vain ovat tarpeeksi terävät, näette tästä paikasta parikymmentä
vuoristolammasta juuri puurajan yläpuolella. Näette kai nuo harmaat
pilkut tuolla vihreällä täplällä? Olen vahtinut niitä koko ajan sen
jälkeen kuin tulimme tänne, ja ne ovat liikkuneet hieman. Olen varma,
että ne ovat vuoristolampaita."
Nuorukaiset huomasivat pian eläimet, joihin terävänäköinen vanha
metsästäjä kiinnitti heidän huomionsa, mutta välimatka ja välillä
olevan seudun poikki kulkemisen vaikeudet estivät niiden metsästämisen
sillä kertaa. Ollen hyvin tyytyväiset ensimmäiseen vaikutelmaan Bull
Poundin ympäristöstä alkoivat metsästäjät jälleen laskeutua vuorelta.
Silloin aukeni heidän eteensä toinen näköala.
Rajaton aavikkohan se siinä levitteli ääretöntä lakeuttaan heidän
katseltavakseen. Se oli laajuudeltaan melkein samanlainen kuin
Teneriffan niemelle näkyvä meri, kumminkin sillä erolla, ettei tämä
lainehtinut. Kuitenkin oli tämän suunnattoman aavikon aaltomainen pinta
milloin varjossa milloin valossa, ja sen harjanteita hyväilevä tuuli,
kun se heilutteli pitkää ruohoa, soi maisemalle sellaisen levottoman
muodon, että se yhä enemmän muistutti merta.
"Tämä on kotimme!" huudahti Pierre viitaten ympäröivään seutuun. "Se
miellyttää minua enemmän kuin joku itäinen seutu kylineen ja teineen,
poliiseineen, vankiloineen ja muine laitoksineen."
"Ja hirsipuineen", lisäsi Jake. "En ole milloinkaan nähnyt
uudisasukasten tulevan jollekin seudulle tuomatta hirsipuuta mukanaan.
Se näyttää kuuluvan jollain tavalla heidän varusteihinsä. Minusta on
aina näyttänyt, että he ensimmäiseksi työkseen rakentavat vankilan ja
pystyttävät hirsipuun."
Nuorukaiset nauroivat, ja iloisin mielin alkoivat he laskeutua vuorelta
jokea kohti, jonka he voivat nähdä korkealta paikaltaan kiemurtelevan
kuin suuren käärmeen aavikon halki monien penikulmain pituudelta.
Kun he saapuivat kukkulan juurelle, ehdotti Gaultier, että he
kulkisivat lopun matkaa aavikon poikki, mutta Pierre muistutti häntä
noista monista pienistä kuiluista, jotka estivät sen melkein kokonaan.
Gaultier oli kumminkin itsepäinen sanoen olevansa varma, että sen
poikki johti joku tie, jonka hän luuli nähneensäkin kukkulalta. Hän
otaksui sitä hirvien tekemäksi poluksi, joka vei jokea kohti kukkulan
juurelta. Pierre kieltäytyi seuraamasta häntä ollen hyvin tyytyväinen
polkuun, jota pitkin he olivat tulleet. Jake pyysi Gaultieria
seuraamaan heitä muistuttaen häntä seikkailusta hirvien kanssa silloin
kun hän oli eksynyt itsepäisyytensä vuoksi. Gaultier oli kumminkin
päättänyt, kuten joku tottelematon poika, kulkea omaa tietään, ja
heilauttaen kättään tovereilleen, jotka olivat jo laskeutuneet puron
kallioiseen uomaan, kääntyi hän lähtien seuraamaan kukkulan juurta
kiertävää polkua.
Alussa näytti nuoren metsästäjän aie onnistuvankin ja hän nauroi
toveriensa turhalle varovaisuudelle. Ilta oli ihana ja aavikko kylpi
auringon paisteessa, joka siellä täällä sattui jokeenkin pannen sen
välkkymään. Ilma oli raitis ja ruohikossa kasvavien monenlaisten
kukkien tuoksun kyllästyttämä.
Gaultierin seuraama polku oli tähän asti kulkenut yhdensuuntaisesti
kukkulain kanssa eteläiseen suuntaan, mutta kääntyi nyt suoraan
aavikolle, joka oli tuskin penikulman levyinen. Hän ei ennättänyt
kulkea pitkälti siihen suuntaan, kun polku äkkiä loppui pieneen
umpinaiseen lammikkoon, joka oli nyt melkein kuivunut ja jonka rannat
olivat eläinten jälkiä täynnä. Tämä oli nähtävästi paikka, johon
eläimet usein tulivat juomaan, vaikka jäljet eivät nyt näyttäneetkään
tuoreilta. Kierrettyään sen jatkoi Gaultier nopeasti matkaansa, mutta
huomasikin hetken kuluttua aavistamatta sellaista ollenkaan joutuneensa
erään syvän kuilun partaalle, joka kiemurteli aavikon halki niin
kauaksi kuin hän voi nähdä. Se oli varmasti viidenkymmenen jalan
syvyinen ja sen sivut olivat niin kohtisuorat, ettei vuohikaan olisi
uskaltanut ruveta laskeutumaan alas. Se ei ollut kolmeakymmentä jalkaa
leveämpi, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla niin monta penikulmaa,
sillä sen yli pääseminen oli mahdotonta.
Ollen haluton palaamaan takaisin joutuakseen toveriensa pilkattavaksi
seurasi Gaultier kuilun reunaa toivoen löytävänsä jonkun paikan, josta
hän voisi laskeutua sen pohjalle. Ilta kului kulumistaan eikä enää
ollut kuin pari tuntia jäljellä, ennenkuin pimeys rupeaisi lisäämään
hänen asemansa vaikeuksia ja vaaroja. Seurattuaan kuilun reunaa noin
penikulman saapui hän paikalle, jossa ylimmäinen reuna oli särkynyt
suoden pääsyn, jos kulkija noudatti äärimmäistä varovaisuutta, erääseen
kallion halkeamaan, jota pitkin Gaultier toivoi voivansa laskeutua
kuilun pohjalle Tarkaten jokaista askeltaan ja käyttäen hyödykseen
jokaista liukkaan jyrkänteen ulkonemaa pääsi hän tuon syvän kuilun
pohjalle, joka oli vain jalkaa leveä ja jossa oli poikittain siellä
täällä liuskakiviä tahi kallioita ryhmittyneinä hieman portaitten
tapaan.
Noin viisitoista jalkaa alempana oli seinämässä muudan pengermä, joka
tarjosi mukavan lepopaikan. Heittäen pyssyn remmistä olalleen ja
kääntäen kasvonsa kallioon päin tarttui Gaultier jyrkänteen laitaan ja
tunnustellen jaloillaan kalliossa olevia ulkonemia alkoi laskeutua.
Hän oli jo päässyt muutamia jalkoja turvallisesti, kun äkkiä joku
petollinen ulkonema antoi perään ja ennenkuin hän ennätti tarttua
kiinni huomasi hän liukuvansa jyrkännettä alas hänen luiskahtamisensa
aiheuttaman kivisateen seuraamana. Huudahtaen kauhusta luuli hän jo
viimeisen hetkensä tulleen. Mutta äkkiä huomasikin hän pysähtyneensä
tuolle äsken mainitsemallemme pengermälle ja tarttuen kallion
seinämässä oleviin ulkonemiin, vaikka hänen huumautuneet aistinsa
olivatkin vähällä viedä häneltä tasapainon, vaipui hän istuvaan
asentoon kapealle reunakkeelle.
Tyynnyttyään hieman uskalsi hän katsoa reunakkeen laidalta alas.
Kohtisuora seinä, jossa ei ollut minkäänlaista jalansijaa, ulottui
pohjaan asti. Kun hän katsoi ylöspäin, huomasi hän toivottomuudekseen
irroittaneensa pudotessaan monta kiveä, joiden avulla hän oli
laskeutunut. Palaaminen oli senvuoksi melkein yhtä vaikeata kuin
eteneminenkin. Jos hän taasen luiskahtaa kiivetessään ylöspäin, niin
onko sanottu, että hänen jälleen onnistuu vahingoittumattomana päästä
pengermälle? Liukuminen reunakkeen yli olisi taasen ollut sama kuin
murskautuminen kuoliaaksi kuilun pohjalla olevia teräviä kallioita
vasten.
Hän katui nyt katkerasti itsepäisyyttään, ettei hän ollut noudattanut
toveriensa neuvoja, mutta se ei hyödyttänyt häntä nyt ollenkaan.
Hän arvasi, että he alkoivat jo tähän aikaan tulla levottomiksi
hänen viipymisensä vuoksi ja otaksui heidän palaavan hakemaan häntä.
Mutta mahtanevatko he löytää häntä? Hän oli jo kulkenut kauaksi
paikasta, jossa he olivat eronneet. Maa oli sitäpaitsi niin kova ja
kallioinen, ettei siihen painunut mitään jälkiä. Kuiluja oli paljon ja
kuluisi pitkä aika, ehkäpä päiviäkin niiden kaikkien tarkastamiseen.
Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska, mutta hän päätti kumminkin
kärsivällisesti odottaa toveriensa tuloa avukseen. Hänellä oli vielä
pyssy tallella ja sillä hän ehkä voi hakata kuoppia kallioitten väliin,
elleivät he saapuisi. Kaikki muut keinot olivat paremmat kuin kuolla
vähitellen nälkään ja janoon tällä kapealla pengermällä.
Ajatellessaan näin vaarallista asemaansa liukui muudan suuri varjo
kallioita pitkin, ja katsoessaan taivaalle huomasi hän tuollaisen ruman
korppikotkan, jota sanotaan kalkkunahaukaksi, liitelevän avaruudessa.
Se laskeutui heti esiinpistävälle paikalle kuilun reunalle tuijottaen
metsästäjään kuin tämän kohtalo jo olisi ollut selvä ja nähtävästi
jo päättäneenä hankkia itselleen juhla-aterian. Vastenmielisesti
yllätettynä laukaisi Gaultier pyssynsä tuota inhoittavaa eläintä kohti,
ja laukauksen, jonka kallioista palaava kaiku toisti tuhatkertaisesti,
vaikutuksesta putosi kotka paikoiltaan, ja koetettuaan turhaan
laskeutua hiljaa kuilun pohjalle pyörähti se ilmassa ympäri pudoten
raskaasti pohjalla oleville kallioille.
Heti kun laukauksen synnyttämä kaiku oli vaiennut, luuli Gaultier
kuulevansa laukauksen kauempaa. Voi, olikohan se joku merkki? Hän
ampui heti useita laukauksia perättäin kuunnellen tarkkaavaisesti.
Eikä hän erehtynytkään, sillä hän kuuli epäselvästi pari laukausta,
ja mikäli hän voi päättää, kuuluivat ne joelta päin. Hänen sydämensä
sykki kovasti toivosta, odottaessaan, että merkki uudistuisi. Hän ampui
aina jonkun ajan kuluttua ja hetken odotettuaan kuuli hän jo kaukaisia
huutoja. Niihin hän vastasi niin kovasti kuin suinkin.
Tämän kaiken kestäessä oli aurinko jo laskeutunut ja ilta pimeni
nopeasti pimenemistään lisäten hänen ystäviensä vaikeuksia löytää
tie aavikon poikki, joka muutamin paikoin oli täynnä suuria kiviä.
Takana olevilta vuorilta puhaltavat talvimyrskyt olivat nähtävästi
paljastaneet ne jolloinkin. Gaultier huuteli kumminkin niin kovasti
kuin suinkin opastaakseen heitä ja vihdoin hän erotti ilokseen heidän
vartalonsa kuilun reunalta vaaleampaa taivasta vasten.
"Halloo, nuori mies", kuului Jaken tervetullut ääni, "mitä maailmassa
sinä siellä teet? Emme olisi löytäneet sinua milloinkaan, ellet olisi
huutanut. Miten sinä sinne olet joutunut?"
Gaultier kertoi heille satunnaisen pelastumisensa.
"Olet oikea pölkkypää, se on varma", sanoi Jake. "Mutta luullakseni on
meidän kumminkin haalattava sinut ihmisten ilmoille."
Saatuaan kuulla, ettei Gaultier ollut loukkautunut, rupesi Pierre
auttamaan Jakea pitkän suopungin selvittelemisessä. Sitten kuin sen
toiseen päähän oli tehty silmukka, laskettiin se Gaultierille, joka
kiersi sen ruumiinsa ympärille kainaloitten alle, ja saatuaan merkin
haalasivat metsästäjät hänet kuilusta hänen seikkailunsa häntä sen
enempää vahingoittamatta. He poistuivat nopeasti paikalta ja saapuivat
noin tunnin kuluttua leiriin, jossa he aterian kestäessä laskivat
hieman leikkiä Gaultierin kustannukella. Viimeksimainittu suhtautui
siihen kumminkin niin hyväntuulisesti, että toiset pian lopettivat
ivansa hänen seikkailuistaan.
XV.
MATKAA JATKETAAN VIELÄKIN.
Päivät kuluivat nyt hupaisesti. Virran rannoilla, missä maa oli
pehmeätä, olevista jäljistä voitiin huomata että seudulla oli
runsaasti riistaa. Suuria hirvi- ja antilooppilaumoja nähtiin useinkin
laukkaavan aavikolla säikähdettyään kanootin lähestymistä. Senvuoksi
liikuttelivatkin metsästäjät ahkerasti melojaan päästäkseen niin
nopeasti kuin suinkin matkansa perille, jolloin he saisivat heti alkaa
täydentää turkisvarastoaan. Kahdeksantena aamuna heidän Bull Poundille
tulonsa jälkeen ilmoitti Jake nuorukaisille, että he juuri olivat
poistumaisillaan Brittiläisestä territoriosta.
"Näetkö tuota kivikasaa?" kysyi hän Pierreitä viitaten muutamiin
rannalle pystytettyihin kivilohkareihin. "Luullakseni kulkee sen kautta
tähtilipun ja vanhan Viktorian maan raja."
"Mihinkä valtioon olemme nyt saapuneet, Jake?" kysyi Pierre.
"Montanaan", vastasi metsästäjä.
Nuorukaiset katsoivat ympärilleen kasvavin mielenkiinnoin, ikäänkuin
nimen tahi omistajan muutos olisi vaikuttanut myös jonkunlaisen
maisemankin muutoksen. Näin he matkustivat eteenpäin pysähtyen joskus
metsästämään silloin kun eväät loppuivat ja joskus levähdyttämään
väsyneitä käsivarsiaan, sillä kuta lähemmäksi he saapuivat vuoristoa
sitä kovemmaksi muuttui virtakin. Päivä päivältä tulivat nuo jylhät
vuoret lähemmäksi niiden ylempien lumipeitteisten huippujen todistaessa
niiden suunnatonta korkeutta. Matalammilla rinteillä kasvoi synkkää
metsää ulottuen joka suunnalle silmän kantamattomiin.
Heidän etääntyessään kohosivat rannatkin asteittain, kunnes he
jälleen huomasivat kulkevansa korkeiden kallioiden välisessä uomassa,
joka muistutti Saskatchewanin kuiluista. Samanlaisissa syvissä
uomissa nopeasti virtaavia jokia yhtyi Bull Poundiin, jonka korkeat
kalliorannat muuttivat keskipäivänkin valon virralla hämäräksi.
Tällaisissa synkissä kohdissa virtasi vesi niin nopeasti, että se
kuljetti heidän venettään takaisinpäin jonkun matkaa heti kun he
vähensivät ponnistuksiaan hetkeksikään.
"Koira vieköön", huudahti Jake, "tämän härän sitkeän nahan! Vuoristossa
sulava lumi panee luullakseni joen tulvimaan. Viime kerralla ei
nouseminen tänne ollut hetikään näin vaikea. Pojat, tuolla hieman
ylempänä on hauska paikka, johon voimme leiriytyä. Vanhat käsivarteni
eivät kestä tällaista menoa enää pitkää aikaa."
Ponnisteltuaan vielä puoli tuntia voimainsa takaa näkivät metsästäjät
rannalla paikan, jossa rantakalliot olivat vetäytyneet taaksepäin
jättäen noin parikymmentä jalkaa leveän viettävän kaistaleen veden
rajalle. He nousivat nyt maihin purkaen tavarat kanootista, josta he
huolellisesti tyhjensivät veden kaataen sen sitten kumoon kuivamaan.
Onneksi oli siellä hieman ajopuitakin, joita virta oli heitellyt
rannalle. Siten he saivat tarvitsemansa halot nuotioon, jonka he
heti sytyttivät. Tulen kajastus synkälle virtavalle joelle ja kuilun
rosoisille kallioseinille teki omituisen kaamean vaikutuksen. He
näyttivät Styxin rannalle leiriytyneiltä sieluilta, jotka odottivat
Charonia viemään heitä haudantakaisen maailman synkkiin komeroihin.
Epämukavan yön jälkeen alkoivat metsästäjät jälleen taistella matkan
vaikeuksia vastaan. Virta oli viskata heidät monta kertaa kallioita
vasten ja kerran he jo tarttuivatkin terävälle kivelle, joka hieman
vahingoitti kanoottia. Ollen niin hauras näytti se heille selvästi
miten hiuskarvan varassa heidän pelastumisensa oli ollut. Sellaisessa
paikassa olisi kanoottiin tullut reikä ollut sama kuin kuolema, sillä
rannat kohosivat kohtisuorasti molemmin puolin. Helpotuksen tuntein
he vihdoin pääsivät tuosta synkästä solasta ja hengittivät, kuten
heistä tuntui, raittiimpaa ilmaa. Kalliot hävisivät nopeasti ja kerran
vielä he meloskelivat hauskojen metsien ympäröimien niittyjen lomitse
kuunnellen lintujen laulua ja ahkerien mehiläisten surinaa.
"Pojat", sanoi Jake, "olen oikein iloinen päästyämme tuosta synkästä
solasta. Tuntuu aivan kuin joku taakka olisi pudonnut vanhalta
sydämeltäni nyt kun tuo on takanamme."
"Miten kaunista tämä seutu onkaan", sanoi Gaultier, "tämä kukkien
koristama viheriä aavikko, jota nuo kauniit metsät ympäröivät!"
"Mielestäni hyvin sopiva paikka hunajan etsimiselle", sanoi Pierre.
"Jake", lisäsi hän, "tehän tiedätte kaikki keinot hunajan löytämiseksi,
ja täällä olevilla mehiläisillä on sitä luullakseni suuret varastot.
Nouskaamme maihin koettamaan."
"No olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. "Olen aina pitänyt makeasta,
ja eipä ole haitaksi, jos hieman verotammekin noita pieniä pörriäisiä."
Kanootti suunnattiin mukavaa maihinnousupaikkaa kohti ja metsästäjät
astuivat rannalle. Jake kaivoi laukustaan esille vanhan viinipikarin,
joka oli ollut mukana kaikilla hänen matkoillaan menettämättä muuta
kuin jalkansa. Hän puhdisti ja kuivasi sen. Sitten hän otti hieman
sokeria yhteisestä varastosta eräälle liuskakiven kappaleelle, sekoitti
siihen niin paljon vettä, että siitä muodostui paksua siirappia ja
meni sitten aavikolle vehkeineen. Kaikilla suunnilla oli runsaasti
kukkia, helakanpunaisia malvoja, oranssinvärisiä asclepioita, sinisiä
kissankelloja, heliantuksen pitkien varsien heilutellessa keltaisia
päitään tuulessa. Mehiläisiä oli paljon lennellen kukasta kukkaan ja
tutkien niiden emien hunajapitoisuutta.
Jake sai pian kiinni muutaman hyönteisen, jonka hän asetti liuskakiven
kappaleelle ja pani pikarin kumolleen sen päälle. Mehiläinen ei ensin
ollenkaan pitänyt vankilastaan, vaan pörräsi vihaisesti sen läpinäkyviä
seiniä vasten, kunnes se putosi pohjalle sokerisiirappiin. Silloin se
heti menetti kaiken vapauden kaipuunsa alkaen työskennellä täyttääkseen
kaikki säkkinsä tuosta loppumattomasta aarteesta. Heti kun Jake
huomasi sen täyttäneen itsensä ja aikovan paeta, kallisti hän pikaria
ja tarttuen mehiläiseen hellästi sormillaan käänsi hän sen näppärästi
selälleen ja kiinnitti sen jalkojen väliin pienen pumpulitukon. Sitten
hän sirotteli sen päälle hieman rikkiä ja heitti sen ilmaan ruveten
tarkastamaan sen lentoa. Tuo pieni eläin kiersi ensin vähän aikaa
paikkaa saadakseen selville suunnan, lähtien sitten lentämään aivan
suoraan, kuten mehiläisten tapa on, lähimmäiseen lehtoon.
"Se lensi suoraan tuohon pitkään poppeliin", sanoi Pierre. "No, Jake,
miten aiotte nyt menetellä löytääksenne pesän?"
"Sen saat pian nähdä", vastasi metsästäjä mennen hieman sivulle toiseen
paikkaan. "Gaultier", lisäsi hän, "mene merkitsemään tuo suuri poppeli
kirveelläsi nähdäksemme suunnan. Sitten kai näet tuon kauempana samassa
linjassa olevan suuren männynkin? Merkitse sekin!"
Gaultierin juostessa täyttämään käskyä pyydysti Jake toisen mehiläisen
kohdellen sitä aivan samoin kuin ensimmäistäkin. Sekin lensi samaan
lehtoon.
"Olen seurannut tuon kärpäsen lentoa", sanoi Jake, "ja se leikkasi
ensimmäisen suunnan hieman tuon suuren männyn tuolla puolella. Nyt se
on tehty, pojat", lisäsi hän, "lähtekäämme etsimään. Pesä on jossakin
parinkymmenen metrin päässä tuosta suuresta kuusesta."
"Miksi te sirottelitte niiden päälle rikkiä, Jake?" kysyi Gaultier
yhdyttyään heihin.
"Kun toiset haistavat tuon heille lahjoittamani aineen, syntyy pesässä
luullakseni melkoinen hälinä", vastasi metsästäjä. "Näettehän", lisäsi
hän, "että ensimmäinen mehiläinen päästyään vapaaksi lensi pesäänsä
suoraan kuin pyssyn luoti. Merkitsimme silloin paikan metsässä, johon
se katosi, ja jonkun toisen siinä suunnassa olevan puun, missä silloin
satuimme olemaan. Sitten pyydystimme toisen pörriäisen noin parinsadan
metrin päässä sivulla ensimmäisestä paikasta niin, että sen lennon
suunta katkaisi tuon ensimmäisen pesään johtavan linjan."
Nuorukaiset kuuntelivat, ollen hyvin ihastuneet vanhan metsästäjän
viekkauteen. Mutta he olivat nyt saapuneet tuon suuren männyn
juurelle ja kun he pysähtyivät kuuntelemaan, erottivat he vähän
matkan päästä peloittavaa surinaa. Edeten siihen suuntaan tulivat
metsästäjät muutaman suuren vanhan pumpulipuun juurelle, joka oli joko
vuosien lahottama tahi jonkun myrskyn turmelema. Rungossa oli noin
parinkymmenen jalan korkeudella reikä, jonka edustalla joukko noita
vihaisia hyönteisiä pörräsi. "Kuulette kai niiden surinan?" kysyi Jake.
"Vannon, etteivät nuo kaksi sinne lähettämääni ole olleet hyvinkään
tervetulleet. Mutta tarttukaa nyt kirveisiinne, pojat. Jos me koko
päivän tuijotamme tuohon reikään, emme saa maistaa hunajaa tippaakaan."
Pierre ja Gaultier alkoivat työskennellä ja muutamien hetkien kuluttua
ilmestyi puun kylkeen ammottava aukko ilmaisten, että puu oli melkein
kokonaan ontto! Aukkoon sytyttivät he nopeasti lehdistä ja kosteista
sammalista tulen, joka lähetti paksuja savupilviä runkoon, kunnes
ne tunkeutuivat jälleen ulos tuolta ylempänä olevasta reiästä. Se
karkoitti pian mehiläiset, jotka olivat surisseet kuolemaa ja perikatoa
heille kaikille yhteisesti ja jokaiselle erikseen. Puu oli pian hakattu
poikki ja kaatuessaan halkesi se paljastaen herkullisen sisältönsä
säälimättömien hävittäjien anastettavaksi. Huolimatta siitä, ettei kesä
ollut vielä puolessakaan, olivat nuo ahkerat hyönteiset koonneet jo
paljon hunajaa. Metsästäjät kokosivat sen tarkasti talteen kiiruhtaen
sitten hyvin tyytyväisinä kantamuksineen takaisin kanoottiin.
Heidän matkansa alkoi nyt lähetä loppuaan. Vain muutamia päiviä
vielä ja he saapuisivat laaksoon, jossa he Jaken suunnitelman
mukaan tulisivat viettämään syksyn ja talven metsästelläkseen
majavia ja kootakseen karhun, suden, pantterin, hopeaketun ja
useiden hirvilajien nahkoja. Nuorukaiset tunsivat tulevansa hieman
surullisiksi ajatellessaan, että heidän hupainen venematkansa
vaivoineen, vastuksineen ja huveineen oli jo melkein lopussa. Ollen
jo Kalliovuorten kynnyksellä odottivat he kumminkin kiihkeästi
metsästyksen suomaa jännitystä vuoriston autioissa erämaissa,
metsäisillä jyrkänteillä ja laaksoissa. Jake oli ylistänyt laaksoa,
johon he olivat matkalla, niin kovasti, että he voivat kuvitella sen
muodon mielessään melkein yhtä hyvin kuin jos he olisivat siellä jo
ennenkin olleet.
Näiden odotusten suoman huvin rinnalla ajattelivat he myöskin
palaamistaan samaa tietä ensi keväänä, jolloin he vielä saisivat
kanootillaan halkoa kovien koskien kuohuja ja metsästellä rannoilla
silloin, kun halu tahi välttämättömyys heidät siihen pakottivat.
Näiden kuvittelujen kannustamana ponnistelivat he eteenpäin pitentäen
päivämatkojaan ja lyhentäen päivällistuntejaan.
Kolmantena päivänä heidän hunajanpyynnistään poistui kanootti Bull
Poundilta kääntyen muutamalle pienemmälle joelle, joka yhtyi siihen
lännestä. Sitä ympäröivä luonto näytti hyvin synkältä. Korkeilla
savirannoilla, joita vesi paikka paikoin oli niin kovertanut, että ne
olivat pudonneet tahi vierineet jokeen ja kaventaneet sen uoman puolen
levyiseksi, kasvoi tiheätä mäntymetsää, joka ojenteli oksiaan virralle.
Tällaisessa hämärässä holvissa metsästäjät meloivat koettaen silloin
kun rannat sen soivat lävistää katseillaan tuota synkkää näköalaa
nähdäkseen jotakin hauskempaakin kuin tätä yhtämittaista surullista.
"Mikä yksinäinen ja synkkä paikka tämä onkaan!" sanoi Gaultier haluten
katkaista painostavan äänettömyyden. "Täällä ei voisi kukaan elää
viikkoakaan!"
Toverit hätkähtivät kuullessaan sanojen "täällä ei voisi kukaan
elää viikkoakaan!" selvästi toistuvan. Nuorukaiset eivät olleet
taikauskoisia tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä, mutta melkein
jokainen saloseudun asukas uskoo salaa johonkin yliluonnolliseen,
joka on vallannut asunnokseen metsän kaikkein hämärimmät ja synkimmät
kolkat. Heidän oli hyvin vaikea uskoa, ettei tätä hämärää synkkää
virtaa hallinnut joku aave, jonka pahaaennustava ääni kajahteli
kallioista, ja senvuoksi panivat he Gaultierin ajattelemattomille
sanoille suuremman merkityksen kuin ne ansaitsivatkaan. Vasta sitten
kuin he jälleen olivat puhelleet ja huudelleet, voivat he vapautua
tuosta vastenmielisestä tunteesta saatuaan varmuuden, ettei se ollut
muu kuin kaiun aiheuttama kepponen.
"Onko meidän kuljettava pitkältikin tätä virtaa?" kysyi Pierre.
"Noin kymmenen penikulmaa", vastasi Jake, joka oli huvitettuna
tarkastellut tämän synkän joen vaikutusta tovereihinsa, unhottaen
kokonaan, että se oli vaikuttanut häneenkin samoin muutamia kuukausia
sitten, jolloin hän ensimmäisen kerran oli melonut sen tummaa vettä
ylöspäin.