roistot eivät tienneet tulostamme mitään ja senvuoksi luulen, ettei
niitä ole sen enempää kuin näimme."
Miehet vaipuivat jälleen hiljaisuuteen. Kevyt vene kiisi eteenpäin
melojen pakotuksesta nopeasti virtaavalla joella, joka kohisi kanootin
vierellä hypellessään synkässä syvyydessä olevien vastuksien yli.
Myrsky raivosi vielä yhtä kovasti ja sade valoi kylmiä suihkujaan
metsästäjien niskaan, joiden pukinnahkaiset vaatteet kastuivat nopeasti
läpimäriksi tarttuen heidän ihoonsa ja värisyttäen nuorukaisia
huolimatta heidän ponnistuksistaan. Mutta Jakea, tuota kaikkien
vaivojen karaisemaa vanhusta, ei se näyttänyt paljonkaan vaivaavan. Hän
oli paljon enemmän innokas säilyttämään pyssynsä kuivana ja asettamaan
niukat ampumavaransa suojaiseen paikkaan kuin suojelemaan itseään
säälimättömältä tulvalta, joka melkein uhkasi upottaa koko veneen.
"Tämä ei voi jatkua pitkää aikaa tällä tavoin", sanoi Pierre, "vaan
lakkaa pian veden puutteessa. Tappelen mieluummin noita rannalla olevia
roistoja vastaan kuin hukun kuin rotta tänne kuiluun."
"Toivoakseni olet väärässä", sanoi Jake. "Jos se lakkaa, hajautuvat
pilvet ja kuu tulee näkyviin, ja sitä nuo paholaiset juuri toivovatkin.
Sanon teille, ettei sade vahingoita vanhoja jäseniäni ollenkaan eikä
luultavasti teidänkään poikaseni."
Minuutit kuluivat nopeasti. He voivat jo nähdä erään korkean kallion
huipun hieman valoisampaa taivasta vasten, huipun, jonka he muistivat
huomanneensa melkein heti kuiluun saapumisensa jälkeen. Kummankin
rannan kallioseinät mataloituivat nopeasti ja pian he liukuivat
matalien kalliorantojen vieritse, jotka eivät mitenkään estäneet
heidän maihinnousuaan. Siihen he senvuoksi jättivätkin kanoottinsa
kiinnitettyään sen lujasti parin kallion väliin pistämäänsä melaan.
Levitettyään pari puhvelin vuotaa huolellisesti tavaroittensa päälle
estääkseen niitä kastumasta tarttuivat he pyssyihinsä ja alkoivat
etääntyä kallioiden yli siihen suuntaan, josta he arvelivat vihollisen
lähestyvän.
Näytti siltä kuin Pierren toivo toteutuisi, sillä tuuli joka oli
tähän asti puhaltanut hyvin tuimasti, heikkeni paljon ja sade lakkasi
kokonaan. Suuria pilviröykkiöitä purjehti kumminkin vielä taivaalla ja
niiden lomasta loisti kuu silloin tällöin valaisten muutamat esineet
osittain, toisten jäädessä kokonaan varjoon. Jonkun aikaa kulkivat
miehet melkein vaiti ollen, ja kallionlohkareitten ja irtonaisten
kivien vyöryminen tiellä oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta.
Vanha Jake kulki edellä, ja tämä metsien poika murahti silloin tällöin
kuin kiroten, kun hänen jalkansa luiskahti jollakin märällä kivellä
tai kun hän astui liian kovasti jollekin terävälle lohkareelle. Äkkiä
hän pysähtyi kuunnellen tarkasti muutamia sekunteja. Hän oli jo
lähtemäisillään liikkeelle jälleen ollen kuin mielissään, että hänen
epäluulonsa olivat turhat, kun noin viidenkymmenen metrin päässä
olevien matalien kallionlohkareitten takaa näkyi välähdys, jota seurasi
kumea paukahdus.
"Maahan!" huudahti Jake, ja metsästäjät heittäytyivät heti pitkäkseen
sellaisten suojusten taakse, joita paikalla sattui olemaan. "Tiesin
sen", kuiskasi vanhus. "Arvasin niiden roistojen pyrkivän kuilun
suulle. Nyt, pojat, ladatkaa pyssynne valmiiksi ja ampukaa kaikkea
kallioitten välissä liikkuvaa; kuulitteko?"
Metsästäjät seurasivat katseillaan tarkasti kallioiden muodostamaa
harjannetta, jota kuu silloin tällöin hämärästi valaisi silloin kun
eivät synkät pilvet peittäneet sitä melkein kokonaan varjoonsa. Pierre
ja Gaultier makasivat vierekkäin, kumpikin valitsemansa suuren kiven
takana, joka samalla kun se oli heidän pyssyjensä tukena suojeli heitä
vihollisen luodeilta.
"Olen näkevinäni jotakin kiiluvaa", kuiskasi Pierre. "Katsohan, tuolla
noiden suurten kivien välissä. Nyt se liikahti taasen."
Gaultier käänsi katseensa sinnepäin ja kun kuu sattui juuri silloin
paistamaan kirkkaammasti, näki hän esineen, joka oli kiinnittänyt
Pierren huomion puoleensa. "Koetan kumminkin, menköön sitten syteen
taikka saveen!" huudahti viimeksi mainittu, tähtäsi nopeasti ja
laukaisi. Laukausta seurasi hurja karjaisu, kun muudan alaston villi
vyörähti kiven yli, kaatui suulleen ja jäi liikkumatonna makaamaan.
"Tuo neekeri ei enää potki", sanoi Jake. "Mainiosti ammuttu, poikaseni.
Koeta kellistää toinenkin. Noiden kallioiden takana on niitä
useampiakin. Kun ne vain näyttäytyisivät, olisi kaikki hyvin."
Villit pysyttelivät kumminkin tuon luonnollisen vallin takana
ryömien kiveltä kivelle ja ampuen silloin tällöin laukauksia, jotka
metsästäjien onneksi olivat huonosti tähdättyjä. He ulvoivat kuin
hurjat toivoen nähtävästi voivansa peloittaa metsästäjät pakoon,
jolloin he saisivat tilaisuuden ajaa kutakin erikseen takaa. He eivät
uskaltaneet muuttaa paikkaa tietäen hyvin, että niin lyhyeltä matkalta
metsästäjät olivat heitä voimakkaammat.
"Niiden huudoista päättäen, Jake", sanoi Pierre, "ei noita roistoja ole
puolta tusinaa enempää. Emmeköhän voisi hyökätä niiden kimppuun, vai
mitä luulette? Ellemme tee sitä, saamme olla tässä aamuun asti, jolloin
ne helposti saavat meidät ammutuiksi."
"Ajattelin juuri sitä", vastasi Jake. "Kun kuu jälleen peittyy pilviin,
hyökätkäämme niiden kimppuun, ja luultavasti tekevät pyssymme pian
lopun noista roistoista. Antakaa minullekin tuollainen kuudesti
laukeava, sillä se on tässä tapauksessa parempi kuin omani."
Muutamien hetkien kuluttua peittivät ajelehtivat pilvet seudun synkkään
varjoonsa, jolloin metsästäjät yhteisestä sopimuksesta pujahtivat
piiloistaan ryömien eteenpäin niin varovaisesti kuin suinkin kivien
yli. He pääsivät melkein vallille asti, ennenkuin intiaanit huomasivat
heidät, ja huudahtaen kovasti he hyökkäsivät kivien yli väijyvien
vihollisten joukkoon. Laukaukset seurasivat nopeasti toisiansa vanhan
Jaken hurjien kirousten niitä höystäessä. Pierre valitsi osalleen erään
voimakkaan villin, joka oli juuri ampumaisillaan nuolen jousestaan noin
metrin päässä hänen rinnastaan. Hypätessään syrjään tunsi hän nuolen
raapaisevan ihoa oikean käsivarren alta. Hän hyökkäsi heti villin
kimppuun, joka väisti hänen puukonpistonsa sotatapparallaan ja tarttui
nopeasti Pierreen rautaisin ottein työntäen hänet takaisin kallion
lohkareita vasten, joihin he molemmat kompastuivat ja kaatuivat villin
joutuessa ylimmäiseksi. Huutaen hurjasti kohotti villi tapparansa
antaakseen viimeisen iskun, mutta ennenkuin ase ennätti laskeutua,
hyökkäsi Gaultier, joka oli huomannut serkkuaan uhkaavan vaaran,
intiaanin kimppuun heittäen tämän monen metrin päähän Pierrestä.
Samalla paukahti hänen revolverinsakin, ja intiaani, joka oli juuri
aikeissa hypätä jaloilleen, vaipui polvilleen kierien siitä sitten
selälleen kuolleena.
Pierre nousi nopeasti seisoalleen katsellen ympärilleen. Viisi
punanahkaa oli paikalla kuolleina, mutta missä oli Jake? Häntä ei
näkynyt missään. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja erottivatkin
tuulen huminasta huolimatta taistelun melua muutamien lyhyen matkan
päässä olevien suurten kivilohkareitten takaa.. Oikullinen kuunvalo
johdatti heidät paikalle ja saavuttuaan sinne näkivät he vanhuksen
puolustautuvan urhoollisesti pyssyllään paria intiaania vastaan, jotka
koettivat iskeä häntä tapparoillaan. Juosten huutaen eteenpäin antoi
Pierre pyssynsä perällä toiselle intiaanille sellaisen iskun, että tämä
vaipui heti maahan, Gaultierin revolverin kuulan kaataessa toisen, joka
oli heti koettanut paeta, kun hän oli nähnyt heidän tulevan Jakelle
avuksi.
"Kiitoksia, pojat, avustanne", sanoi Jake. "Saavuitte juuri oikeaan
aikaan. Aloin jo väsyä, sillä kaksi yhtä vastaan on jo sentään
liiaksi. Tapoin luullakseni kumminkin muutamia noista roistoista. Nuo
teidän pistoolinne ovat varmasti hyviä aseita. Ammuin kolme kolmella
ensimmäisellä laukauksella, kun nuo kaksi hyökkäsivät kimppuuni.
Silloin ei revolveri lauennutkaan ja ennenkuin ennätin vetää hanaa
jälleen vireisiin, lennätti sen tapparan lyönti kauas kourastani. Ne
ahdistivat minua niin kovasti, että minun oli pakko peräytyä ja sen
vuoksi jouduin hieman erilleni teistä."
Pierre muisti nyt oman taistelunsa ja Gaultierin ajoissa tuoman avun,
jota ilman, sanoi hän, hän varmasti olisi ollut mennyttä miestä.
"Luullakseni olemme kaikki auttaneet toisiamme", sanoi Jake.
"Ensimmäinen intiaani, jonka ammuin, oli tarttunut jo Gaultierin
tukkaan ja olisi aivan varmasti nylkenyt häneltä päänahan, ellen
olisi ennättänyt väliin. Suoriuduimme kumminkin loistavasti leikistä
ja luullakseni on meidän nyt paras palata kanootillemme saadaksemme
jotakin suuhumme, sillä olen nälissäni melkein kuin susi. Haluan
kumminkin ensin hieman tarkastella noita sikoja." Sanottuaan sen
kumartui metsästäjä tarttuen lähimmän intiaanin ojennettuun käsivarteen
ja kääntäen tämän selälleen.
Kuu sattui silloin paistamaan hyvin kirkkaasti valaisten ruumiin julmat
kasvot, jotka näyttivät uhmaavilta kuolleinakin. Vanhuksen huudahdus
kiinnitti jälleen nuorukaisten huomion puoleensa, sillä he olivat
kääntyneet poispäin luullen metsästäjän aikovan nylkeä intiaanilta
päänahan.
"Suuri Columbus!" huudahti tuo omituinen vanhus, "ellei tämä voita
kaikkea ennen näkemääni. Sanon tätä suoraksi ihmeeksi. Pojat, tulkaahan
tänne! Katsokaahan tuon roiston kauheita kasvoja ja sanokaa sitten,
onko hänellä enempää kuin puolet leuasta jäljellä ja halkaistu nenä."
"Olette oikeassa", sanoi Gaultier tutkittuaan ruumista tarkemmasti.
"Mutta tuota ei ole tehty tänä yönä, sillä arvet ovat vanhemmat."
"Sen minä kyllä tiedän", myönsi Jake. "Mutta eläköön, olen voittanut
tupakkani kaikissa tapauksissa. Tämä villi oli vähällä viedä Bill
Bucknallilta päänahan. Bill ilmoitti minulle tuon roiston tuntomerkit.
Niin, tämä on yhtä varmaa kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä,
eläköön!" Ja vanhus pani vaarat raikumaan hurjilla huudoillaan. "Minun
on pakko nylkeä tuolta pakanalta päänahka", lisäsi hän. "Älä ole
milläsikään, vanha veikko, et tule sitä milloinkaan kaipaamaan, sillä
siellä, jonne olet matkustanut et sitä enää tarvitse." Sanottuaan sen
veti hän suuren metsästyspuukkonsa tupesta, kiersi pitkät hiukset
sormiensa ympärille, halkaisi sitten puukkonsa kärjellä nahan pään
ympäriltä ja työnnettyään aseen nahan alle irroitti voiton merkin
nopealla tempaisulla kiinnittäen sen sitten vyöhönsä. Nuorukaiset
katselivat syrjästä ollen sekä järkytettyjä että huvitettuja
kuunnellessaan toverinsa hurjia puheita ja seuratessaan hänen hommiaan.
Palattuaan ensimmäiselle taistelupaikalle riistivät he intiaaneilta
aseet, joiden joukossa oli vain pari pyssyä, vanhoja rihlattomia
piilukkoisia ruiskuja, jotka Jake heitti vihoissaan menemään. Veitset
ja tapparat ottivat he kumminkin mukaansa huolimatta kuolleitten
jousista. Puolen tunnin nopea kävely vei heidät jälleen kanootin
luo, ja otettuaan eväänsä esille istuutuivat he suojaiseen paikkaan
kallioiden väliin muistellen taistelua syödessään.
Aamun heikko sarastus tapasi heidät siitä toimesta, ja koska he
päättivät kuluttaa päivän siinä paikassa levätäkseen ja kuivatakseen
tavaroitaan, jotka olivat kastuneet läpimäriksi, paneutuivat he
pitkäkseen rannalle, ja huolimatta viimeisestä seikkailustaan ja
vuoteittensa epämukavuudesta vaipuivat he pian raskaaseen uneen.
X.
PIERREN SEIKKAILU.
Vaivat ja ponnistukset eivät heikonna voimakkaita ruumiita eivätkä
terveyttä. Vaikka metsästäjät olivatkin maata paneutuessaan
kietoutuneet huopiin, jotka kastelivat heidät kokonaan, heräsivät he
kumminkin virkeinä ja iloisina. Aurinko oli jo korkealla taivaalla
heidän ryömiessään esiin peitteittensä alta, ja niin kuumat olivat
sen säteet, ettei edellisen illan myrskystä enää näkynyt jälkeäkään.
Kalliot olivat kuivuneet ja sumu kiisi tuulen edellä aukealla aavikolla
tahi kohosi ohuina patsaina taivasta kohti pyörteitten vaikutuksesta.
Janoinen maa oli imenyt veden jättäen pinnan yhtä kuivaksi kuin
ennenkin.
Eräästä pienestä hiekkaluolasta löysivät he kuivuneita artemisian
varsia, joista he valmistivat nuotion. Gaultier ripusti kattilan
tulelle, ja pian alkoi se pihistä ja kiehua levittäen ympärilleen
herkullista ruoan tuoksua. Jake puhdisti pyssyään naurahtaen silloin
tällöin muistellessaan viime öistä taistelua ja ystävänsä Bucknallin
vihollisen odottamatonta ilmestymistä, vihollisen, jonka päänahka
vaihdettaisiin tupakkaan. Pierre sitoi saamaansa haavaa, joka, vaikka
se ei ollutkaan kuin raapaisu, oli kumminkin melko kipeä.
Noin puolen penikulman päässä etelässä kohosi eräs kallioinen
vuorenharjanne monen sadan jalan korkeuteen, jatkuen länteen päin
monta penikulmaa, kunnes se yhtyi vuorijonoon, jonka sinertävät huiput
näkyivät taivaanrannalta.
Katsoessaan sattumalta sinnepäin huomasi Gaultier sen harjalla
omituisen näköisiä eläimiä, joiden suuret puolikuun muotoiset sarvet
näyttivät aivan liian suurilta eläinten kokoon verrattuina. Huolimatta
niiden suurista varustuksista olivat ne Gaultierin mielestä aivan
lampaitten näköisiä, vaikka niiden suuruus panikin hänet sitä hieman
epäilemään. Nopeasti kiinnitti hän toveriensa huomion noihin omituisiin
eläimiin.
"Vuoristolampaita!" sanoi Jake.
"Suursarvia!" huudahti Pierre.
Kaikki kolme hyppäsivät seisoalleen kätkeytyen näkyvistä muutamien
läheisyydessä olevien kallioiden taakse.
"On ainoastaan yksi keino päästä niiden kimppuun", sanoi Jake.
"Näettekö tuota pensaikkoa tuolla aavikolla? Koetan lähestyä niitä sen
suojassa. Olkaa te täällä, älkääkä näyttäkö itseänne."
Vanha metsästäjä tarkasti huolellisesti pyssynsä ja käyttäen hyväkseen
joen törmän tarjoamaa suojaa saapui hän tiheikköön, joka ulottui
Saskatchewanista hyvin lähelle paikkaa, jossa vuoristolampaat olivat.
Päästyään pensaikon suojaan kulki metsästäjä nopeasti eteenpäin.
Tuuli puhalsi onneksi lampaista päin, joten oli hyvin otaksuttavaa,
etteivät ne vainuaisi Jaken vaarallista läsnäoloa. Hän saapuikin
nopeasti paikkaan, josta hän ei enää uskaltanut edetä peläten tulevansa
huomatuksi. Lähimpään lampaaseen oli noin sataviisikymmentä metriä,
joka ei ollut mikään liian pitkä matka hänen pyssylleen, mutta vanhan
Jaken tottunut silmä sanoi hänelle heti, ettei eläin kelvannut
syötäväksi. Hän päätti sen vuoksi ampua erästä komeaa naarasta, joka
seisoi muutaman kallion huipulla ollen kuin lauman vahtina.
Nuorukaiset tarkastelivat laumaa hyvin jännittynein katsein odottaen
levottomasti pyssyn paukahdusta ja arvaillen, minkä eläimen vanha
Jake oli valinnut ammuttavaksi. Väliajan kuluttua, joka tuntui
nuorukaisista äärettömän pitkältä, tuprahti pensaikosta savua ja
kalliolla seisova naaras, joka oli epäilevästi nuuskinut ilmaa,
hyppäsi suonenvedontapaisesti, lipesi, mutta nousi jälleen jaloilleen,
kaatui taasen luisuen kalliolta ja potkien ilmaa sen juurella. Toiset
syöksyivät pakoon tuulen nopeudella ja katosivat. Vanha Jake ilmestyi
nyt piilostaan juosten lammasta kohti puukko kädessään. Vetäisy kurkun
poikki ja hänen saaliinsa veri punasi maata.
Pierre ja Gaultier saapuivat nyt hengästyneinä ja onnittelivat
metsästäjää onnistuneen laukauksen johdosta. He ihmettelivät
harvinaista eläintä, jota Jake alkoi nylkeä ja paloitella kaikkien
taiteen sääntöjen mukaisesti. Gaultier, joka ei milloinkaan ennen ollut
nähnyt vuoristolampaita, tutki sen hyvin tarkasti. Jakelta sai hän
kuulla hieman sen elintavoista. Toistamme tässä Jaken esityksen.
Suursarvi eli vuoristolammas on kaikkein kuivimpien ja
hedelmättömimpien vuoristoseutujen asukas. Amerikkalaisen erämaan
korkeilla ylätasangoilla, missä kalliomuodostukset ovat mitä
omituisimmat ja mielikuvituksellisimmat ja missä korkeat huiput ja
jyrkänteet, eristetyt kalliot ja ammottavat kuilut näyttävän tekevän
eläintenkin olon siellä mahdottomaksi, siellä on vuoristolammas kuin
kotonaan. Maailmassa ei ole montakaan eläintä, josta olisi olemassa
enemmän tarumaisia kertomuksia. Entisten tutkimusmatkailijain
kertomukset noista asumattomista seuduista ja niiden eläimistöstä
olivat täynnä viittailuja tähän eläimeen — sen ihmeelliseen nopeuteen
ja helppouteen, jolla se syöksyi päistikkaa korkeilta jyrkänteiltä
lieventäen putoamisen aiheuttamaa tärähdystä suurilla käyrillä
sarvillaan. Jake myönsi kylläkin, ettei hän milloinkaan ollut sattunut
näkemään sen suorittavan tätä viimeksi mainittua urotyötä, mutta hän
oli kuullut sen toisilta metsästäjiltä, jotka olivat ampuneet noita
eläimiä eteläisessä vuoristossa.
Vuoristolampaan paino vaihtelee kahdestasadasta kahdestakymmenestä
neljäänsataan naulaan, mutta myönnettäköön, että tätä viimeksimainittua
suuruutta harvoin tavataan. Pää sarvineen painaa useinkin viisikymmentä
naulaa, ja kerran ammuttiin lammas, jonka sarvet painoivat
neljäkymentäneljä ja puoli naulaa. Näin suuret sarvet ovat kumminkin
hyvin harvinaiset. Vuoristolampaan väri mukautuu mainiosti niihin
kallioihin, joiden seassa se elää, ollen yleensä mustanharmaa. Villa
eli paremmin sanoen karva on lyhyttä, kiharaa ja aivan erilaista kuin
tavallisen lampaan. Todellisuudessa muistuttaa se hieman eurooppalaisen
vuohen turkkia, eikä se sitäpaitsi ole ainoa yhdennäköisyys,
sillä kummallakin on samanlainen alikarva, jonka avulla eläin voi
talvisaikaan kestää vuoristoseutujen kovia pakkasia.
Eläimet eivät kokoonnu suuriin laumoihin. Yleensä elävät ne tusinan
tahi parikymmentä päätä sisältävissä joukoissa, vaikka joskus on nähty
viisi- jopa seitsemänkymmentäkin yhdessä laumassa. Parittelu tapahtuu
marraskuussa, jolloin vanhat urokset yhtyvät muihin elettyään muun osan
yksinään. Silloin tappelevat ne hurjasti keskenään ja niiden suurien
sarvien aiheuttama kumea paukahtelu kaikuu ympäristön kallioisissa
kuiluissa.
Kuten moni muukin eläin, omistaa sekin tuon huomattavan taidon
äänettömästi paeta vaaran läheisyydestä irtonaisia kiviä täynnä olevia
jyrkänteitäkin pitkin, jossa varomaton askel voi lähettää lohkareen
jyristen syvyyteen. Kun lauma on laitumella, asetetaan lähimmälle
kukkulalle vahti, joka pitää silmällä, ettei mikään vaara pääse
huomaamatta uhkaamaan laumaa. Tavallisesti valitaan tähän toimeen joku
naaras, mutta silloin kun vanhat urokset yhtyvät laumaan, toimittaa
joku niistä tuota virkaa. Pärskyntä tahi vihellystä muistuttava ääni
sekä kuopaisu etujalalla ilmaisevat vaaran lähestyvän ja tuon merkin
kuultuaan lopettaa koko lauma syöntinsä. Taitava pitää todellakin nyt
olla sen metsästäjän, joka haluaa päästä pyssynkantomatkalle; mutta
niin pian kuin vahdin epäluulot ovat haihtuneet, alkaa lauma taasen
jyrsiä ruohoa tahi makailla huoletonna kalliopenkereillä.
Sillä aikaa kuin Jake kertoi näitä kokemuksiaan oli parhaat palaset
lampaasta sullottu nahkaan, ja kantaen sitä palasivat metsästäjät
leiriin tyytyväisinä seikkailuunsa ja vesi suussa saadakseen niin
pian kuin suinkin maistella mainehikkaan vuoristolampaan lihaa. Jake
kiinnitti huomion vielä erääseen tosiseikkaan. Hän sanoi tietävänsä
nopeudesta, jolla lampaat olivat paenneet, että niitä viime aikoina
oli paljon ahdistettu, koska tavallisesti tuollaiset eläimet, jotka
eivät milloinkaan ennen olleet nähneet ihmistä, sen sijaan että ne heti
pakenisivat, kokoutuvat yhteen, kun jotakin niistä on ammuttu, aivan
kuin kesytkin lampaat vaaran uhatessa. Tässä tapauksessa arveli hän
eläinten nopean paon johtuneen siitä, että intiaanit, joiden kanssa
he olivat joutuneet taisteluun, olivat viime aikoina metsästelleet
lähiseudussa.
Kun he saapuivat leiriin, huomasivat he kattilan kiehuneen kuiviin,
ja uusi kahvi oli pantava tulelle. He olivat kumminkin niin hyvillä
mielin, ettei tämä vahinko heitä suurestikaan harmittanut. Lampaan
kyljykset ja viipaleet pihisivät pian hiilillä levittäen ympärilleen
tuoksua, joka miellyttävästi kutkutti nälkäisten metsästäjien
sieraimia. Vanhaan Jakeen vaikutti se kerrassaan innostavasti ja
nähdessään erään arokoiran lyhyen matkan päässä huusi hän Pierrelle
ja Gaultierille: "Ammutaan, pojat, tuo haisunäätä tuohon paikkaan!"
Heti paukahti kolme pyssyä ja eläin vaipui kuolleena kalliolle. Kun se
tuotiin leiriin ja tarkastettiin, huomattiin, että kaksi luotia oli
sattunut päähän ja kolmas oli lävistänyt sydämen.
"Hyvin ammuttu", sanoi Pierre. "Kun pääsemme vuoriston riistan
kimppuun, teemme puhdasta jälkeä."
"Varmasti", myönsi Gaultier. "Luullakseni emme ole ampuneet harhaan
kertaakaan sitten kuin läksimme linnoituksesta."
"Pojat", huudahti Jake leikatessaan suuren kimpaleen lihaa puukollaan
ja vieden sen tulikuumana suoraan hiililtä suureen suuhunsa, "mikä on
ollut tiukin paikka elämässänne?"
"Luullakseni", sanoi Gaultier, "oli viime öinen kahakka sellainen. Olen
elänyt suurimman osan elämästäni itäisissä metsissä suurten järvien
tuolla puolella, jossa tällaista harvoin sattuu."
"Tiukin tilanne, mihin milloinkaan olen joutunut", sanoi Pierre,
"sattui kerran joutuessani riitaan muutamien Athabasca-järven
läheisyydessä olevien chippewayanien kanssa. Se tapahtui Pierren
linnoituksessa lähellä Calumetia. Talvi oli melko ankara ja riistaa
niin vähän, että muutamia nuoria intiaaneja tuli linnoitukseen myymään
muutamia nahkoja ja saadakseen tahi varastaakseen elintarpeita. Sattui
niin huonosti, että päällikkö oli matkustanut York Factoryyn erääseen
Hudson Bay-yhtiön kokoukseen, ja minä, hyväluontoinen kun olen,
olin päästänyt melkein kaikki miehet Äthabascalle luistelemaan ja
kalastamaan jään alta. Kotona ei ollut muita kuin minä ja eräs toinen
mies, kun noin neljäkymmentä soturia marssi avoimesta portista suoraan
linnoitukseen pääoven edustalle. Ennätin juuri sulkea oven ja asettaa
salvan paikoilleen, kun he syöksyivät sitä vastaan. Huomattuaan,
etteivät he voineet sitä särkeä, huusivat he minulle tahtovansa
keskustella kanssani. Avasin erään oven yliosassa olevan luukun,
josta meidän oli tapana tarkastella tulijoita, ja huomattuani, että
intiaaneja johti eräs päällikkö, sanoin hänelle:
"'Miksi punaiset veljeni tulevat vierailemaan ystäviensä luo aseet
mukanaan? Kun valkoiset tulevat heidän punaisten ystäviensä luo, eivät
he tunkeudu heidän majoihinsa kysymättä päälliköltä lupaa.'
"Päällikkö, jota sanottiin Hirveksi, vastasi: 'Valkoinen päällikkö on
ystävämme eikä salli punaisten veljiensä nähdä nälkää. Nuoret soturini
hätiköivät, mutta he toivovat, ettei päällikkö sulje sydäntään heiltä
heidän erehdyksensä vuoksi. Katsokaa, he ovat tuoneet nahkoja. Avatkaa
siis ovi, veljeni, ja sallikaa heidän myydä tavaransa.'
"En halunnut kieltääkään ja kumminkin tuntui minusta vaaralliselta
päästää niin monta sisään."
"Sanopas muuta", keskeytti Jake. "Ne olisivat nylkeneet päänahkasi
käden käänteessä."