kallioita vasten kuulosti näin kauas vain hiljaiselta suhinalta. Sen
toisella puolella lännessä oli aavikko kauempana olevine ylänköineen
ja lehtoineen, jotka ilmaisivat virtojen suuntia, ja kaukaa taivaan
rannalta siintivät Kalliovuorten lumipeitteiset huiput, joita
niiden taakse laskeutuva aurinko juuri kultasi. Idässä yhtyi tuo
rajaton aavikko taivaan rantaan ollen harmaa ja juhlallinen niiden
kukkulain varjossa, joista eräällä Pierrekin seisoi, ja monien jokien
läheisyydessä kasvavien lehtojen tummaksi kirjailema. Juhlallinen
hiljaisuus tuntui kietovan seudun vaippaansa, sillä ei minkään
linnunkaan ääni häirinnyt hiljaisuutta. Kaikki oli sellaista kuin se
mahtoi olla luomispäivän aamuna — asumatonta ja autiota.
Kiiruhtaen kulkuaan saapui Pierre pian leiriin. Siellä hän näki Jaken
ja Gaultierin rakentavan katkomistaan männyn oksista jonkunlaista
suojusta ampumamatkan päähän karhun raadosta, koska ei joen tällä
rannalla ollut minkäänlaista luonnollista väijymispaikkaa. Pierre
ryhtyi heitä auttamaan ja pian saatiinkin heidän tarkoitukseensa sopiva
suojus valmiiksi. Sitten kuljettivat he sen joen poikki asettaen sen
paikkaan, jossa se vähimmin herätti epäluuloja, sillä arosusi, joiden
ampumista he näin suunnittelivat, on hyvin arka ja varovainen otus,
joka pelkää äärettömästi kaikenlaisia ansoja.
Kun kaikki valmistukset oli tehty, paneutuivat metsästäjät pitkäkseen
suojuksen taakse odottamaan kärsivällisesti tekeleensä tuottamaa hyötyä.
Joki oli jo peittynyt hämärään, taivaan rusohohde oli vaalistunut
ja lyhyenkin matkan päässä olevat esineet näyttivät epäselviltä ja
sekavilta. Karhun verinen raato näkyi kumminkin melko selvästi, ja
metsästäjät tarkastelivat sitä tämän tästä nähdäkseen, olivatko
murmelit tulleet sitä jo nuuskimaan. Tuoksuava ilma, joen kumea
kohina ja vanhan Jaken yksitoikkoinen esitys murmelin elintavoista
oli vaivuttaa nuorukaiset sikeään uneen. Vanha Jakekin oli vaiennut
ja alkoi jo kumarrella unen jumalaa, kun äkkiä hurja jatkuva melu
hypähdytti hänet seisoalle. Pian toistui tuo toivoton kiljunta
kauhistuttavana.
"Siellä ne korvennettavat nyt ovat!" kuiskasi Jake. Katsoessaan
ampuma-aukoista voivat metsästäjät nähdä suuren joukon eläimiä
tappelevan ja laukkaavan karhun raadon ympärillä. He kuulivat myöskin
epäselvästi luiden murskautumisen niiden hampaissa ja saaliinhimoisen
lihan hotkimisen, kun nälkäiset pedot eivät malttaneet sitä tarpeeksi
pureksia.
"Pojat", sanoi Jake, "siellä on pari harmaata sutta ja ne on meidän
ensin ammuttava. Gaultier valitkoon osalleen jonkun arosuden."
Harmaat sudet voitiin hyvin helposti erottaa muista, ei ainoastaan
väristä, vaan myöskin koosta, sillä ne olivat sukulaisiaan monta vertaa
suuremmat. Pierre ja Jake valitsivat ne osalleen ja nuo kolme pyssyä
paukahtivat yht'aikaa Jaken komennettua: "No nyt!"
"Eläköön!" huudahti Jake rientäen paikalle. "Saivatpa ne turkkiinsa,
korvennettavat. Ah, kultaseni", lisäsi hän tarttuen ampumansa suden
häntään, "sait annoksen lyijyä lihan asemesta. Sinun turkkisi hankkii
vanhalle toverilleni ruokaa pitkiksi ajoiksi, luullakseni."
Pierrenkin laukaus oli onnistunut, hänen sutensa oli kaatunut karhun
raadolle. Arosusi, jota Gaultier oli ampunut, kieriskeli ja vokisi
vielä maassa kuolettavasti haavoitettuna. Toinen laukaus lopetti
sen päivät, ja kantaen kolmea voitonmerkkiään astuivat metsästäjät
kanoottiin meloen joen poikki leiriin. Sitten he sytyttivät suuren
nuotion, jonka valossa he nylkivät sudet. Vanha Jake oli haluton
heittämään raatoja menemään, sillä hän sanoi kokemuksesta tietävänsä
niiden lihan kelpaavan syötäväksi. Mutta koska heillä oli paljon lihaa
leirissä ja seudulla näytti olevan runsaasti riistaa, heittivät pojat
raadot Saskatchewaniin, joka nopeasti kuljetti ne pois näkyvistä.
"Pedot tulevat vielä takaisin haaskalle", sanoi Jake. "Luultavasti
saamme ampua useampiakin, jos vain menemme jälleen joen poikki. Ne
eivät jätä niin paljon lihaa mätänemään ollessaan noin nälissään, siitä
voitte olla aivan varmat."
"Luuletteko, Jake, että harmaa karhu tulee haaskalle?" kysyi Gaultier.
"Aivan varmasti", sanoi metsästäjä, "mutta kun se tuntee sen karhun
raadoksi, ei ole sanottu, että se ryhtyy sitä syömään. Se syö
koppakuoriaisia, heinäsirkkoja, kaloja, lintuja ja juuria, mutta en ole
milloinkaan nähnyt sen syövän omia heimolaisiaan. En sano, ettei se
sitä tee, sanon vain, etten ole nähnyt sen tapahtuvan. Kuten kumminkin
sanoin, jos peto samoilee jossakin tässä ympäristössä, vainuaa se
melkein varmasti raadon malttamatta sitten olla tulematta sitä
katsomaan."
"No niin", sanoi Pierre, "onko teillä sitten mitään sitä vastaan, että
menemme joen poikki odottamaan tilaisuutta?"
"Sinä olet kalliota varpaihin asti, poikaseni?" huudahti Jake
ihmetellen Pierren rohkeutta. "Kun taistelu on kysymyksessä, silloin
olen aina mukana."
Päätettiin senvuoksi, että he kaikki jälleen menevät joen poikki
odottamaan, ilmestyykö harmaa karhu haaskalle vaiko ei. He tiesivät
kyllä, että vaikka eläin tavallisesti on liikkeessä päivisin,
samoilee se kumminkin silloin tällöin öisinkin ja on tietysti siihen
aikaan paljon vaarallisempi, koska pimeässä on vaikea tarkasti ampua
ja koska petoeläimen luonnollinen raivokkuus on suurempi siihen
aikaan vuorokaudesta. Mutta siinä oli jotakin, joka viehätti heidän
urhoollisuuttaan, kun he ajattelivat saavansa ahdistaa tahi joutuvansa
niin peloittavan vastustajan ahdistettavaksi, ja sitäpaitsi sellaiseen
aikaan, jolloin tehtävän vaikeudet olivat niin paljon suuremmat,
Niin ollen astuivat he kanoottiin meloen Saskatchewanin poikki ja
piiloutuivat jälleen männyn oksista kyhäämänsä suojuksen taakse.
Aika tuntui heistä sanomattoman pitkältä, kuten aina on laita, kun
jotakin odottaa. Ruohon kahina tuulen sitä heilutellessa ja veden
kohina kiviä vasten kuulostivat heistä kovemmilta kuin milloinkaan
ennen. Ollen äärettömästi jännityksissä luulivat he usein kuulevansa
tuon kauhean hirviön lähestymisen. Joskus tuntui heistä, että se
kalistelee tullessaan rannalla olevia kiviä, joskus taasen, että
se hiipii törmällä kasvavassa karkeassa ruohokossa. Kun he olivat
olleet hoin tunnin hiljaa piilossaan suojuksen takana, olivat he
kuulevinaan jotakin liikettä raadon luota, joka oli noin kolmenkymmenen
metrin päässä jokea ylöspäin. Jake tuijotti levottomasti muutamia
minuutteja suojuksen yli kuiskaten sitten nuorukaisille: "Luullakseni
on odotuksemme nyt loppunut. 'Vanha Ephraim' siellä tallustelee yhtä
varmasti kuin olen syntinen ihminen."
Veri kiersi nopeammin nuorten metsästäjien suonissa, kun he
varovaisesti nousivat katsomaan. Yö ei ollut hyvinkään pimeä, vaikka
kuukaan ei ollut vielä noussut. Tähtien valo riitti kumminkin
näyttämään tuon suuren eläimen piirteet, joka nuuski raatoa ja istuutui
silloin tällöin peräpakaroilleen, missä asennossa se tarjosi niin hyvän
maalin, että vanha Jake pyysi nuorukaisia odottamaan kunnes se jälleen
istuutuisi, jolloin heidän oli ammuttava yht'aikaa.
Karhu näytti kumminkin jo tyydyttäneen uteliaisuutensa, sillä se
lähestyi nyt hitaasti suojusta, joka piilotti metsästäjät sen
näkyvistä. Tuulenpuuska sattui kai sillä hetkellä juuri viemään vainun
miehistä sen sieraimiin, koska se äkkiä seisahtui ja murisi vihaisesti.
Se nousi takajaloilleen seisomaan nähdäkseen paremmin, tilaisuus, jota
metsästäjät juuri olivat odottaneetkin. Jake huudahti heti: "No nyt,
pojat, on meidän vuoromme!"
Nuo kolme laukausta kuulostivat vain yhdeltä, ja rientäessään esiin
piilostaan näkivät metsästäjät pedon kieriskelevän maassa ja karjuvan
hirveästi. Nopeasti nousi se taas jaloilleen, ja valiten Gaultierin,
joka sattui olemaan lähinnä, syöksyi raivostunut peto häntä kohti
välittämättä nuorukaisten ampumista uusista luodeista. Karhun ja nuoren
metsästäjän väliä oli enää tuskin viittätoista metriäkään, kun Jake
huusi: "Kanoottiin, juokse nopeasti kanoottiin!"
Gaultier kääntyi ja pääsi veneelle muutamissa sekunneissa. Onneksi
ei meloja oltu viety maihin, joten hän voi pukata sen vesille ja
meloa nopeasti myötävirtaa. Karhu näytti kumminkin päättäneen jatkaa
takaa-ajoaan, sillä se syöksyi heti jokeen lähtien uimaan nopeasti
veneen jälkeen.
"Pysyttele tällä rannalla, Gaultier!" huusi Pierre. "Älä päästä sitä
näkyvistäsi, että voimme pippuroida sen!"
Gaultier meloi voimainsa takaa, ja Jakella ja Pierrellä oli täysi
työ pysytellä hänen rinnallaan rannalla. Nyt uhkasi häntä toinenkin
vaara. Sama kallioriutta, joka jo ennenkin oli näyttäytynyt niin
vaaralliseksi, oli vain muutamien satojen metrien päässä edessä päin,
ja sitä kohti meloi Gaultier nyt kanoottia kaikin voimin. Ei voinut
tulla kysymykseenkään, että hän olisi voinut enää kääntyä, sillä
silloin olisi karhu saanut hänet heti kynsiinsä ja hoilakka kanootti
olisi heti kaatunut.
Rannalta kohoavan kukkulan pimeä varjo esti niin taivaan kuumottamisen
veteen, että Jaken ja Pierren oli melkein mahdoton selvästi nähdä
hirviön päätä. He kuulivat kumminkin sen hurjat karjahdukset, kun se
halkoi Virtaa ajaessaan takaa kanoottia.
Melkein yliluonnollisin ponnistuksin pääsi Pierre hieman edelle muista.
Se sattui paikalla, jossa eräs kallioniemeke pisti hieman kauemmaksi
virtaan. Uloin kivi kohosi noin kymmenen jalkaa vedestä, joka virtasi
nopeasti sen ohi muodostaen syvän ja verraten tyynen lammikon särkän
taakse. Pierre asettui tuon suuren kiven viereen ruveten odottamaan
kanootin tuloa. Huudettuaan Gaultierille, että tämä kiertäisi kallion
ja meloisi sen taakse, koetti hän tuijottaa pimeyteen nähdäkseen karhun.
Hänen ei tarvinnut odottaakaan kauan. Tuskin oli kanootti liukunut
särkän taakse, kun hirviön pää ja niska ilmestyivät näkyviin muutamien
metrien päässä. "Luottavin silmin ja vaistomaisin sormin" kohotti
Pierre pyssynsä painaen liipaisinta. Vesi pärskähti korkealle kätkien
hetkeksi luodin vaikutuksen, mutta ainoastaan hetkeksi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä nähtiin karhun ajelehtivan kanootin sivu, koston
ajatukset näyttivät kokonaan haihtuneen sen kallosta. Pieksäen heikosti
vettä käpälillään loiskui se nopeasti virran mukana, minkä vuoksi
metsästäjät luulivat sen aikovan paeta. Se näytti menettäneen kaikki
voimansa, koska virta nakkeli sitä kallioita vasten ja pyöritteli sitä
putouksissa, ja lopulta katosi se tuon suuren pumpulipuun varjoon, joka
vähän aikaa sitten oli ollut melkein aiheuttaa heidänkin tuhonsa.
Jake saapui nyt paikalle ladattuaan pyssynsä. "Mihin peto on joutunut?"
sanoi hän.
"Se katosi juuri tuon pumpulipuun varjoon", vastasi Pierre. "Viimeinen
laukaukseni vei siltä luonnon kokonaan. Menkäämme päättämään sen
päivät."
Gaultierkin nousi nyt maihin ja kaikki kolme läksivät ajamaan takaa
karhua. He saapuivatkin pian puun kohdalle, mutta eivät voineet vähään
aikaan erottaa haettavaansa. Vesi kohisi ja lorisi oksissa, joiden
väliin tarttuneet ajopuut ja kaislat olivat yön pimeydessä niin eläimen
näköiset, että metsästäjät olivat useammasti kuin kerran vähällä
täräyttää siihen yhteislaukauksen.
He olivat jo vähällä lopettaa hakemisensa siltä kohdalta, kun Jake,
joka oli ottanut tarkan selon, ettei karhu ollut tarttunut oksiin,
katsoi tarkasti pitkin ruohoa, joka oli kiilautunut muutamien suurien
kallioiden väliin, joiden kärjet näkyivät sieltä täältä sen ympäriltä.
Maaten rungolla ja osaksi eräällä noista kallioista oli heidän
takaa-ajonsa esine heidän edessään. He olisivat kyllä huomanneet sen
ennenkin, elleivät olisi luulleet sen jo auttamattomasti ajelehtineen
virran mukana eivätkä niin ollen olleet tarkastaneet pumpulipuun
runkoa, joka oli latvasta tyveen vähintään kuudenkymmenen jalan
pituinen.
"Tuolla se on!" huusi Jake. "Tehdään siitä nyt loppu!" ja
täyttäen aikomuksensa nosti vanhus pyssyn poskelleen ja ampui.
Suonenvedontapainen nytkähdys, hyppäys ja karhu vieri rungolta lähtien
ajelehtimaan virran mukana.
"Hae kanootti tänne, Gaultier", sanoi Pierre, "mutta varo kallioita.
Pysyttele toisella rannalla, jossa joki on tyynempi."
Jake ja Pierre juoksivat rannalla päästämättä raatoa näkyvistään.
Hetken kuluttua saapuivat he paikalle, jossa virta painoi kovasti
erästä niemekettä, minkä taakse karhu nopeasti ajelehti. Kumartuen
eteenpäin tarttui Jake sen tuuheaan turkkiin, mutta karhu oli niin
raskas, ettei metsästäjä jaksanut kiskoa sitä maihin. Gaultier
saapui kumminkin pian kanootteineen, ja kun metsästäjät yhteisvoimin
ponnistivat ja vetivät, saivat he vihdoin raadon rannalle.
"Hei, tällaista sanoimme muinoin oikein miesten työksi", sanoi Jake
riemuissaan. "Maailmassa ei ole montakaan miestä, jotka pystyvät
kellistämään 'Vanhan Ephraimin' päivän valollakaan, saati sitten
pimeässä, kun ei jyvää näy ollenkaan. Mutta luullakseni olemmekin
ensiluokkaisia metsästäjiä, jotka kaatavat vaikka minkälaisen otuksen."
Koska oli jo liian myöhäinen nylkeä karhu, palasivat metsästäjät
leiriin ja vaivuttuaan uneen nukkuivat niin raskaasti kuin ainoastaan
väsyneet metsästäjät voivat nukkua.
XIV.
BULL POUND YMPÄRISTÖINEEN.
Kun pojat heräsivät seuraavana aamuna, huomasivat he, että jo toisen
kerran heidän matkalla ollessaan vanha Jake palasi leiriin heidän
edellisenä yönä tappamansa vaarallisen vihollisen nahka olallaan.
He päättivät oleskella nykyisessä paikassaan muutamia päiviä
kuivatakseen auringonpaisteessa kokoamansa nahat, jotka olivat suuresti
sellaisen käsittelyn tarpeessa. Heidän tavarainsa joukossa oli tähän
tarkoitukseen varattua alunaa ja suolaa, ja metsästäjät kuluttivat koko
päivän irroittaessaan nahoista kaiken lihan ja liottaessaan ne sitten
väkevässä alunaliuoksessa, johon oli lisätty hieman suolaa. Sitten
jännitettiin ne lujasti paalujen väliin kuumaan auringonpaisteeseen,
joka nopeasti kuivasi ne niin, että ne vaivatta voitiin säilyttää
luovuttamiseen asti.
Pari päivää työskentelivät he sitten niin ahkerasti, etteivät he
voineet uhrata hetkeäkään metsästykseen. Kolmantena aamuna kuormittivat
he kumminkin kanootin jälleen poistuen leiristä melkoisin kaipauksin,
koska siihen liittyi niin läheisesti muistot vaaroista, joista he
kumminkin niin onnellisesti olivat selviytyneet. He saivat ponnistella
useita tunteja kovaa virtaa vastaan, joka muutamin paikoin oli niin
väkevä, että heidän oli pakko sauvoa kanoottiaan. Vihdoin huomasivat
he suureksi ilokseen kelluvansa vedellä, jossa kanootti pieninkin
ponnistuksin liukui nopeasti eteenpäin. Kierrettyään muutaman niemen
hämmästyivät he suuresti huomatessaan erään kanootin nopeasti
lähestyvän heitä. Sitä melovien rotevien miesten koko ulkomuoto ilmaisi
heidän olevan Hudson Bay-yhtiön palveluksessa olevia metsästäjiä.
Molemmat veneet olivat pian vierekkäin.
"Halloo, Jake, vanha veikko, olipa tämä hauska sattuma!" huudahti eräs
jäntevän näköinen ranskalais-kanadalainen. "Miten voit ja missä olet
oikein ollut?"
"Hyvin vain, Porky, eipä tässä ole mitään valittamista. Mutta keitä nuo
sinun toverisi ovat?" kysyi Jake viitaten kanootissa oleviin muihin
miehiin.
"Ah, nämäkö? He ovat yhtiön palveluksessa olevia metsästäjiä,
urhoollisia poikia ja kunnon tovereita, jotka eivät pelkää kymmentä
tuhatta paholaistakaan!"
"Ymmärrän, vanha veikko, että olette kuluttaneet aikanne mukavasti.
Mutta missä olet oikeastaan oleskellut? Noita nahkakimppuja ei ole
koottu yhdessä päivässä, se nyt on aivan varma", lisäsi hän huomattuaan
useita majavannahkakimppuja veneen pohjalla.
"Missäkö olen ollut? Tuolla Bull Poundin varsilla vain,
Kootanie-linnoituksen tuolla puolella, jossa on runsaasti majavia. —
Keitä nuo toverit ovat, en tunne heitä ensinkään?" kysyi hän katsoen
Pierreen ja Gaultieriin.
Jake ei ymmärtänyt kysymystä täydellisesti ja oli juuri
tiedustelemaisillaan nuorukaisilta, "mitä tuo pieni hiekkarotta
haluaa", kun Pierre nosti kohteliaasti lakkiaan ja vastasi:
"Herra, olen ranskalainen. Olen ylpeä saadessani tutustua teihin.
Nimeni on Pierre-au-Calumét."
"Pierre-au-Calumétko?" huudahti tuo pieni mies innostuneesti. "Tuo
kuuluisa, monien taistelujen voittajako? Koira vieköön, olipa tämä
onnen päivä! Olen tavannut vanhan uskollisen ystäväni ja saanut
tutustua teihin. Ah, miten te mahtanettekaan olla urhoollinen! Pojat,
nouskaamme maihin syömään! Melokaa lähimpään rantaan, kuuletteko?"
Molemmat veneet suunnattiin heti lähintä rantaa kohti ja metsästäjät
olivat pian syventyneet tuohon hauskaan toimeen: kertomaan ja
kuuntelemaan uutisia. Metsästäjämme ilostuivat kuullessaan, ettei
Bull Poundin varsilla ollut milloinkaan ollut niin paljon riistaa
kuin nykyään, ja vilkas pieni ranskalainen sanoi heille, että heidän
veneensä varmasti uppoaa niiden nahkain painosta, jotka he sieltä
kokoovat. Seurueet erosivat vihdoin, toinen tunkeutuakseen vielä
syvemmälle erämaahan, toinen päästäkseen monien vaiheiden jälkeen
taasen takaisin kaukaiseen St. Lawrenceen.
Juuri kun kanadalaiset olivat lähdössä, pyysi Jake herra le Porc-épic'n
tahi kuten Jake häntä nimitti "Porkyn" kertomaan Bill Bucknallille,
että hän oli hankkinut tuon päänahan, josta oli ollut puhe, ja halusi
sen vuoksi saada tupakkansa palattuaan takaisin.
"Kyllä", vastasi ranskalainen. "Tunnen Billin ja tiedän, että hän
on oivallinen metsästäjä. Kerron hänelle viestisi varmasti. Hyvästi
nyt, Jake ystäväni. Muista varoa harmaita karhuja. Ne tulevat vielä
koettamaan rohkeuttanne, saattepas vain nähdä." Kumartaen Pierrelle ja
Gaultierille ja heiluttaen ystävällisesti kättään Jakelle katosi tuo
pieni mies pian erään niemekkeen taakse.
"Kuka hän on, Jake?" kysyi Pierre. "Hän näyttää tottuneen
komentelemaan."
"Hän on eräs yhtiön pääasiamies", vastasi Jake, "ja palailee nyt
luullakseni miestensä edellä kotipuoleen. Mutta olinhan kuulevinani
sinun kysyvän hänen nimeään."
"Ei", sanoi Pierre. "Kysyin vain Kootanie-linnoituksen päällikön nimeä.
Hän ei sanonut kumminkaan tietävänsä, koska viimeinen oli poistunut
eikä hänen sijalleen ollut vielä tullut uutta."
"Kuulkaahan, pojat", sanoi Jake, "muistaakseni kerroitte minulle
olevanne ranskalaisia. Mistä sitten johtuu, ettette puhu sellaista
sekasotkua kuin tuo pieni mies?"
"Olemme oleskelleet kauan aikaa pohjoisissa valtioissa elävien
englantilaisten parissa", sanoi Pierre. "Ja sitäpaitsi oli äitini
englantilainen, ja Gaultierin äiti on kotoisin Baltimoresta."
"No, johan minä olen ajatellutkin, että teillä on jalompaakin verta
suonissanne", vastasi vanha metsästäjä. "Mutta lähtekäämme jälleen
liikkeelle."
He astuivat siis jälleen kanoottiin jatkaen matkaansa. Muutamiin
päiviin ei metsästäjille sattunut mainittavampia seikkailuja paitsi
matkan aiheuttamia vaikeuksia, jotka olivatkin melkoiset. Heidän oli
noustava kovia koskia ja kerran kannettavakin venettään noin puoli
penikulmaa, koska olisi ollut liian uskallettua lähteä sauvomaan
kanoottia ylös kovista putouksista, joissa tuhannet kalliot muuttivat
veden valkoiseksi vaahdoksi. Viidentenä aamuna heidän kohtauksestaan
Kanadan ranskalaisten kanssa, kun he sauvoivat pitkin itäistä rantaa,
jolla kasvoi solakkaa metsää, ja kiersivät nopeasti erään jokeen
pistävän kallioniemen, huomasivat he äkkiä olevansa muutaman kaakosta
päin Saskatchewaniin laskevan komean virran suussa.
"Mikä joki tämä on, Jake?" kysyi Pierre.
"Bull Pound, poikaseni", vastasi metsästäjä.
Nuorukaiset katselivat mielenkiinnoin tuota komeata virtaa, jota kohti
kanootti nyt suunnattiin, voimatta kumminkaan poistua Saskatchewanilta
todellisitta surun tunteitta. Tuntui siltä kuin he olisivat olleet
eroamaisillaan vanhasta ystävästä, jonka he jo hyvin tunsivat ja josta
he eivät tienneet, milloin he sen jälleen näkisivät. Nämä mielialat
eivät voineet kumminkaan estää heitä ihailemasta tätä uutta leveätä
virtaa, joka nyt otti heidät vastaan avoimin sylin, ja kiinnittämästä
katseitaan toisella rannalla olevaan kauniiseen aavikkoon, jonka
vehreys erosi suuresti jonkun matkan päässä toisen rannan suuntaan
kulkevasta särmäisestä ja jyrkkärinteisestä vuorijonosta.
"Tuopa näyttää olevan oikea vuoristolampaitten luvattu maa", sanoi
Pierre viitaten kukkuloihin.
"Sinäpä sen sanoit", vastasi Jake. "Muutamia kuukausia sitten
metsästelin niitä sieltä, ja niitä oli siellä laumoittain. Siellä
on vuohiakin, en tarkoita käyräsarvia, vaan oikeita vuohia, jotka
ovat vuoristolampaan kokoisia. Ne oleskelevat kumminkin hieman
kauempana vuoristossa." Koska nyt jo oli tavallista päivällisaikaa
paljon myöhäisempi ja he sattumalta huomasivat mukavan sopen läntisen
rannan pensaikossa, ohjattiin kanootti sitä kohti ja metsästäjät
nousivat maihin. Heidän ateriansa oli pian valmis ja miehet söivät sen
hyvällä ruokahalulla, vaikka se ei sisältänytkään muuta kuin hiilillä
käristettyä puhvelinlihaa ja vettä.
Äsken mainitsemamme vuoret olivat leiristä vain lyhyen matkan päässä,
ja Pierre ehdotti, että he uhraisivat muutamia tunteja kiivetäkseen
lähimmälle kukkulalle katselemaan, millaiset sen toisella puolella
olevat seudut olivat. Hänen toverinsa eivät vastustaneet tätä ehdotusta
erittäinkin senvuoksi, että he toivoivat saavansa tuolla matkalla
jotakin riistaa. He poistuivat niin ollen leiristä lähtien kiipeämään
ylöspäin erästä kuivunutta puron uomaa, joka varmaankin talvisaikaan
lisäsi suurilla vesimäärillään emäjoen tulvaa.
Polku, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, kulki noin penikulman
verran melko tasaisen seudun halki, joka oli täynnä suuria kallioita,
mitkä näyttivät jollakin tavalla vierineen vuoren rinteiltä nykyiseen
paikkaansa. Tasangossa oli siellä täällä halkeamia ja kuiluja, jotka
yhtyivät puron uomaan laskien siihen vetensä. Ne olivat todellisuudessa
kuin pieniä solia ja sopivat erinomaisesti tämän aution seudun
omituiseen luontoon.
Kun he vihdoin kolmen tunnin kovan kävelemisen ja kiipeilemisen
jälkeen pääsivät kukkulan huipulle, tehtävä, joka oli ollut sekä hyvin
vaivalloinen että vaarallinenkin, voitti heidän siellä näkemänsä
maisema niin heidän suurimmat odotuksensa, että he pysähtyivät kuin
käskystä katsellakseen edessään olevaa suurenmoista näköalaa. Heidän
jalkainsa juuressa, mutta kumminkin kaukana, oli tyyni järvi, johon
kuvastui kuin kuvastimeen tuo vuorien muodostama jylhä amfiteatteri,
joka ympäröi sen yksinäistä allasta, minkä kristallikirkas vesi kokosi
kullalta välkkyvään viivaan kimpun auringonsäteitä, jotka tunkeutuivat
eräästä lännestä päin olevasta kapeasta solasta. Pöllön huuto ja monien
vesilintujen kirkuna kuuluivat heikosti kaukaa, ja silloin tällöin
kantautui sinne tänne kieppuvan tuulen mukana heidän korviinsa jonkun
vesiputouksen kohinakin. Kukkuloilla kasvoi monenlaista metsää, joka
tiheänä ja aaltoilevana ulottui niiden huipuilta rantaan asti, missä
järveen päin nojautuvat koivut ja pajut kastelivat oksiaan vedessä.
Metsärajan yläpuolella paljaat kallionhuiput ja jylhät jyrkänteet
kohottivat synkkiä otsiaan pilviin niiden paljaiden seinien ollessa
täynnä kuiluja, joiden pohjilla vielä näinkin myöhään kesällä oli lunta.
"Mikä suurenmoinen näköala!" huudahti Gaultier. "Ja miten hauska paikka
metsästäjän majalle tuon järven rannalla!"
"Niin", sanoi Pierre, "siellä näyttää olevan paljon lintuja ja kaloja,
ja varmasti on noilla kukkuloilla paljon riistaa."