"Niin siellä onkin", huomautti Jake. "Katsokaa, jos teidän silmänne

vain ovat tarpeeksi terävät, näette tästä paikasta parikymmentä

vuoristolammasta juuri puurajan yläpuolella. Näette kai nuo harmaat

pilkut tuolla vihreällä täplällä? Olen vahtinut niitä koko ajan sen

jälkeen kuin tulimme tänne, ja ne ovat liikkuneet hieman. Olen varma,

että ne ovat vuoristolampaita."

Nuorukaiset huomasivat pian eläimet, joihin terävänäköinen vanha

metsästäjä kiinnitti heidän huomionsa, mutta välimatka ja välillä

olevan seudun poikki kulkemisen vaikeudet estivät niiden metsästämisen

sillä kertaa. Ollen hyvin tyytyväiset ensimmäiseen vaikutelmaan Bull

Poundin ympäristöstä alkoivat metsästäjät jälleen laskeutua vuorelta.

Silloin aukeni heidän eteensä toinen näköala.

Rajaton aavikkohan se siinä levitteli ääretöntä lakeuttaan heidän

katseltavakseen. Se oli laajuudeltaan melkein samanlainen kuin

Teneriffan niemelle näkyvä meri, kumminkin sillä erolla, ettei tämä

lainehtinut. Kuitenkin oli tämän suunnattoman aavikon aaltomainen pinta

milloin varjossa milloin valossa, ja sen harjanteita hyväilevä tuuli,

kun se heilutteli pitkää ruohoa, soi maisemalle sellaisen levottoman

muodon, että se yhä enemmän muistutti merta.

"Tämä on kotimme!" huudahti Pierre viitaten ympäröivään seutuun. "Se

miellyttää minua enemmän kuin joku itäinen seutu kylineen ja teineen,

poliiseineen, vankiloineen ja muine laitoksineen."

"Ja hirsipuineen", lisäsi Jake. "En ole milloinkaan nähnyt

uudisasukasten tulevan jollekin seudulle tuomatta hirsipuuta mukanaan.

Se näyttää kuuluvan jollain tavalla heidän varusteihinsä. Minusta on

aina näyttänyt, että he ensimmäiseksi työkseen rakentavat vankilan ja

pystyttävät hirsipuun."

Nuorukaiset nauroivat, ja iloisin mielin alkoivat he laskeutua vuorelta

jokea kohti, jonka he voivat nähdä korkealta paikaltaan kiemurtelevan

kuin suuren käärmeen aavikon halki monien penikulmain pituudelta.

Kun he saapuivat kukkulan juurelle, ehdotti Gaultier, että he

kulkisivat lopun matkaa aavikon poikki, mutta Pierre muistutti häntä

noista monista pienistä kuiluista, jotka estivät sen melkein kokonaan.

Gaultier oli kumminkin itsepäinen sanoen olevansa varma, että sen

poikki johti joku tie, jonka hän luuli nähneensäkin kukkulalta. Hän

otaksui sitä hirvien tekemäksi poluksi, joka vei jokea kohti kukkulan

juurelta. Pierre kieltäytyi seuraamasta häntä ollen hyvin tyytyväinen

polkuun, jota pitkin he olivat tulleet. Jake pyysi Gaultieria

seuraamaan heitä muistuttaen häntä seikkailusta hirvien kanssa silloin

kun hän oli eksynyt itsepäisyytensä vuoksi. Gaultier oli kumminkin

päättänyt, kuten joku tottelematon poika, kulkea omaa tietään, ja

heilauttaen kättään tovereilleen, jotka olivat jo laskeutuneet puron

kallioiseen uomaan, kääntyi hän lähtien seuraamaan kukkulan juurta

kiertävää polkua.

Alussa näytti nuoren metsästäjän aie onnistuvankin ja hän nauroi

toveriensa turhalle varovaisuudelle. Ilta oli ihana ja aavikko kylpi

auringon paisteessa, joka siellä täällä sattui jokeenkin pannen sen

välkkymään. Ilma oli raitis ja ruohikossa kasvavien monenlaisten

kukkien tuoksun kyllästyttämä.

Gaultierin seuraama polku oli tähän asti kulkenut yhdensuuntaisesti

kukkulain kanssa eteläiseen suuntaan, mutta kääntyi nyt suoraan

aavikolle, joka oli tuskin penikulman levyinen. Hän ei ennättänyt

kulkea pitkälti siihen suuntaan, kun polku äkkiä loppui pieneen

umpinaiseen lammikkoon, joka oli nyt melkein kuivunut ja jonka rannat

olivat eläinten jälkiä täynnä. Tämä oli nähtävästi paikka, johon

eläimet usein tulivat juomaan, vaikka jäljet eivät nyt näyttäneetkään

tuoreilta. Kierrettyään sen jatkoi Gaultier nopeasti matkaansa, mutta

huomasikin hetken kuluttua aavistamatta sellaista ollenkaan joutuneensa

erään syvän kuilun partaalle, joka kiemurteli aavikon halki niin

kauaksi kuin hän voi nähdä. Se oli varmasti viidenkymmenen jalan

syvyinen ja sen sivut olivat niin kohtisuorat, ettei vuohikaan olisi

uskaltanut ruveta laskeutumaan alas. Se ei ollut kolmeakymmentä jalkaa

leveämpi, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla niin monta penikulmaa,

sillä sen yli pääseminen oli mahdotonta.

Ollen haluton palaamaan takaisin joutuakseen toveriensa pilkattavaksi

seurasi Gaultier kuilun reunaa toivoen löytävänsä jonkun paikan, josta

hän voisi laskeutua sen pohjalle. Ilta kului kulumistaan eikä enää

ollut kuin pari tuntia jäljellä, ennenkuin pimeys rupeaisi lisäämään

hänen asemansa vaikeuksia ja vaaroja. Seurattuaan kuilun reunaa noin

penikulman saapui hän paikalle, jossa ylimmäinen reuna oli särkynyt

suoden pääsyn, jos kulkija noudatti äärimmäistä varovaisuutta, erääseen

kallion halkeamaan, jota pitkin Gaultier toivoi voivansa laskeutua

kuilun pohjalle Tarkaten jokaista askeltaan ja käyttäen hyödykseen

jokaista liukkaan jyrkänteen ulkonemaa pääsi hän tuon syvän kuilun

pohjalle, joka oli vain jalkaa leveä ja jossa oli poikittain siellä

täällä liuskakiviä tahi kallioita ryhmittyneinä hieman portaitten

tapaan.

Noin viisitoista jalkaa alempana oli seinämässä muudan pengermä, joka

tarjosi mukavan lepopaikan. Heittäen pyssyn remmistä olalleen ja

kääntäen kasvonsa kallioon päin tarttui Gaultier jyrkänteen laitaan ja

tunnustellen jaloillaan kalliossa olevia ulkonemia alkoi laskeutua.

Hän oli jo päässyt muutamia jalkoja turvallisesti, kun äkkiä joku

petollinen ulkonema antoi perään ja ennenkuin hän ennätti tarttua

kiinni huomasi hän liukuvansa jyrkännettä alas hänen luiskahtamisensa

aiheuttaman kivisateen seuraamana. Huudahtaen kauhusta luuli hän jo

viimeisen hetkensä tulleen. Mutta äkkiä huomasikin hän pysähtyneensä

tuolle äsken mainitsemallemme pengermälle ja tarttuen kallion

seinämässä oleviin ulkonemiin, vaikka hänen huumautuneet aistinsa

olivatkin vähällä viedä häneltä tasapainon, vaipui hän istuvaan

asentoon kapealle reunakkeelle.

Tyynnyttyään hieman uskalsi hän katsoa reunakkeen laidalta alas.

Kohtisuora seinä, jossa ei ollut minkäänlaista jalansijaa, ulottui

pohjaan asti. Kun hän katsoi ylöspäin, huomasi hän toivottomuudekseen

irroittaneensa pudotessaan monta kiveä, joiden avulla hän oli

laskeutunut. Palaaminen oli senvuoksi melkein yhtä vaikeata kuin

eteneminenkin. Jos hän taasen luiskahtaa kiivetessään ylöspäin, niin

onko sanottu, että hänen jälleen onnistuu vahingoittumattomana päästä

pengermälle? Liukuminen reunakkeen yli olisi taasen ollut sama kuin

murskautuminen kuoliaaksi kuilun pohjalla olevia teräviä kallioita

vasten.

Hän katui nyt katkerasti itsepäisyyttään, ettei hän ollut noudattanut

toveriensa neuvoja, mutta se ei hyödyttänyt häntä nyt ollenkaan.

Hän arvasi, että he alkoivat jo tähän aikaan tulla levottomiksi

hänen viipymisensä vuoksi ja otaksui heidän palaavan hakemaan häntä.

Mutta mahtanevatko he löytää häntä? Hän oli jo kulkenut kauaksi

paikasta, jossa he olivat eronneet. Maa oli sitäpaitsi niin kova ja

kallioinen, ettei siihen painunut mitään jälkiä. Kuiluja oli paljon ja

kuluisi pitkä aika, ehkäpä päiviäkin niiden kaikkien tarkastamiseen.

Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska, mutta hän päätti kumminkin

kärsivällisesti odottaa toveriensa tuloa avukseen. Hänellä oli vielä

pyssy tallella ja sillä hän ehkä voi hakata kuoppia kallioitten väliin,

elleivät he saapuisi. Kaikki muut keinot olivat paremmat kuin kuolla

vähitellen nälkään ja janoon tällä kapealla pengermällä.

Ajatellessaan näin vaarallista asemaansa liukui muudan suuri varjo

kallioita pitkin, ja katsoessaan taivaalle huomasi hän tuollaisen ruman

korppikotkan, jota sanotaan kalkkunahaukaksi, liitelevän avaruudessa.

Se laskeutui heti esiinpistävälle paikalle kuilun reunalle tuijottaen

metsästäjään kuin tämän kohtalo jo olisi ollut selvä ja nähtävästi

jo päättäneenä hankkia itselleen juhla-aterian. Vastenmielisesti

yllätettynä laukaisi Gaultier pyssynsä tuota inhoittavaa eläintä kohti,

ja laukauksen, jonka kallioista palaava kaiku toisti tuhatkertaisesti,

vaikutuksesta putosi kotka paikoiltaan, ja koetettuaan turhaan

laskeutua hiljaa kuilun pohjalle pyörähti se ilmassa ympäri pudoten

raskaasti pohjalla oleville kallioille.

Heti kun laukauksen synnyttämä kaiku oli vaiennut, luuli Gaultier

kuulevansa laukauksen kauempaa. Voi, olikohan se joku merkki? Hän

ampui heti useita laukauksia perättäin kuunnellen tarkkaavaisesti.

Eikä hän erehtynytkään, sillä hän kuuli epäselvästi pari laukausta,

ja mikäli hän voi päättää, kuuluivat ne joelta päin. Hänen sydämensä

sykki kovasti toivosta, odottaessaan, että merkki uudistuisi. Hän ampui

aina jonkun ajan kuluttua ja hetken odotettuaan kuuli hän jo kaukaisia

huutoja. Niihin hän vastasi niin kovasti kuin suinkin.

Tämän kaiken kestäessä oli aurinko jo laskeutunut ja ilta pimeni

nopeasti pimenemistään lisäten hänen ystäviensä vaikeuksia löytää

tie aavikon poikki, joka muutamin paikoin oli täynnä suuria kiviä.

Takana olevilta vuorilta puhaltavat talvimyrskyt olivat nähtävästi

paljastaneet ne jolloinkin. Gaultier huuteli kumminkin niin kovasti

kuin suinkin opastaakseen heitä ja vihdoin hän erotti ilokseen heidän

vartalonsa kuilun reunalta vaaleampaa taivasta vasten.

"Halloo, nuori mies", kuului Jaken tervetullut ääni, "mitä maailmassa

sinä siellä teet? Emme olisi löytäneet sinua milloinkaan, ellet olisi

huutanut. Miten sinä sinne olet joutunut?"

Gaultier kertoi heille satunnaisen pelastumisensa.

"Olet oikea pölkkypää, se on varma", sanoi Jake. "Mutta luullakseni on

meidän kumminkin haalattava sinut ihmisten ilmoille."

Saatuaan kuulla, ettei Gaultier ollut loukkautunut, rupesi Pierre

auttamaan Jakea pitkän suopungin selvittelemisessä. Sitten kuin sen

toiseen päähän oli tehty silmukka, laskettiin se Gaultierille, joka

kiersi sen ruumiinsa ympärille kainaloitten alle, ja saatuaan merkin

haalasivat metsästäjät hänet kuilusta hänen seikkailunsa häntä sen

enempää vahingoittamatta. He poistuivat nopeasti paikalta ja saapuivat

noin tunnin kuluttua leiriin, jossa he aterian kestäessä laskivat

hieman leikkiä Gaultierin kustannukella. Viimeksimainittu suhtautui

siihen kumminkin niin hyväntuulisesti, että toiset pian lopettivat

ivansa hänen seikkailuistaan.

XV.

MATKAA JATKETAAN VIELÄKIN.

Päivät kuluivat nyt hupaisesti. Virran rannoilla, missä maa oli

pehmeätä, olevista jäljistä voitiin huomata että seudulla oli

runsaasti riistaa. Suuria hirvi- ja antilooppilaumoja nähtiin useinkin

laukkaavan aavikolla säikähdettyään kanootin lähestymistä. Senvuoksi

liikuttelivatkin metsästäjät ahkerasti melojaan päästäkseen niin

nopeasti kuin suinkin matkansa perille, jolloin he saisivat heti alkaa

täydentää turkisvarastoaan. Kahdeksantena aamuna heidän Bull Poundille

tulonsa jälkeen ilmoitti Jake nuorukaisille, että he juuri olivat

poistumaisillaan Brittiläisestä territoriosta.

"Näetkö tuota kivikasaa?" kysyi hän Pierreitä viitaten muutamiin

rannalle pystytettyihin kivilohkareihin. "Luullakseni kulkee sen kautta

tähtilipun ja vanhan Viktorian maan raja."

"Mihinkä valtioon olemme nyt saapuneet, Jake?" kysyi Pierre.

"Montanaan", vastasi metsästäjä.

Nuorukaiset katsoivat ympärilleen kasvavin mielenkiinnoin, ikäänkuin

nimen tahi omistajan muutos olisi vaikuttanut myös jonkunlaisen

maisemankin muutoksen. Näin he matkustivat eteenpäin pysähtyen joskus

metsästämään silloin kun eväät loppuivat ja joskus levähdyttämään

väsyneitä käsivarsiaan, sillä kuta lähemmäksi he saapuivat vuoristoa

sitä kovemmaksi muuttui virtakin. Päivä päivältä tulivat nuo jylhät

vuoret lähemmäksi niiden ylempien lumipeitteisten huippujen todistaessa

niiden suunnatonta korkeutta. Matalammilla rinteillä kasvoi synkkää

metsää ulottuen joka suunnalle silmän kantamattomiin.

Heidän etääntyessään kohosivat rannatkin asteittain, kunnes he

jälleen huomasivat kulkevansa korkeiden kallioiden välisessä uomassa,

joka muistutti Saskatchewanin kuiluista. Samanlaisissa syvissä

uomissa nopeasti virtaavia jokia yhtyi Bull Poundiin, jonka korkeat

kalliorannat muuttivat keskipäivänkin valon virralla hämäräksi.

Tällaisissa synkissä kohdissa virtasi vesi niin nopeasti, että se

kuljetti heidän venettään takaisinpäin jonkun matkaa heti kun he

vähensivät ponnistuksiaan hetkeksikään.

"Koira vieköön", huudahti Jake, "tämän härän sitkeän nahan! Vuoristossa

sulava lumi panee luullakseni joen tulvimaan. Viime kerralla ei

nouseminen tänne ollut hetikään näin vaikea. Pojat, tuolla hieman

ylempänä on hauska paikka, johon voimme leiriytyä. Vanhat käsivarteni

eivät kestä tällaista menoa enää pitkää aikaa."

Ponnisteltuaan vielä puoli tuntia voimainsa takaa näkivät metsästäjät

rannalla paikan, jossa rantakalliot olivat vetäytyneet taaksepäin

jättäen noin parikymmentä jalkaa leveän viettävän kaistaleen veden

rajalle. He nousivat nyt maihin purkaen tavarat kanootista, josta he

huolellisesti tyhjensivät veden kaataen sen sitten kumoon kuivamaan.

Onneksi oli siellä hieman ajopuitakin, joita virta oli heitellyt

rannalle. Siten he saivat tarvitsemansa halot nuotioon, jonka he

heti sytyttivät. Tulen kajastus synkälle virtavalle joelle ja kuilun

rosoisille kallioseinille teki omituisen kaamean vaikutuksen. He

näyttivät Styxin rannalle leiriytyneiltä sieluilta, jotka odottivat

Charonia viemään heitä haudantakaisen maailman synkkiin komeroihin.

Epämukavan yön jälkeen alkoivat metsästäjät jälleen taistella matkan

vaikeuksia vastaan. Virta oli viskata heidät monta kertaa kallioita

vasten ja kerran he jo tarttuivatkin terävälle kivelle, joka hieman

vahingoitti kanoottia. Ollen niin hauras näytti se heille selvästi

miten hiuskarvan varassa heidän pelastumisensa oli ollut. Sellaisessa

paikassa olisi kanoottiin tullut reikä ollut sama kuin kuolema, sillä

rannat kohosivat kohtisuorasti molemmin puolin. Helpotuksen tuntein

he vihdoin pääsivät tuosta synkästä solasta ja hengittivät, kuten

heistä tuntui, raittiimpaa ilmaa. Kalliot hävisivät nopeasti ja kerran

vielä he meloskelivat hauskojen metsien ympäröimien niittyjen lomitse

kuunnellen lintujen laulua ja ahkerien mehiläisten surinaa.

"Pojat", sanoi Jake, "olen oikein iloinen päästyämme tuosta synkästä

solasta. Tuntuu aivan kuin joku taakka olisi pudonnut vanhalta

sydämeltäni nyt kun tuo on takanamme."

"Miten kaunista tämä seutu onkaan", sanoi Gaultier, "tämä kukkien

koristama viheriä aavikko, jota nuo kauniit metsät ympäröivät!"

"Mielestäni hyvin sopiva paikka hunajan etsimiselle", sanoi Pierre.

"Jake", lisäsi hän, "tehän tiedätte kaikki keinot hunajan löytämiseksi,

ja täällä olevilla mehiläisillä on sitä luullakseni suuret varastot.

Nouskaamme maihin koettamaan."

"No olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. "Olen aina pitänyt makeasta,

ja eipä ole haitaksi, jos hieman verotammekin noita pieniä pörriäisiä."

Kanootti suunnattiin mukavaa maihinnousupaikkaa kohti ja metsästäjät

astuivat rannalle. Jake kaivoi laukustaan esille vanhan viinipikarin,

joka oli ollut mukana kaikilla hänen matkoillaan menettämättä muuta

kuin jalkansa. Hän puhdisti ja kuivasi sen. Sitten hän otti hieman

sokeria yhteisestä varastosta eräälle liuskakiven kappaleelle, sekoitti

siihen niin paljon vettä, että siitä muodostui paksua siirappia ja

meni sitten aavikolle vehkeineen. Kaikilla suunnilla oli runsaasti

kukkia, helakanpunaisia malvoja, oranssinvärisiä asclepioita, sinisiä

kissankelloja, heliantuksen pitkien varsien heilutellessa keltaisia

päitään tuulessa. Mehiläisiä oli paljon lennellen kukasta kukkaan ja

tutkien niiden emien hunajapitoisuutta.

Jake sai pian kiinni muutaman hyönteisen, jonka hän asetti liuskakiven

kappaleelle ja pani pikarin kumolleen sen päälle. Mehiläinen ei ensin

ollenkaan pitänyt vankilastaan, vaan pörräsi vihaisesti sen läpinäkyviä

seiniä vasten, kunnes se putosi pohjalle sokerisiirappiin. Silloin se

heti menetti kaiken vapauden kaipuunsa alkaen työskennellä täyttääkseen

kaikki säkkinsä tuosta loppumattomasta aarteesta. Heti kun Jake

huomasi sen täyttäneen itsensä ja aikovan paeta, kallisti hän pikaria

ja tarttuen mehiläiseen hellästi sormillaan käänsi hän sen näppärästi

selälleen ja kiinnitti sen jalkojen väliin pienen pumpulitukon. Sitten

hän sirotteli sen päälle hieman rikkiä ja heitti sen ilmaan ruveten

tarkastamaan sen lentoa. Tuo pieni eläin kiersi ensin vähän aikaa

paikkaa saadakseen selville suunnan, lähtien sitten lentämään aivan

suoraan, kuten mehiläisten tapa on, lähimmäiseen lehtoon.

"Se lensi suoraan tuohon pitkään poppeliin", sanoi Pierre. "No, Jake,

miten aiotte nyt menetellä löytääksenne pesän?"

"Sen saat pian nähdä", vastasi metsästäjä mennen hieman sivulle toiseen

paikkaan. "Gaultier", lisäsi hän, "mene merkitsemään tuo suuri poppeli

kirveelläsi nähdäksemme suunnan. Sitten kai näet tuon kauempana samassa

linjassa olevan suuren männynkin? Merkitse sekin!"

Gaultierin juostessa täyttämään käskyä pyydysti Jake toisen mehiläisen

kohdellen sitä aivan samoin kuin ensimmäistäkin. Sekin lensi samaan

lehtoon.

"Olen seurannut tuon kärpäsen lentoa", sanoi Jake, "ja se leikkasi

ensimmäisen suunnan hieman tuon suuren männyn tuolla puolella. Nyt se

on tehty, pojat", lisäsi hän, "lähtekäämme etsimään. Pesä on jossakin

parinkymmenen metrin päässä tuosta suuresta kuusesta."

"Miksi te sirottelitte niiden päälle rikkiä, Jake?" kysyi Gaultier

yhdyttyään heihin.

"Kun toiset haistavat tuon heille lahjoittamani aineen, syntyy pesässä

luullakseni melkoinen hälinä", vastasi metsästäjä. "Näettehän", lisäsi

hän, "että ensimmäinen mehiläinen päästyään vapaaksi lensi pesäänsä

suoraan kuin pyssyn luoti. Merkitsimme silloin paikan metsässä, johon

se katosi, ja jonkun toisen siinä suunnassa olevan puun, missä silloin

satuimme olemaan. Sitten pyydystimme toisen pörriäisen noin parinsadan

metrin päässä sivulla ensimmäisestä paikasta niin, että sen lennon

suunta katkaisi tuon ensimmäisen pesään johtavan linjan."

Nuorukaiset kuuntelivat, ollen hyvin ihastuneet vanhan metsästäjän

viekkauteen. Mutta he olivat nyt saapuneet tuon suuren männyn

juurelle ja kun he pysähtyivät kuuntelemaan, erottivat he vähän

matkan päästä peloittavaa surinaa. Edeten siihen suuntaan tulivat

metsästäjät muutaman suuren vanhan pumpulipuun juurelle, joka oli joko

vuosien lahottama tahi jonkun myrskyn turmelema. Rungossa oli noin

parinkymmenen jalan korkeudella reikä, jonka edustalla joukko noita

vihaisia hyönteisiä pörräsi. "Kuulette kai niiden surinan?" kysyi Jake.

"Vannon, etteivät nuo kaksi sinne lähettämääni ole olleet hyvinkään

tervetulleet. Mutta tarttukaa nyt kirveisiinne, pojat. Jos me koko

päivän tuijotamme tuohon reikään, emme saa maistaa hunajaa tippaakaan."

Pierre ja Gaultier alkoivat työskennellä ja muutamien hetkien kuluttua

ilmestyi puun kylkeen ammottava aukko ilmaisten, että puu oli melkein

kokonaan ontto! Aukkoon sytyttivät he nopeasti lehdistä ja kosteista

sammalista tulen, joka lähetti paksuja savupilviä runkoon, kunnes

ne tunkeutuivat jälleen ulos tuolta ylempänä olevasta reiästä. Se

karkoitti pian mehiläiset, jotka olivat surisseet kuolemaa ja perikatoa

heille kaikille yhteisesti ja jokaiselle erikseen. Puu oli pian hakattu

poikki ja kaatuessaan halkesi se paljastaen herkullisen sisältönsä

säälimättömien hävittäjien anastettavaksi. Huolimatta siitä, ettei kesä

ollut vielä puolessakaan, olivat nuo ahkerat hyönteiset koonneet jo

paljon hunajaa. Metsästäjät kokosivat sen tarkasti talteen kiiruhtaen

sitten hyvin tyytyväisinä kantamuksineen takaisin kanoottiin.

Heidän matkansa alkoi nyt lähetä loppuaan. Vain muutamia päiviä

vielä ja he saapuisivat laaksoon, jossa he Jaken suunnitelman

mukaan tulisivat viettämään syksyn ja talven metsästelläkseen

majavia ja kootakseen karhun, suden, pantterin, hopeaketun ja

useiden hirvilajien nahkoja. Nuorukaiset tunsivat tulevansa hieman

surullisiksi ajatellessaan, että heidän hupainen venematkansa

vaivoineen, vastuksineen ja huveineen oli jo melkein lopussa. Ollen

jo Kalliovuorten kynnyksellä odottivat he kumminkin kiihkeästi

metsästyksen suomaa jännitystä vuoriston autioissa erämaissa,

metsäisillä jyrkänteillä ja laaksoissa. Jake oli ylistänyt laaksoa,

johon he olivat matkalla, niin kovasti, että he voivat kuvitella sen

muodon mielessään melkein yhtä hyvin kuin jos he olisivat siellä jo

ennenkin olleet.

Näiden odotusten suoman huvin rinnalla ajattelivat he myöskin

palaamistaan samaa tietä ensi keväänä, jolloin he vielä saisivat

kanootillaan halkoa kovien koskien kuohuja ja metsästellä rannoilla

silloin, kun halu tahi välttämättömyys heidät siihen pakottivat.

Näiden kuvittelujen kannustamana ponnistelivat he eteenpäin pitentäen

päivämatkojaan ja lyhentäen päivällistuntejaan.

Kolmantena päivänä heidän hunajanpyynnistään poistui kanootti Bull

Poundilta kääntyen muutamalle pienemmälle joelle, joka yhtyi siihen

lännestä. Sitä ympäröivä luonto näytti hyvin synkältä. Korkeilla

savirannoilla, joita vesi paikka paikoin oli niin kovertanut, että ne

olivat pudonneet tahi vierineet jokeen ja kaventaneet sen uoman puolen

levyiseksi, kasvoi tiheätä mäntymetsää, joka ojenteli oksiaan virralle.

Tällaisessa hämärässä holvissa metsästäjät meloivat koettaen silloin

kun rannat sen soivat lävistää katseillaan tuota synkkää näköalaa

nähdäkseen jotakin hauskempaakin kuin tätä yhtämittaista surullista.

"Mikä yksinäinen ja synkkä paikka tämä onkaan!" sanoi Gaultier haluten

katkaista painostavan äänettömyyden. "Täällä ei voisi kukaan elää

viikkoakaan!"

Toverit hätkähtivät kuullessaan sanojen "täällä ei voisi kukaan

elää viikkoakaan!" selvästi toistuvan. Nuorukaiset eivät olleet

taikauskoisia tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä, mutta melkein

jokainen saloseudun asukas uskoo salaa johonkin yliluonnolliseen,

joka on vallannut asunnokseen metsän kaikkein hämärimmät ja synkimmät

kolkat. Heidän oli hyvin vaikea uskoa, ettei tätä hämärää synkkää

virtaa hallinnut joku aave, jonka pahaaennustava ääni kajahteli

kallioista, ja senvuoksi panivat he Gaultierin ajattelemattomille

sanoille suuremman merkityksen kuin ne ansaitsivatkaan. Vasta sitten

kuin he jälleen olivat puhelleet ja huudelleet, voivat he vapautua

tuosta vastenmielisestä tunteesta saatuaan varmuuden, ettei se ollut

muu kuin kaiun aiheuttama kepponen.

"Onko meidän kuljettava pitkältikin tätä virtaa?" kysyi Pierre.

"Noin kymmenen penikulmaa", vastasi Jake, joka oli huvitettuna

tarkastellut tämän synkän joen vaikutusta tovereihinsa, unhottaen

kokonaan, että se oli vaikuttanut häneenkin samoin muutamia kuukausia

sitten, jolloin hän ensimmäisen kerran oli melonut sen tummaa vettä

ylöspäin.

Turkisten pyydystäjät: Jännittäviä metsästysseikkailuja salomailla · 第 11 / 12 段