kumminkaan ollut enempää kuin yksi piika ja
yksi renki. Eikä heillä muuta tarvinnutkaan pitää, kun "huusholli" oli
jotenkin pieni. -- Olisi siinä tullut rengittäkin toimeen, jos isäntä
itse olisi pysynyt kotosalla ja tehnyt työtä. -- Viljaa olisi aina
piisannut omiksi tarpeiksi, oman maan kasvusta, jos ei olisi myöty.
Simo kumminkin aina möi ja osti, kuten kauppias ainakin. Niin se oli
eläintenkin laita. Välistä oli sata määrä lehmiä, välistä taas ei ollut
läävään asiaa lehmien tautta. Ei se Simo malttanut kauvaa yhdellä
hevosellakaan ajella, kauppaa sitä täytyi silläkin tehdä.
Kartano oli hänellä sentään liiaksikin suuri, verrattuna pieneen
maanviljelykseen. Läävärakennus oli kivestä ja suurempi monen suuren
talon läävää. Tallia, liiteriä ja muita sen semmoisia oli lukemattomia,
siellä täällä kartanoa. Mahdottoman suuri katos levitteli räystäitään
tuvan räystääsen asti. Sauna oli pihassa tuvan rinnalla rappusilta
parin harppauksen päässä. Tupia oli kaksi. Toiseen tupaan oli laudoilla
salvattu, paikkakunnan tavan mukaan, kamarin tapainen kölsä, missä
isäntä ja emäntä makasivat ja missä isäntä salaisimmat kauppansa teki
ja konjakki ryyppyjään "litkoiksi" tarjoili. -- Semmoinen se nyt oli se
Helan uusi koti, johon hän oli niin ikävällä halunnut.
Oudolta oli kumminkin Helasta ensimmäiset viikot uudessa kodissaan
tuntunut -- Itse piti tietää lehmien lypsyn aika ja ylösnousu, ei ollut
äitiä enää kylestä nykäsemässä. Ja olivat hänelle vähässä ajassa monta
kertaa juohtunut mieleen äitinsä sanat: "hyvä on lapsen lassa olla, kun
on vanhempi varana." Tässä vähässä ajassa hän jo tuli huomaamaan, että
totta se äiti olikin sanonut; "ei se vanha valetta hauku." -- Olipa
oikein ikäviksi alkaneet Helasta päivät käydä. Kaikki oli siellä
toisenlaista, kuin entisessä kodissa. "Toisin ukset ulvaisivat,
sanoivat sarananrauat". -- Kun vaan porstuan kynnyksestä sai jalkansa
ulos, niin siinä ne lehmätkin jo odottivat lypsäjätänsä. Rappusia ei
ollut "tupasiinkaan", joten niiden lakasemisesta ei tarvinnut vaivaa
nähdä, mikä entisessä kodissa oli ollut Helalle jokapäiväisenä
työnäkin. Yhdellaista likamertä oli porstuvan ovesta läävään asti. Sepä
olikin syysaikoina konstia, päästä tuvasta läävään ja sieltä pois
saappaitaan menettämättä.
Oudointa kaikista oli Helan mielestä se alituinen "tsaijun" juonti. Ei
vettä keittämästä päässyt. Konsa juotiin minkin kaupan harjaksia. Konsa
taas joku kaupan tekijä tahtoi isäntää kestitä "tshaijullaan". Sepä
Helasta sentään kumminta oli kun ihka naapurin miehet tulivat kotoaan
ja sanoivat: "paaks' emäntä 'tshaijuvettä' varistumaan". Eikö heillä
ollut yhtä hyvä kotonansa juoda "tshaijuaan"? Ei se Helka olisi ensin
viitsinyt heiltä rahaakaan ottaa, kun ei tiennyt heidän tapojaan; sanoi
vaan että pitäähän sitä senverran naapurille ilmankin tarjota. Mutta
kun ne hyvin vaan tarjosivat ja sanoivat, "että ottavat ne muutkin",
niin sitte se Helkakin otti rahaa ja sanoi, että "eihän sitä sitte osaa
muodista pois olla". -- -- --
Pianpa se Hella sentään perehtyi uuden kotinsa tapoihin. Vuoden parin
perästä ei enään huomannut hänen entisiä tapojansa nimeksikään. Entinen
sananlasku, että "maa painaa mukaisekseen" näytti tässäkin kohden
paikkansa pitävän. -- Ei se Helka enään pitänyt minään kummana sitä
alinomaista "tshaijun" juontia, vaan antoi rauhallisesti pöydän olla
märkänä aamusta iltaan asti. Pyyhinriepu ei enään tehnyt tehtäväänsä.
Pian hän perehtyi kaikkeen talouden hoitoonkin, joka yksinomaan jäikin
hänen huoleksensa, Simo kun enimmät ajat oli kauppamatkoillaan. Milloin
oli kotonakin, joka tavallisesti oli hyvin lyhyt aika, niin se aika
meni hänellä levätessänsä ja päätä selvitellessä, kun se oli välistä
harjakaisia juodessa liiaksi kihajamaan ruvennut. Senvuoksi täytyi
Helan pitää huoli kaikista talouden askareista. -- Ja kyllä hän oli
pitävinäänkin. Hän tiesi kyntämiset, niittämiset, leikkaamiset,
puimiset, kerrassaan sanottuna -- kaikki mitä pienessä talossaan on
tehtävää. Hän käski piikaa, renkiä, palkkasi päiväläisiä konsa niitä
oli tarvis ja usein tarpeettakin. Paljon hänellä piti olla työväkeä,
sitte se näytti hovilaiselta. Olipa niillä sitte työtä tahi ei.
"Yhennepäin on yhden jäljet", sanoo sananlasku. Niin se oli Helankin.
Ei hän yksinään jokapaikkaan ennättänyt, Sen vuoksi ei ollut mikään
kumma, jos palvelijat ja päiväläiset ottivat vähän pitemmän
puolipäiväislevon, tahi jättivät joitakuita viisikoita tahi kuhilaita
talven alle tahi unhottivat nurmen reunat haravoimatta. -- Niin se
Helka hoitaa resusi taloaan, syöttäen monet kuukaudet päiväläisiään,
vaikka niiden työ ei vastannut syönnöksiäänkään, ammonka sitte vielä
kallista palkkaa.
Simo se koitti hommata rahaa omiin, sekä talon asioihin. Jos ei kauppa
auttanut, niin sitte hän otti velaksi lisään. Puuttua vaan ei saanut,
se oli tarkoitus. Kyllä hän olikin koittanut ahkerasti hommata. Omain
sanojensa mukaan olisi häntä luullut miljoonien omistajaksi. Kauppaa
hän teki -- vaikka mitä. Ei ollut hänellä sellaista tavaraa, mitä hän
ei olisi raatsinut myödä, eikä muilla taas semmoista, mitä hän ei olisi
ostanut. Jos kuka myyksenteli hänelle vaikka vanhoja rukkasiaan,
variksia, harakoita tahi koiranraatoja, niin ei hän sanonut: "en
huoli". Vaan hän kysyi aina: "mitä se maksaa?" Kun hän tällä tavalla
osteli kaikellaisia roskia, niin arvaa sen, ettei hän parempia
tavaroitakaan jättänyt ostamatta. Sillä tavoin oli hän usein ostanut
suuret summat tavaroita, jotka muille eivät kelvanneet ilmankaan, sen
vähemmän niistä kukaan olisi rahaa maksanut. Tämmöisestä
ajattelemattomasta kaupasta oli tietysti seurauksena, ettei
kaupankäynti ollut läheskään niin tuottava, kuin Simo vaimolleen ja
rahanlainaajilleen uskotteli.