päästä sisään, mutta lupasin ostaa nahat hänen välityksellään. Käskin
hänen tuoda nahat ja peräyttää sotilaansa kahdensadan metrin päähän
paaluaitauksen ulkopuolelle. Syntyi pitkä keskustelu, sillä ei kukaan
heistä näyttänyt tyytyväiseltä. Vihdoin olivat he suostuvinaan ja
laskivat nahkansa maahan oven edustalle jääneen päällikön huostaan.
Käskin silloin toverini odottaa, kunnes ne olivat poistuneet
linnoituksen pihalta, hyökätä sitten sopivassa tilaisuudessa ulos ja
sulkea portin. Aukaisin sitten oven. Toverini, eräs M'Taggart, livahti
ulos, mutta ei päässyt kuin muutamia askelia, kun päällikkö halkaisi
hänen kallonsa tapparallaan. Sitten hän hyökkäsi nopeasti kuin salama
raollaan olevasta ovesta sisään ja väistäen iskun, jonka olin aikonut
antaa hänelle kirveelläni, tarttui hän oven salpaan heittäen sen
pihalle. Olin sillä aikaa saanut pistoolini hanan vireisiin ja ammuin
häntä, kun hän tuli minua kohti heilutellen veristä tapparaansa. Luoti
sattui, sillä intiaani huudahtaen tuskasta horjui avoimesta ovesta
pihalle, jossa hänen huutonsa kokosivat pian hänen soturinsa hänen
ympärilleen.
"Koetin turhaan hakea jotakin kelvollista, jolla olisin voinut sulkea
oven. Päällikkö oli kaatunut pihalle heittämänsä salvan viereen ja
kuin aavistaen, että se oli ainoa lukko, oli hän tarttunut siihen
lujasti kiinni. Luulin jo olevani mennyttä miestä. Koko hurjistunut
villijoukko syöksyi linnoitukseen ja ollen innostuneemmat ryöstämään
kuin kostamaan ottivat he haltuunsa kaiken, mikä heitä miellytti. Erään
sotilaan katse sattui äkkiä muutamassa nurkassa olevaan tynnyriin.
Lyötyään tapparallaan siihen reiän haistoi hän sen sisältöä. Huudahtaen
ilosta sieppasi hän tinatuopin, täytti sen tynnyristä ja joi sen
yhdellä siemauksella. Kaikki muut kokoutuivat hänen ympärilleen haluten
kiihkeästi myöskin saada osansa tuosta tulisesta aineesta. Silloin
huomasin olevani voitolla. Elleivät ne tapa minua ennen päihtymistään,
tiesin pääseväni tilanteen herraksi. Vieressäni oli muutamia tyhjiä
tynnyreitä, joiden taakse hiivin niin hiljaa kuin suinkin, ja odotin
siellä väristen kohtaloani.
"Nähtävästi olivat he kokonaan unhottaneet olemassaoloni, koska he
jatkoivat vain juomistaan muutamien osoittaessa jo selviä päihtymisen
merkkejä. He horjuivat sinne tänne kerskaillen taisteluissa
suorittamistaan uroteoista, laskien riistämiänsä päänahkoja ja pukien
ylleen muutamia varastosta löytämiään koristuksia, joiden käyttöä he
eivät tunteneet. Vaikka asemani olikin niin vaarallinen, oli minun
vaikea olla nauramatta ääneen muutamille hullunkurisesti pukeutuneille
sotureille. Eräs pitkä romuluinen intiaani, jonka laihtunut naama
oli oikea nälän tunnusmerkki, puki ylleen takin siten, että hän
pujotteli jalkansa hihoista läpi. Hänen uhmaileva ylpeytensä, kun hän
horjui sinne tänne yhtä paljon uuden pukunsa kuin juomansa whiskyn
vaikutuksesta, oli tarpeeksi vapisuttamaan minua naurulla."
"Jos hän olisi huomannut sinut, Pierre", sanoi Gaultier, "olisi hän
epäilemättä ajanut naurun kurkkuusi takaisin hyvin kovakouraisesti."
"Varmasti", myönsi Pierre, "sillä minulla oli vain yksi pistooli, ei
revolveria, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyä niin suurta joukkoa
vastaan. Mutta minä nauroinkin vain partaani, siitä saat olla aivan
varma. Tunnin kuluttua olivat he kaikki auttamattomasti juovuksissa.
En huolinut häiritä heitä kumminkaan vielä, vaan odotin, kunnes he
makasivat voimattomina lattialla. Heidän joukossaan oli ainoastaan
yksi villi, jolla näytti olevan vahvempi pää kuin hänen tovereillaan,
sillä huolimatta hänen kallistamistaan ryypyistä eivät ne näyttäneet
vaikuttavan häneen juuri ollenkaan. Säilytin pistoolini ladattuna tuon
miehen varalta, koska tiesin suoriutuvani muista hyvin helposti.
"Whiskytynnyrin yläpuolella oli hylly, jolla oli muutamia kiikareita.
Koettaessaan ylettyä yhteen nousi intiaani tynnyrin laidalle seisomaan
ja seuraavassa silmänräpäyksessä virtasi jäljellä oleva whisky pitkin
lattiaa. Huoneen toisella puolella oli hella ja luultavasti lensi
kipinä sieltä whiskyyn, sillä muutamien hetkien kuluttua oli huone
ilmitulessa. Useimmat villit makasivat lattialla ja joutuivat siten
liekkien keskelle. Intiaani, joka oli aiheuttanut onnettomuuden, juoksi
ovea kohti, mutta hän ei päässyt sinne asti, sillä pistoolini luoti
murskasi hänen päänsä. Onneksi olivat ruuti ja suurin osa tavaroistamme
yläkerrassa, ja koska tuossa alimmaisessa huoneessa olevat tavarat
olivat enimmäkseen kimppuihin koottuja nahkoja, paloi whisky kuiviin
aiheuttamatta kovin suurta vahinkoa. Ja todellisuudessa ei sitä enää
ollut ollut hyvinkään paljon jäljellä, koska tynnyri oli melko pieni.
Useat intiaanit kuolivat ja eloon jääneet, tietämättä onnettomuuden
oikeata syytä, luulivat valkoihoisten yliluonnollisine keinoineen tahi
Suuren Hengen kostaneen heille siten heidän petoksensa. Kun muut miehet
palasivat ja näkivät niin monta kuollutta intiaania ja katselivat
yleistä häviötä, hämmästyivät he. Mikään ei voinut muuttaa heidän
mielipidettään, että olin suunnitellut kaiken tuon ennakolta, ja siitä
päivästä alkaen rupesivat he nimittämään minua linnoituksen mukaan.
Siten sain nykyisen nimeni."
Näin loppui Pierren kertomus.
"Olipa siinä vähällä käydä hullusti", sanoi Jake. "Saat kiittää
onneasi, että he rupesivat juomaan tuota whiskyä. Elleivät he olisi
koskeneet siihen, olisivat he pian halkaisseet kallosi. Miten se voi
olla mahdollista, etteivät he hyökänneet kimppuusi heti huoneeseen
tultuaan?"
"En ymmärrä", vastasi Pierre. "Odotin loppuani kuin välttämätöntä
kohtaloa, mutta luultavasti oli heillä niin kiire ryöstämiseen saatuaan
otollisen tilaisuuden, että he unhottivat minut. Sitäpaitsi kun he
hyökkäsivät sisään, työnsivät he ovea likistäen minut sen ja seinän
väliin." Pierren kertomuksen kestäessä olivat metsästäjät lopettaneet
aamiaisensa, ja sijoitettuaan jälleen kaikki tavaransa kanoottiin
astuivat he siihen aloittaen uudelleen matkansa vastavirtaan.
XI.
KALLIOVUORILLA.
Tulva oli jo alentunut eikä siitä ollut enää muuta näkyväistä jäljellä
kuin kallioitten halkeamiin kokoutunutta kaikenlaista roskaa ja
puukappaleita.
Muutamia päiviä saivat he työskennellä kovasti meloessaan ja
sauvoessaan kanoottia Saskatchewania ylös, joka näillä tienoin on hyvin
virtava. Joskus oli heidän pakko kantaakin venettään, kun kallioiden
yli syöksyvän virran voima teki kanootilla kulun mahdottomaksi. Se oli
pitkällinen toimitus, koska siihen sisältyivät ei ainoastaan veneen
kantaminen maitse seuraavaan joen kuljettavaan kohtaan, vaan myöskin
monet edestakaisin kulkemiset, sillä kaikki tavaratkin oli kuljetettava
samoin. Vihdoin saivat he kumminkin kaiken tämän onnellisesti loppuun
suoritetuksi ja pääsivät jälleen matkustamaan eteenpäin melko tyynellä
virralla.
Joki, jonka suunta tähän asti oli ollut läntinen tahi luoteinen kaartui
nyt etelää kohti, Jaken ilmoituksen mukaan noin sadan penikulman päässä
olevaan Bull Poundin suuhun asti.
"Nämä lännen puolella olevat seudut ovat hyvin miellyttävät", sanoi
hän. "Mielestäni pitäisi meidän hieman metsästellä siellä, ja
sitäpaitsi on siellä eräs kaunis jokikin, Moo-coo-wan, kuten intiaanit
sitä nimittävät. Se lähtee Kalliovuorilta ja olen kuullut, että sen
latvoilla on paljon majavia. Se yhtyy Askowiin noin sadan penikulman
päässä siitä paikasta, jossa tapoimme nuo karhut."
"Mitä vuoria nuo ovat, Jake?" kysyi Gaultier heidän päästyään eräästä
joen mutkasta, jossa eivät joen törmät enää pimittäneet näköalaa.
"Kalliovuorethan ne jo sieltä siintävät, poikaseni", vastasi
metsästäjä. "Ja niitä voidaan sanoakin oikeiksi vuoriksi."
Pierre ja Gaultier kiinnittivät katseensa maisemaan. Vihdoinkin olivat
siis tuossa nuo ihmeelliset kukkulat, jotka olivat pitäneet heidän
mielikuvitustaan niin kauan aikaa vangittuna. Siinä oli siis tuo
lännen ääretön selkäranka, aavikkomeren läntinen ranta. Katsellessaan
muistelivat he asumattomia erämaita, joiden halki he olivat kulkeneet,
kestämiään vaaroja ja vaikeuksia päästäkseen tänne, ja ajatellessaan
tunsivat he saavansa ylpeillä omasta kestävyydestään ja tiesivät nyt
todella pääsevänsä näyttämään, olivatko he miehiä vaiko eivät.
"Onko sinne vielä pitkälti, Jake", kysyi Pierre, "johon te sanoitte
meidän jäävän talveksi?"
"En voi sitä niin tarkalleen sanoa. Meillä on vielä Bull Poundin suuhun
noin sata penikulmaa ja siitä on ainakin sen verran tahi enemmänkin
valtioitten rajalle, jonka pojat sanoivat olevan virtain yhtymäkohdasta
noin sadan kahdenkymmenen penikulman päässä. Sanokaamme senvuoksi noin
kolmesataa penikulmaa, niin se ainakin riittää."
Seudut alkoivat nyt muuttua vaihtelevammiksi. Päästyään tuosta
korkearantaisesta joen kohdasta olivat metsästäjät saapuneet maahan,
jossa vihannuus voitti tuon äärettömän hedelmättömyyden, johon
he olivat jo alkaneet melkein tottua. Purot ja suuremmatkin joet
hyppelivät lehtojen läpi yhtyen emäjokeen lyhyitten välimatkojen
päässä. Seutu oli jakautunut kukkuloihin ja laaksoihin, joista
edellisillä kasvoi usein kaunista kuusimetsää, jälkimmäisten
käsittäessä ruohoisia lakeuksia, joiden keskellä kimalteli lammikoita
ja viheriöitsi pieniä poppeli- ja kuusisaarekkeita. Ilma oli
virkistävää tuntuen olevan täynnä lauhkean tuulen tuomaa pihkan
tuoksua. Pojat olivat äärettömän onnelliset, kuten vanha Jakekin,
jonka käsitykset onnesta näyttivät johtuvan hyvästä ruoasta ja
juomasta, ellemme ota lukuun metsästyksen suomaa huvia, jota lisäsivät
mestarilliset laukaukset, miellyttävät maisemat ja tietoisuus siitä,
ettei matka vielä hetikään ollut lopussa.
"En ymmärrä, mitä hauskuutta nuo kylissä asuvat tyhmeliinit löytävät
siitä, että ensin lannoittavat maan ja sitten vääntävät sen nurin
noilla auroillaan ja muilla vehkeillään", sanoi hän. "Olen aina
huomannut riistan vähenevän sieltä, missä tuollaista tehdään. Niinkuin
ei nyt maailmassa olisi nauriita ja maissia tarpeeksi tuollaisitta
hommittakin. En voi sietää sellaista ollenkaan nykyään. Ei, haluan
raitista ilmaa, aavikoita ja vuoria kiivetäkseni voidakseni pysyä
terveenä ja onnellisena. En voi nukkuakaan enää, ellei jonkunlainen
vaara minua aina väijy. Elämäni on totuttanut minut sellaiseen ja ilman
sitä olen kuin orpo paholainen, uskokaa sitten, jos tahdotte."
Gaultier nauroi vanhan metsästäjän päätelmille. "Minä puolestani",
sanoi hän, "voin vielä nukkua ainakin hieman tietäessäni olevani
turvassa. Siitä ei ole mitään sanomista, mutta ehkä ennen palaamistani
itään olen teidän kaltaisenne, Jake."
"Voithan opetella, poikaseni", vastasi Jake. "Kun olet katsellut vuoria
niin monta vuotta kuin nämä vanhat silmäni, puhut ehkä toisin."
"Mutta onhan niitä vaaroja kylissäkin, Jake", sanoi Pierre. "Nisu- ja
maissipellot ovat usein vaarassa joutua karjan jalkoihin."
"Niistä tekisin minä pian selvän vanhalla pyssylläni. Saat olla varma
siitä, ettei niitä jäisi montakaan henkiin nähtyäni ne", vastasi Jake.
"Mutta silloin", jatkoi Pierre, "tyydyttäisi aiheuttamanne vaara
varmasti teidätkin, sillä voisivathan läheisyydessä asuvat naapurit
ampua teidät kostaakseen häviönsä."
"Tuo on nyt kerrassaan tyhmää puhetta, poikaseni", sanoi Jake. "Minulla
ei nimittäin ole pienintäkään aikomusta tarttua tadikkoon enää. Haluan
paljon mieluummin kaatua 'Vanhan Ephraimin' käpäläniskusta kuin noiden
aura- ja karhimiesten luodista, sillä ne ovat suoraan sanoen suuria
raukkoja. Niiden nahoilla ei ole mitään arvoa, olen siitä arvan varma."
Sellaisin puhein kuluttivat he aikaansa. Lukijan ei pidä kumminkaan
luulla, että heidän elämänsä oli niinkään mukavaa, paljasta
ajelehtimista kauniitten maisemain halki, mässäämistä herkullisen
riistan lihalla ja huoletonta suhtautumista tulevaisuuteen. Ei, vaan
päinvastoin saivat he usein paneutua nukkumaan syömättä ja tuletta
keskiyön myrskyn raivotessa, noustakseen taasen aamulla nälissään
melomaan raskasta kanoottiaan kovaa virtaa ylöspäin tahi kantamaan sitä
sateen liukastuttamien kallioiden yli pakottavin hartioin, jotka olivat
melkein murtua raskaitten taakkojen alla.
Eräänä päivänä olivat metsästäjät lopettaneet päivän työnsä hieman
ennen auringonlaskua voidakseen ajoissa purkaa kanoottinsa sisällön
maalle ja valmistaa illallisensa. Pierren ja Gaultierin ollessa
syventyneinä näihin hommiin otti vanha Jake pyssynsä sanoen menevänsä
katsomaan, saisiko hän jotakin riistaa illalliseksi, ja poistui
leiristä. Hän katosi pian näkyvistä erään matalan, sillä suunnalla
näköalaa peittävän kukkulan taakse, mutta muutamien minuuttien kuluttua
tuli hän jo juosten takaisin pitkin rinnettä huutaen: "Pojat, siellä on
lihaa niin tavattomasti! Ottakaa pian pyssynne ja tulkaa mukaani!"
Nuorukaiset tarttuivat pyssyihinsä rientäen kukkulalle nopeasti kuin
hirvet. Sen takana oli aavikko, jossa oli siellä täällä metsikköjä,
kallioisia harjanteita, jotka työntyivät esiin maasta kuin äärettömän
korkeat aidat jonkun yksinäisen suuren lohkareen kohottaessa harmaata
huippuaan smaragdin viheriästä kentästä. Vasemmalla oli joukko metsää
kasvavia matalia kukkuloita aavikolla kasvavien lehtojen ja metsikköjen
näyttäessä kahakoitsijoilta, jotka pääarmeija oli lähettänyt
hyökkäämään.
Mutta äärettömän paljon mielenkiintoisempi kuin kaikki tämä oli
suuri puhvelilauma, joka kävi luullen olevansa turvassa laitumella
metsikköjen välissä tahi seisoi lehtojen suojassa karkoittaen kärpäsiä
ahkerasti liikkuvilla hännillään. Muutamat vanhat härät piehtaroivat
eräässä kuralätäkössä pyörien yhtämittaa ympäri maatessaan kyljellään
ja heiluttaessaan jalkojaan hurjasti. Ne olivat peloittavan näköiset
pitkine harjoineen, joka oli aivan kuran vallassa ja joka lisäsi niiden
jo luonnostaankin hurjaa ulkomuotoa.
Erään pienen poppelimetsikön laidassa oli hirviä, jotka kihnuttivat
olkapäitään oksiin suhtautuen tuohon suureen puhvelilaumaan hyvin
välinpitämättömästi. Pian alkoi teeskennelty kaksintaistelu parin
suuren puhvelihärän välillä. Kumpikin oli peräytyvinään, mutta samalla
syöksyivätkin ne toisiaan vastaan niin raivokkaasti, että maa tuntui
vavahtavan ja isku kuului selvästi sinne asti, jossa metsästäjät
olivat. Joskus pakottivat ne toisensa polvilleen jatkaen taisteluaan
siinä asennossa ja karjuen yhtämittaa, kunnes ne äkkiä väsyen leikkiin
nousivat polvilleen alkaen rauhallisesti jyrsiä ruohoa nähtävästi
välittämättä ollenkaan taistelussa saamistaan iskuista.
Vanha Jake ja nuorukaiset katselivat tuota hurjaa näkyä hyvin
innostuneesti. Onneksi olivat he piilossa eläimiltä erään pientä
kuusikkoa kasvavan metsikön takana ja sitäpaitsi suojeli suoraan
eläimistä heihin päin puhaltava tuuli heitä ilmitulemasta.
Likimmäiset puhvelit olivat tuskin kolmensadan metrin päässäkään,
siis winchesterien ampumamatkalla, mutta metsästäjät päättivät mennä
lähemmäksi suodakseen vanhalle Jakellekin tilaisuuden ampumiseen, koska
hänen pyssynsä ei kantanut niin kauaksi. He hiipivät senvuoksi nuorten
kuusien suojassa lähemmäksi hyvin varovaisesti karttaen astumasta
kuiville risuille ja tarttuen vuorotellen oksiin estääkseen niitä
heilumasta.
Tällainen varovaisuus ei olisi ollut niin tarpeellinen, jos
läheisyydessä ei olisi ollut muita eläimiä kuin puhveleita, jotka
kuulevat huonosti ja näkevät vielä huonommasti, koska niiden silmät
ovat otsasta riippuvien pitkien karvojen peitossa. Mutta metsästäjät
toivoivat saavansa ampua hirvenkin, ja Gaultier oli vapaaehtoisesti
tarjoutunut ottamaan sen osan työstä osalleen.
He pääsivätkin pian tuolta matalalta kukkulalta metsän laitaan,
josta he voivat tarkasti seurata lauman liikkeitä. Sen lähimmät
eläimet olivat enää vain noin sadan viidenkymmenen metrin päässä.
Niiden joukossa oli muutamia vanhoja härkiä, jotka niiden äärettömään
suuruuteen ja rumaan ulkomuotoon nähden näyttivät enemmän ikivanhaan
maailmaan kuuluvilta olennoilta kuin eläimiltä, joita saadaan nähdä
vielä yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskollakin.
Niiden joukossa oli myös muutamia lehmiä vasikoineen, mutta ei mikään
niistä näyttänyt sopivan vanhan Jaken käsitykseen "lihasta".
"Vanhoja karvoja ja nahkaa", sanoi hän tarkoittaen härkiä. "Ne ovat
niin sitkeälihaiset kuin vanhat sääreni. Tuolla on meidän riistamme",
lisäsi hän viitaten muutamiin nuoriin lehmiin, joilla ei ollut
vasikoita. "Ne eivät ole poikineet tänä vuonna, ja luullakseni ovat ne
hyvässä lihassa." Ne olivat kyllä paljon kauempana kuin muut, mutta
he päättivät kumminkin mieluummin ampua nykyisestä paikastaan kuin
menemällä lähemmäksi mahdollisesti tulla huomatuiksi.
Hirvetkään eivät vielä aavistaneet vaaraa. Muutamat makailivat
laiskoitellen varjossa niiden suurien sarvien näkyessä pitkän ruohon
ja pensaikon takaa, toiset taasen seisoskelivat siinä vieressä
hangaten kylkiään puunrunkoja vasten aivan kuin kotieläimemmekin
syöpäläisten niitä ahdistaessa. Ne olivat kaukana pyssynkantomatkan
ulkopuolella, minkä vuoksi Gaultierin oli pakko mennä hieman etemmäksi
saman kuusimetsikön suojassa, joka pisti kuin niemeke aavikkoon. Sen
suojassa voi hän päästä noin sadan metrin päähän lehdosta, jossa hirvet
lepäsivät.
Tämä suunnitelma miellytti Jakeakin. Hän ja Pierre paneutuivat
senvuoksi pitkäkseen maahan valittuaan sitä ennen itselleen otuksen,
ja siinä asennossa he kärsimättömästi odottivat Gaultierin saapumista
määräpaikalleen.
Välimatka oli lyhyt, mutta Gaultierin oli niin vaikea hiljaa edetä
tiheässä pensaikossa, että kului parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän
pääsi sellaiseen paikkaan, josta hän voi tarkasti ampua. Eräs suuri
härkä kiinnitti hänen huomionsa puoleensa osaksi senvuoksi, että se
oli lähinnä, ja senkintähden, että se näytti olevan lauman johtaja, ja
Gaultier oli siksi kunnianhimoinen, että hän halusi kaataa suuremman.
Hän nojasi senvuoksi pyssynsä muutamaan oksaan ja tähdättyään tarkasti
painoi hän liipaisinta. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän
ampui kuuluivat hänen toveriensa pyssyjen kumeat paukahdukset, mutta
Gaultierilla ei ollut aikaa katsoa niiden vaikutusta, sillä hirvi, joka
oli kaatunut, nousi jälleen jaloilleen seuraten tovereitaan, jotka
laukkasivat metsää kohti, melkein yhtä nopeasti kuin nekin.
Poistuttuaan piilostaan läksi Gaultier ajamaan sitä takaa, ja
juostessaan aavikon poikki sivuutti hän Jaken ja Pierren, jotka
kiiruhtivat ampumiensa puhvelien luokse. Hänellä ei ollut aikaa
pysähtyä, hän jatkoi vain juoksuaan täyttä vauhtia. Hänestä kuulosti
kyllä, että vanha Jake huusi jotakin hänelle, mutta hän ei voinut
erottaa siitä muuta kuin sanat: "Ole varovainen!" Hän oli sillä
hetkellä niin innostunut tehtäväänsä, ettei hän ennättänyt ottaa
selville, mitä vanhalla metsästäjällä oli hänelle sanottavaa. Hän
poistui pian aavikolta metsikköihin ja lehtoihin, jotka vähitellen
tulivat yhä suuremmiksi yhtyen toisiinsa, kunnes ne muodostivat
yhtämittaisen metsän, joka peitti matalia pyöreitä kukkuloita.
Tähän asti olivat hirvien jäljet näkyneet selvästi ja erityisesti
olivat tuon haavoittuneen härän jäljet veriset. Jäljet muuttuivat
kumminkin vähitellen yhä epäselvemmiksi häviten vihdoin kokonaan, kun
polku nyt kääntyi metsään, jossa oli ristiinrastiin kaikenlaisten
eläinten teitä. Gaultier jatkoi kumminkin vain takaa-ajoaan ajatellen,
että hän seuraavassa aukeamassa saa kiinni haavoittamansa hirven. Hän
jatkoi etsimistään noin tunnin, mutta turhaan. Tunkeutuessaan metsän
läpi kuuli hän monta kertaa eläinten säikähtyneinä kiiruhtavan pakoon,
mutta pensaikko oli niin tiheä, ettei hän voinut erottaa, mitä eläimiä
ne olivat.
Hengästyksissään ja suutuksissaan istuutui hän vihdoin muutaman kuusen
juurelle lepäämään. Hän oli vihoissaan, ettei hän ollut saanut kiinni
haavoittamaansa eläintä, erittäinkin, koska hän tiesi Jaken rupeavan
siitä häntä ivaamaan. Hän oli melkein kuulevinaan vanhan metsästäjän
huomautuksen, kun tämä ojensi hänelle palavan puhvelin lihaa: "Tämä
ei ole aivan niin hyvää kuin hirven liha, mutta jokainen saa olla
tyytyväinen, että hänellä on tällaistakin purtavaa." No niin, sitä ei
voitu nyt auttaa, ja nousten hitaasti läksi hän palailemaan leiriin.
Etäännyttyään vähän matkaa puusta, jonka juurella hän oli levännyt,
huomasi hän, ettei polku, jota hän nyt seurasi, ollutkaan sama, jota
pitkin hän oli tullut paikalle. "No, mitä sen on väliä", ajatteli hän,
"toinen tie on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se vain vie minut
leiriin."
Käveltyään melkein tunnin juolahti vasta hänen mieleensä, että hän ehkä
kulkikin aivan väärään suuntaan. Hän katsoi toisaalle nähdäkseen missä
päin aurinko oli, mutta se oli peittynyt kokonaan harmaihin pilviin,
joista ei saanut ollenkaan selville, mistä tuo loistava taivaankappale
nyt paistoi. Hän tutki puiden runkojen sammalkerrosta saamatta
niistäkään toivomaansa viittausta, koska maa oli kostea ja vetinen ja
sammalta kasvoi yhtä runsaasti runkojen jokaisella puolella. Sitten
hän tutki oksia tietäen, että pisimmät viittasivat etelää kohti. Mutta
siinäkin hän pettyi, sillä sillä kohdalla oli metsä niin tiheä, että
jokaisella puulla oli yhtä paljon valoa ja ilmaa kaikilla suunnilla,
ja oksat olivat senvuoksi yhtä pitkät. Hänellä ei ollut muuta neuvoa
kuin jatkaa, tahi, jos se vielä oli mahdollista, palata tuon saman puun
luokse, jonka juurella hän oli levännyt ja josta hän ehkä voi löytää
jonkun merkin suunnasta, jota hän oli sinne tullut.
Hän oli vähän aikaa siinä luulossa, että hänen yrityksensä onnistuu,
mutta äkkiä oli hänen edessään syvä kuilu, jonka poikki hän ei
muistanut ennen kulkeneensa. Nyt alkoi hän olla todellakin huolissaan.
Hän tiesi sangen hyvin, mitä eksyminen tahi "ympäri kiertäminen",
kuten lännen metsästäjät sanovat, merkitsee tiettömissä metsissä,
jotka olivat satojen neliöpenikulmain laajuiset. Hän toivoi, että Jake
ja Pierre läksisivät häntä etsimään huomattuaan, ettei hän palaakaan
leiriin auringon laskeutuessa, mutta ajateltuaan asiaa huomasi hän,
että toverien oli sitten enää mahdotonta seurata hänen jälkiään, ja
sekin hetkellinen lohdutus haihtui.
Yö alkoi nyt nopeasti pimetä muuttaen metsässä vallitsevan hämärän
yhä synkemmäksi. Sitäpaitsi oli ruvennut kovasti tuulemaankin. Tuuli
vihelsi surullisesti puissa, joista muutamat vanhat ja mädät valittivat
ja suhisivat heiluessaan sen kynsissä.
Gaultier oli kumminkin siksi kokenut metsästäjä, ettei yhden yön
viettäminen metsässä häntä ollenkaan peloittanut. Hän oli viettänyt
monta sellaista yötä yksinään Kanadassa, mutta silloin oli hän tiennyt,
missä hän oli, jotavastoin nyt tuo puute hänen tietoisuudessaan
huolestutti häntä. Kumminkin rohkaisi hän mielensä niin hyvin kuin
voi ruveten kokoamaan kuivia risuja, joita siinä läheisyydessä olikin
runsaasti, voidakseen sytyttää nuotion. Sitten hän hakkasi muutamia
pieniä paaluja, pari sellaista, joissa oli haarukka latvassa. Ne
hän pystytti lujasti maahan haarukat ylöspäin, joihin hän asetti
poikittain kolmannen paalun. Sitten hän kokosi suuren kasan hopeamännyn
pehmeitä oksia latoen ne pystyyn telinettä vasten, kunnes hän oli
saanut valmiiksi sievän majan, jossa oli mukava nukkua. Peitettyään
maankin kokonaan noilla samoilla oksilla ja sytytettyään nuotion majan
edustalle ryömi hän pesäänsä paneutuen pitkäkseen.
Alussa vaipui hän hyvin surullisiin mietteisiin, mutta hänen
luontainen vilkkautensa karkoitti pian surulliset ajatukset, ja
hänen pääasiallisena huolenaan oli nyt saada jotakin syödäkseen.
Hän kuvitteli näkevänsä Jaken ja Pierren virran rannalle sytytetyn
iloisen nuotion ääressä puhvelin kyljysten pihistessä kekäleillä tahi
herkullisemman kyttyrän levittäessä ympärilleen makuhermoja hivelevää
tuoksua. Kanootti oli suojana tuulen puolella käännettynä kumoon, ja
kaiken tuon yllä suuren nuotion punainen loimu, nuotion, jollaisten
valmistamisesta Jake sanomattomasti ylpeili.