ja huomenna tähän aikaan olen jo heidän luonaan." Lohdutettuaan itseään
näin ojentautui hän joustaville hopeamännyn oksille, jotka ovat pehmeät
eivätkä pistävät, kuten kuusen havut, koettaen nukkua.
Hän ei voinut sanoa, kuinka kauan hän oli maannut näin
puolihorroksissa, kun hänen huomionsa äkkiä kiintyi metsän pimeimmästä
pensaikosta kuuluvaan kamalaan meluun. Se tuntui kuuluvan aivan hänen
majaansa vastapäätä olevasta metsiköstä, mutta hän ei voinut huomata
mitään pimeässä. Hän oli kumminkin urhoollinen nuorukainen, ja sen
sijaan että hän olisi kätkeytynyt majansa luuloteltuun turvaan, tarttui
hän pyssyynsä astuen esille tulen viereen.
Melu toistui uudestaan, ja nyt kun hän kuuli sen suojattomassa
paikassa, tunsi hän heti eläimen, joka sen aiheutti. Kuitenkin oli
se sellaista, että se varmasti olisi peloittanut jokaista Amerikan
eläinmaailmaan tutustumatonta ja varsinkin sellaisia, jotka olisivat
ensimmäisen kerran joutuneet samanlaiseen tilanteeseen kuin nuori
metsästäjämme nyt. Gaultier kumminkin, kun hän nyt kuuli sarvipäisen
huuhkajan hurjat huudot, kiljunnan ja ulvonnan, hymyili ensimmäiselle
säikähdykselleen ja aikoi juuri ryömiä takaisin majaansa, kun hän
sattui katsahtamaan erääseen pimeään puiden välissä olevaan aukkoon,
jonka ehkä joku talvimyrsky oli aiheuttanut.
Sen yläpuolella ja kauas etäisyyteen kuumotti taivaalla kuin jonkun
tulipalon kajastus. "Aavikko palaa", ajatteli hän aikoen juuri kääntyä
pois, kun eräs ajatus juolahti hänen mieleensä: "Ehkä Jake ja Pierre
ovat sytyttäneet merkkitulia leirin vieressä olevalle kukkulalle."
Hän katsoi heti ympärilleen ja nähtyään erään pitkän kuusen, jonka
latva oli paljon korkeammalla kuin muiden puiden, rupesi hän kiipeämään
siihen päästen pian sen latvaan. Tältä korkealta paikalta voi hän
katsella metsän yli, joka, kuten olemme maininneet, peitti muutamien
matalien kukkulain rinteet, ja hän huudahti riemusta nähdessään usean
penikulman päässä suuren rovion, johon selvästi lisättiin aina uusia
puita, sillä heti kun sen liekki aleni, kohosi se nopeasti jälleen
niin kirkkaaksi, että hän oli näkevinään toverinsakin silloin kun
ne sattumalta kulkivat tulen ohi. Hän laskeutui nopeasti puusta ja
otettuaan huolellisesti selvän suunnasta läksi hän nopein askelin
metsään.
Hän ei välittänyt lankeamisista, joita sattui usein, eikä kasvoihin
osuvista kipeistä lyönneistä, kun hän tunkeutui nuoren kuusikon
piikkisten oksain alitse. Silloin tällöin voi hän vielä huomata tulen
kajastuksen taivaalla ja seuraten sitä merkkiä voi hän kulkea aivan
suoraan.
Kuljettuaan toista tuntia nopeasti, juosten silloin kun maanlaatu sen
salli, huomasi Gaultier saapuneensa noihin erillään oleviin lehtoihin,
jotka hän muisti sivuuttaneensa muutamia tunteja aikaisemmin ajaessaan
takaa hirveä. Siellä voi hän jo jatkaa matkaansa nopeammin ja huomasi
pian suureksi mielihyväkseen olevansa noin penikulman päässä roviosta,
jota pari miestä näkyi hoitavan heittäen siihen aina vähän päästä
sylillisiä kuivia risuja. Hän ampui nyt merkkilaukauksen, johon
kukkulalta heti vastattiin, ja vastaukseksi huutoihinsa kuuli hän
Pierren hyvin tunnetun halloon sekoittuvan Jaken yliluonnolliseen
karjaisuun, joka kuului kauas ympäristöön.
Hengästyneenä ja väsyneenä saapui hän vihdoin nuotiolle.
"Eläköön!" huusi Pierre juostessaan häntä vastaan. "Ah, Gaultier,
luulimme sinun jo kokonaan eksyneen. Missä olet ollut, tahi paremmin
sanoen, mitä olet tehnyt koko tämän ajan?"
"Niin, nuori mies, selitäpäs meille se", sanoi Jake. "Mutta anna
minulle pari hirven kieltä ensin — arvaan, että sinulla on niitä koko
kasa — niin paistan ne sillä aikaa kuin hieman hengähdät. Mitä",
lisäsi metsästäjä, "onpa tämä nyt kaunista, hänellä ei ole ollenkaan
lihaa mukanaan."
Gaultier oli kumminkin niin nälissään, ettei hän välittänyt vanhan
Jaken ivasta, vaan alkoi nopeasti jyrsiä suurta puhvelin kyljystä,
jonka hän sieppasi kekäleiltä pihisevänä ja savuavana. Vasta sitten
kuin hän oli tyydyttänyt suurimman nälkänsä, kertoi hän seikkailunsa,
joita hän oli kokenut sen jälkeen kuin hän oli eronnut heistä
aavikolla. Pierre ja Jake kuuntelivat tarkkaavaisesti pakottaen häntä
vain syömään silloin kun hän näytti väsyvän, kunnes hän vihdoin makasi
pitkänään puhvelin vuodalla voimatta niellä palastakaan enää.
"Mitä", huudahti Jake, "ethän sinä kykene sen enempi syömäänkään kuin
muuhunkaan. Mutta ehkä tämä olikin sinun toinen illallisesi. Pistitkö
paljonkin tuosta hirvestä poskeesi?"
Pierre nauroi ja Gaultierkin yhtyi häneen, vaikka Jaken ivailu häntä
hieman harmittikin. Oli jo myöhäinen, minkä vuoksi metsästäjät
kääriytyivät makuuhuopiinsa ja sijoittuen ympyrään nuotion ympärille
jalat tuleenpäin vaipuivat he pian raskaaseen uneen.
XII.
MONENLAISTA RIISTAA.
"Jeehosophat", huudahti Jake herätessään aamulla, "nyt on paha
merrassa! Intiaanit ovat sytyttäneet metsän palamaan. Täällä on savua
tarpeeksi ajamaan haisunäädänkin pesästään."
Nuorukaiset nousivat nopeasti huomatakseen Jaken puhuneen totta.
Kukkuloilla kasvava metsä oli selvästi tulessa. Suuret savupatsaat
kohosivat pystysuorasti tyyneen ilmaan leviten siellä vähitellen
taivaalle, ja noiden synkkien verhojen läpi lähetti aurinko vasken
värisiä säteitään. Silloin tällöin näkyi haaraisia tulen liekkejäkin,
mutta ne peittyivät heti suuriin savupilviin, jotka kietoivat kukkulat
kokonaan synkkään vaippaansa. Aina sinne asti, missä metsästäjät
seisoivat, kuului alituista rätinää muistuttaen yhtämittaista
ampumista, ja tuhan hiutaleita putoili kuin lunta leirin ympärille.
Savun seasta näkyi hämärästi suuria hirvi- ja antilooppilaumoja
laukkaamassa aavikolla paeten kulovalkeaa, joka jo parissa paikassa oli
sytyttänyt aavikon kuivan pitkän heinän palamaan.
"Mahtaakohan tuo nyt olla intiaanien syytä?" sanoi Pierre. "En sitä
oikein usko, sillä mitäpä metsän hävittäminen heitä hyödyttäisi."
"Älä ole niin varma asiasta, poikaseni", sanoi Jake, "sillä luultavasti
ovat he aikoneet paistaa meidät elävinä. Jäljestäpäin tulevat he
otaksuttavasti tarkastamaan, mitä he ovat saaneet aikaan. Lausun heidät
hyvin tervetulleiksi katsomaan, mitä meistä on jäljellä."
"Luullakseni erehdytte molemmat", sanoi Gaultier. "Pelkään tuon
kulovalkean syttymisen olevan kokonaan minun syytäni."
"Sinunko syytäsi?" huudahti Pierre. "Miten olisit sinä voinut sen
aiheuttaa?"
"Mitenkäkö?" vastasi Gaultier. "Kuulittehan, että olin sytyttänyt tulen
majani edustalle metsään ja kun näin merkkitulenne, jätin sen palamaan
lähtiessäni suoraan luoksenne. Nuotion vieressä oli suuri kasa kuivia
risuja ja epäilemättä ovat ne syttyneet palamaan sytyttäen samalla
kuivan ruohonkin. Olen hyvin pahoillani, sillä oivallisten puiden
tuhoutuminen on suuri vahinko."
"Koira vieköön", sanoi Jake, "millainen hulttio, kun jättää tulen
sammuttamatta. Olet syntynyt seudussa, jossa on tuhansia penikulmia
metsiä, etkä kumminkaan ole oppinut pitämään sen paremmin nuotiotasi
silmällä. Tuli ei kumminkaan ennätä tänne vielä pariin tuntiin, joten
on parasta, että syömme ja lähdemme sitten ajoissa matkaamme puhvelin
lihoinemme."
Metsästäjät rupesivat siis syömään sellaisin ruokahaluin, jonka
ainoastaan työ ja terveys suovat. Lopetettuaan sulloivat he tavaransa
kanoottiin ja astuttuaan siihen poistuivat leiristä.
Joen läntinen ranta oli kallioinen ja jyrkkä, vaikka se ei ollutkaan
korkea, toisella puolella taasen alkoi muudan kukkula kohota aivan
veden rajasta. Metsästäjät näkivätkin sen vuoksi koko rinteen, jossa
muutamin paikoin oli kuin pieniä niittyjä ja taas toisin paikoin pieniä
metsäsaarekkeita.
He olivat jo meloskelleet useita tunteja ja aurinko alkoi lähestyä
keskitaivasta, kun Gaultier ehdotti, että he nousisivat maihin
levähtämään, sillä kuumuus oli melkein sietämätön, koska molemmin
puoliset korkeat rannat pidättivät tuulen, joka heilutteli puiden
oksia kukkulalla. Koska ei Jake eikä Pierrekään vastustanut ehdotusta,
ohjattiin kanootti rantaan, ja metsästäjät heittäytyivät pitkäkseen
mehevään ruohikkoon, jota kasvoi erään tuollaisen pienen metsikön
varjossa, joista muutamia oli aivan rannallakin. Tämä heidän
valitsemansa sattui olemaan muutamassa niemekkeessä, josta voitiin
pitää silmällä jokea pitkälti sekä myötä- että vastavirtaan.
Pierre veteli haikuja piipustaan tyytyväisesti mukavassa asennossa
Jaken nojautuessa muutamaan puuhun ja pureskellessa hurjasti mälliä
samalla kun hän levottomasti tarkasteli jokea molempiin suuntiin kuin
odottaen vihollisen tahi jonkun riistan nopeata ilmestymistä. Gaultier,
joka ei tupakoinut, puhdisti pyssyään, jonka hän sitä tarkoitusta
varten oli purkanut kappaleihin.
Tämän paikan yläpuolella oli jyrkkä ranta alentunut melkein joen
tasalle ja tuollaista loivaa rantaa jatkui sitten toista penikulmaa
paljastaen näkyviin aavikon, joka jatkui länteen päin, kohoten sitä
enemmän, kuta kauemmaksi se ulottui joesta. Se oli täynnä pieniä
kumpuja, melkein samanlaisia kuin muutamissa Englannin maakunnissa
niin yleisesti esiintyvät myyrän mättäät, mutta paljon suurempia.
Niiden välissä juoksenteli lukemattomia pieniä eläimiä, jotka silloin
tällöin haukkuivat melkein kuin koirat, vetäen siten pian Jaken huomion
puoleensa.
"Tuolla on muudan koirayhteiskunta", sanoi hän viitaten toiselle
rannalle. "Eläimet ovat juuri tulleet pesistään nuuskimaan raitista
ilmaa. Katsokaahan tuotakin pesänsä katolla pyörähtelevää veitikkaa. Se
on aivan kuin joku saarnaava metodistipappi, eikö olekin? Kuunnelkaahan
vain sitä vietävää, miten se haukkua räkyttää, se menehtyy pian."
Nuorukaiset huomasivat todellakin, että muudan noista pienistä
eläimistä oli selvästi hyvin kiihtynyt. Se haukkui äänekkäästi
heilutellen häntäänsä mitä hullunkurisimmin. Joskus se laskeutui
pesäänsä katolta juosten eteenpäin muutamia askelia, mutta palasi
nopeasti jälleen entiselle paikalleen. Mikähän sillä oli mielessä?
Nuorukaiset eivät voineet ollenkaan ymmärtää sen käyttäytymistä.
Kun Jakelta kysyttiin, tiesikö hän, vastasi metsästäjä: "Luultavasti
ahdistelee eläintä joku peto, ehkä huuhkaja tahi kalkkarokäärme."
Pierre, jonka uteliaisuus oli herännyt, tarttui pyssyynsä, hyppäsi
kanoottiin ja kiidätti sen muutamilla melan vedoilla toiselle
rannalle. Tultuaan lähemmäksi huomasi hän heti, mikä oli aiheuttanut
levottomuuden. Suuri kalkkarokäärme virui ruohikossa juuri pesän
edustalla valmistautuen juuri nielemään verkalleen erästä yhteiskunnan
jäsentä, ehkä tuon äskeisen metelöitsijän puolisoa tahi veljeä, jonka
vastaväitteet ensin vetivät metsästäjien huomion puoleensa. Pierren
lähestyessä pakenivat asukkaat pesiinsä äärettömän nopeasti vikisten ja
haukkuen kimeästi.
Heti kun ne olivat päässeet piiloon, ilmestyivät ne jälleen aukkoihin
kiihdyttäen itsensä hirveään raivoon kadotakseen taasen yhtä nopeasti.
Pierre eteni kuitenkin välittämättä ollenkaan eläinten raivosta, kunnes
hän pääsi aivan käärmeen viereen. Niin pian kuin se huomasi hänet
pudotti se saaliinsa ja kiertyi kokoon kiristellen kalistimiaan sen
kaksihaaraisen kielen lipuessa kidasta ulos ja sisälle.
Tähdättyään laukaisi hän ja luoti lennätti pään ruumiista monen metrin
päähän. Tarttuen tuon ilkeän eläimen häntään veti Pierre sen mukanaan
kanoottiin ja palasi toveriensa luokse.
"No mutta!" huudahti Jake. "Miksi toit tuon haisevan raadon mukanasi
tänne?"
"Eikö teidänkin mielestänne sen nahasta tule kaunis vyö?" kysyi Pierre.
Vanhan metsästäjän kasvot ilmaisivat sellaista inhoa, että Pierre
nauraen sanoi: "No, Jake, ellette halua sitä mukaamme kanoottiin, voin
siitä helposti luopuakin, ja tuolla se nyt on", lisäsi hän heittäen
sen virtaan, johon se nopeasti upposi väännellen vieläkin ruumistaan
kuolontuskissa.
"Katsokaa", huusi Gaultier, joka oli nyt saanut pyssynsä kootuksi,
"noita pieniä naurettavia eläimiä! Nyt ne ovat taasen kaikki ulkona."
"Sellainen on niiden tapa", sanoi vanha Jake. "Ne juoksentelevat
alituisesti ulos ja sisälle. Niiden liha on hyvin herkullista. Miksi et
ampunut yhtä ollessasi toisella rannalla, Pierre?"
"Minä tuon teille yhden, Jake!" huudahti Gaultier.
"Tee se, nuori mies", sanoi metsästäjä. "Se onkin parempaa kuin tuon
eilen ampumasi hirven liha."
Heilutellen uhkaavasti pyssyään vanhukselle meloi nuorukainen toiselle
rannalle. Siellä hän nousi varovaisesti maalle ja päästyään paikkaan,
josta hän voi ampua tarkasti, tähtäsi hän huolellisesti erästä koiraa,
joka näöstä päättäen oli joko yhteiskunnan pormestari tahi raatimies, ja
laukaisi. Luoti sattui paikalle, koska eläin-parka kellahti kuolleena
maahan, jolloin koko yhteiskunta haukkuen ja vinkuen kimeästi jälleen
katosi näkyvistä maanalaisiin komeroihinsa.
Gaultierin juuri laskeutuessa jokitörmää saaliineen, jota hän kantoi
toisesta takajalasta, tarttui Jake nopeasti Pierren käsivarteen ja
viitaten virtaa ylöspäin kiinnitti hänen huomionsa erääseen mustaan
esineeseen, joka nopeasti ui joen poikki heidän puolelleen. "Se on
karhu, koira vieköön!" huusi hän ja tarttuen pyssyynsä juoksi hän
puiden lomitse paikalle, jossa hän otaksui karhun nousevan maihin.
Pierre seurasi häntä niin nopeasti kuin suinkin ja Gaultier, joka näki
kaiken omalta puoleltaan, juoksi törmää pitkin toivoen saavansa ampua
ennen karhun maallenousemista.
Sillä aikaa pääsi Jake rannalle aivan vastapäätä uivaa eläintä. Hän
kohotti nopeasti vanhan toverinsa poskelleen, mutta painaessaan
liipaisinta ei laukausta kuulunutkaan. Metsästäjä heitti pyssyn
kädestään äännähtäen jotakin kirouksen tapaista ja tarttui suureen
pistooliinsa, jonka hän tyhjensi niin nopeasti, ettei hän ennättänyt
tarkasti tähdätä. Karhu ei kummikaan pitänyt tuosta tervehdyksestä eikä
rannalla seisovan metsästäjän uhkaavasta asennostakaan, vaan pyörsi
ympäri, lähtien uimaan takaisin toiselle rannalle.
Pierre, joka oli juuri saapunut paikalle, aikoi ampua, mutta huomasikin
samalla, että Gaultier seisoi aivan vastapäätä toisella rannalla. Hän
ei uskaltanut senvuoksi ampua, vaan salli eläimen nousta rannalle,
jossa Gaultier oli valmiina ottamaan sitä vastaan.
Tämä oli päättänyt puhdistaa metsästäjämaineensa, jota hänen viimeinen
epäonnistumisensa oli hieman tahrannut. Hän salli senvuoksi karhun
nousta rannalle ennen ampumistaan voidakseen tähdätä oikein tarkasti.
Taivutettuaan toisen polvensa tähtäsi hän huolellisesti ennenkuin
painoi liipaisinta. Karhu nousi takajaloilleen ja karjaisten raivosta
syöksyi nuorta metsästäjää kohti, joka hyppäsi nopeasti syrjään, ja
ennenkuin hurjistunut peto ennätti jälleen hyökätä häntä kohti, ampui
hän sen kuoliaaksi hyvin tähdätyllä luodilla.
"Hyvin tehty, Gaultier", huusi Pierre, "saitpas sen kellistetyksi
lopultakin! Tuo kanootti tänne, että pääsemme sitä nylkemään."
Se tehtiin ja muutamien minuuttien kuluttua oli karhun karvainen turkki
muiden tavarain joukossa kanootissa. Jake irroitti sitten taitavasti
paistit piilottaen ne nahkaan, ja koska oli vielä liian aikaista
leiriytyä yöksi, astuivat metsästäjät kanoottiin jatkaen matkaansa.
Illan kuluessa ei tapahtunut mitään mainittavampaa lukuunottamatta
hiuksenkarvan varassa riippuvaa pelastusta onnettomuudesta, joka
olisi aiheuttanut heille sanomattomia vaikeuksia, jopa vaarojakin —
nimittäin kanootin menettäminen. Se ei ollut kyllä kuin muutamien
hetkien asia, mutta metsästäjistä tuntui, että noihin hetkiin sisältyi
paljon pitemmän ajan mielialat. Se tapahtui seuraavalla tavalla:
Kaikki puhuivat niin innoissaan tästä viimeisestä seikkailusta
karhun kanssa, etteivät he kiinnittäneet niin suurta huomiota
kuin tavallisesti hauraan aluksensa ohjaamiseen. He olivat juuri
sivuuttaneet muutamia kallioita, jotka pistivät mustat ja aaltojen
syövyttämät kärkensä esiin veneen ympärillä nopein pyörtein kiitävästä
vedestä, kun Jake äkkiä huudahti: "Pitäkää varanne, pojat, tuolta tulee
muudan tukki meitä kohti!"
Tuskin oli vaara huomattu, kun tukki törmäsi kanoottiin ja samassa
silmänräpäyksessä joutuivat metsästäjät veneineen virran valtaan, joka
painoi heidät kallioita vasten.
"Melokaa, pojat", huusi Jake, "melokaa henkenne edestä! Se on ainoa
pelastuksemme!"
Kaikki kolme ponnistivat voimiaan veneen jouduttua kallioiden luona
olevaan väkevään virtaan, joka painoi sen muutamien lohkareitten
taakse, joiden karkeitten kylkien pieninkin kosketus olisi repinyt
kanoottiin sellaisen reiän, että se olisi varmasti heti uponnut.
Heidän alapuolellaan oli jonkunlainen putous, jossa vesi syöksyi
hurjaa vauhtia näyttäen, että pinnan alla oli vaarallinen kivisärkkä.
Noustessaan jokea olivat he sen väistäneet, koska se muodosti sellaisen
esteen, ettei se voinut olla kiinnittämättä heidän huomiotaan. Nyt
painoi virta kanootin auttamattomasti sitä vasten ja he luulivat jo
olevansa hukassa. Vanhan Jaken tuumaillessa, voisiko hän uida maihin
pyssyineen, ehdottivat Pierre ja Gaultier, että he jättäisivät kanootin
oman onnensa nojaan ja koettaisivat pelastua pumpulipuihin, jotka
ojentelivat oksiaan kauas virran yläpuolelle. Onneksi ei kumpaakaan
ehdotusta tarvittu toteuttaa.
Kun oli enää vain noin viisikymmentä metriä tuohon kuohuvaan
putoukseen, jonka keskeltä he nyt voivat nähdä lukemattomien kallioiden
mustat ja särmäiset nokat, sieppasi eräs pyörre tukin mukaansa
riistäen sen sivulle, jossa muudan suuri kallio pisti esiin kärkeänsä
vedestä. Tukissa oleva katkenneen oksan tynkä tarttui siihen lujasti
kiinni pysähdyttäen tukin paikoilleen. Silloin hakkasivat metsästäjät
kiireesti kirveillään poikki ne oksat, jotka olivat kietoutuneet
kanootin ympärille, ja iloissaan pelastuksestaan meloivat he heti
itäiselle rannalle, joka oli paljon tyynempi.
"Olipa se onnen kallio meille", sanoi Pierre. "Ellei se olisi tullut
väliin, eivät mitkään keinot olisi auttaneet."
"Meidän on pidettävä suumme kiinni ja silmämme auki silloin kun tie ei
ole selvä", sanoi Jake. "Tämä kaikki johtui siitä, että lörpöttelimme,
kuten intiaanit, kun he ovat saaneet aikaan jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa."
"No vaikkapa niinkin", sanoi Pierre, "on se nyt kumminkin ohi eikä
siitä kannata puhua sen enempää. Ehdotan, että nousemme maihin emmekä
jatka enää tänään. Kuten olemme huomanneet, ei matkamme edisty ja
iltaan ei ole enää pitkälti. Leiriytykäämme siis."
Jake ehdotti, että he leiriytyisivät siihen paikkaan, jossa he olivat
ampuneet karhun. "Siellä on enemmän polttopuitakin", sanoi hän, "ja
ehkä nuo säikähtyneet arokoirat ovat uskaltaneet tulla karhun raadolle
ja me voimme ampua niistä muutamia."
Metsästäjät nousivat siis maihin, valmistivat yösijansa ja sytyttivät
suuren nuotion, jolle kattila ripustettiin kiehumaan, puhvelinlihan ja
karhun paistin pihistessä nuotion kuumassa loisteessa.
XIII.
AROKOIRIA, SUSIA JA KARHUJA.
"Pojat, missä arokoira on?" kysyi Jake. "Se ei ole kyllä niin maukas
kuin tämä lihava puhvelin paisti, mutta ellette ole maistaneet sen
lihaa milloinkaan, on teidän koetteeksi syötävä sitä hieman."
Gaultier tunnusti unhottaneensa sen toiselle rannalle juostessaan
karhua vastaan.
"No, mitäpä sen on väliä nyt", sanoi metsästäjä, "kun meillä on
parempaakin syötävää. Mutta hyvin omituisia eläimiä ne kumminkin ovat,
nuo arokoirat. Niitä onkin monta eri lajia, ja luullakseni tiedän
enemmän niiden elämästä kuin tuollaiset oppineet, jotka kirjoittavat
kirjoja kaikenlaisista neljällä jalalla juoksevista. Tapasin kerran
erään New Yorkista kotoisin olevan tomppelin, joka kulki viisi
penikulmaa saadakseen käsiinsä yhden luteen. Hänen muulinsa oli
kuormitettu laatikoilla, joissa oli neuloihin pistettyjä perhosia,
heinäsirkkoja, täitä ja kaikenlaista muuta tuollaista roskaa. Koira
vieköön, hän oli minusta vasta hauska veitikka!" ja metsästäjä nauroi
oikein sydämensä pohjasta tämän intoilijan heikkojärkisyydelle.
"Kuulkaahan, Jake", sanoi Gaultier kehoittavasti, "etteköhän kertoisi
meille hieman noista arokoirista palan painoksi."
"No, olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. Emme kumminkaan halua
sanasta sanaan kertoa Jaken selostusta, vaan esitämme vain sen
pääasiallisen sisällön.
Näyttää siltä kuin olisi olemassa monta lajia noita omituisia pieniä
eläimiä, jotka nähtävästi muodostavat jonkunlaisen oravan ja kaniinin
välimuodon omaten erikoisia piirteitä molemmista. Jake kertoi, että
eteläisten aavikoiden pesien aukot ovat joko pesän katossa tahi
sivussa, jota vastoin brittiläisen Amerikan pohjoisemmisss osissa
elävät tekevät pesänsä mättäisiin tahi, mikä on ehkä otaksuttavampaa,
mättäät ovat muodostuneet mullasta, jonka tuo pieni eläin on pesäänsä
tehdessä kaivanut esille.
Yhdysvalloissa elävä maaorava kuuluu samaan luokkaan, sanottakoon
se heti, vaikka sen elintavat eivät suuresti eroakaan oikean
murmelieläimen tavoista. Eri lajien koko Vaihtelee suuresti.
Metsämurmeli, joka on itäisten valtioitten asukas, voi kasvaa
kaniininkin kokoiseksi, jotavastoin muut lajit, kuten esimerkiksi
leopardimurmeli, ovat tuskin tavallista vesirottaa suuremmat.
Nämä pienet eläimet syövät ainoastaan kasviksia. Muutamat tyytyvät
vain ruohoon, toisten halutessa marjoja ja jyviä, elleivät olosuhteet
pakota niitä muuttamaan makuaan. On hyvin omituista, että muutamilla
lajeilla on poskipussit, joihin Jake kertoi niiden kokoavan hedelmiä
ja marjoja syötäviksi silloin kun tulee nälkä, kun taas toisilla
samansukuisilla eläimillä ei ole tuollaisia varusteita ollenkaan.
Muutamat sanovat, että eläin kokoaa noihin pusseihin ankaran talven
kuluessa tarvitsemansa ruoan, mutta se ei sovellu yhteen toisten
havaintojen kanssa, joiden mukaan murmeli kuluttaa talvensa nukkuen.
Eräs tämän eläimen omituisimpia piirteitä, joka heti vetää katselijan
huomion puoleensa, on niiden tapa asettaa vahteja vartioimaan
ympäristöä sillä aikaa kuin toiset telmivät pesiensä edustalla tahi
syövät. Olemme ennen huomauttaneet vuoristolampaidenkin menettelevän
samoin, ja on sellainen luonteenomaista muillekin eläimille. Jokainen
laji ilmaisee vaaran lähestymisen sille ominaisin äänin. Muutamat
haukkuvat silloin melkein kuin koirat, kun taasen toiset viheltävät.
Hudson Bay-yhtiön ranskalaiset asiamiehet nimittivätkin niitä senvuoksi
"viheltäjiksi". Tällaista vaaran merkkiä tottelevat kaikki yhteiskunnan
asukkaat heti paeten kuin yhdestä tuumin pesiensä turviin.
Kuten Jake oli sanonutkin, voidaan niitä syödä, mutta ne ovat
vastenmielisen näköisiä, kun ne käristetään hiilillä, muistuttaen hyvin
suuria rottia. Haluaisiko sivistyneempi kokki laittaa niistä ruokaa, on
asia, jota emme voi mennä takaamaan.
Nämä ja monia muita erikoistietoja kertoi Jake nuorukaisille. Vaikka
Pierre olikin nähnyt murmeleita ennenkin tietäen melkein kaikki vanhan
metsästäjän kertomat tosiseikat, kuunteli hän kumminkin mielellään
esitystä. Useimmat metsästäjät, sellaisetkin raa'at luonteet kuin Jake,
ovat luonnontutkijoita sydämestään, ja hieman sivistyneemmät, kuten
Pierre ja Gaultier eivät milloinkaan väsy mielenkiinnoin tutkimasta
niiden erilaisten eläinten elämää, joiden metsästyksessä he kuluttavat
elämänsä.
Niin pian kuin Jake lopetti esityksensä, tarttui Pierre pyssyynsä
poistuen leiristä ja suuntasi kulkunsa tuon kukkulan tahi ylängön
huipulle, joka, kuten muistamme, lähti kohoamaan aivan itäisen
rannan äyräältä. Oli jo ilta ja seisoessaan laella ei hän muistanut
milloinkaan katselleensa niin kaunista maisemaa.