kaikkein kauhein vihollinen. Sen hurjuus on niin tunnettu, ettei kukaan
metsästäjä hyökkää sen kimppuun, elleivät olosuhteet ole hänelle niin
suotuisat, että hän voi vaaratta sen tehdä.
Harmaat karhut kasvavat suurimmiksi Kalifornian vuoristossa, missä ne
joskus saavuttavat tuon äärettömän painon: kahdeksantoistasataa naulaa
ja enemmänkin. Niiden paino näyttää vähenevän sitä mukaa kuin edetään
pohjoista kohti, kunnes Brittiläisessä territoriossa tuhannen naulan
painoinen eläin on jo tavattoman suuri.
Erehdyksestä luullaan ruskeata karhua usein harmaaksi karhuksi, koska
niiden turkki muutamin paikoin on aivan samanvärinen. Harhailija,
eräs toinen laji, on melkoista pienempi, tavataan useammasti eikä ole
hetikään niin raivoisa kuin sen kauhistuttava veli.
Harmaan karhun kynnet ovat kuusi tuumaa pitkät muistuttaen enemmän
lehmän sarvia kuin nelijalkaisen pedon kynsiä. Tämän pedon jäljet ovat
kahdeksantoista tuumaa pitkät, joista kaksitoista tulee sen suuren
jalan osalle. Eläin on kaikkiruokainen syöden kaikenlaista lihaa
aivan yhtä mielellään kuin juuria ja juurikasveja, kuten nauriita ja
palsternakkoja.
Se voi hyökätä täysikasvuisen puhvelihärän kimppuun ja antaa sille
vahvalla käpälällään sellaisen lyönnin, että se tappaa eläimen
siihen paikkaan. Sitten vetää peto sen hitaasti johonkin mukavaan
paikkaan, mutta jos "Vanha Ephraim" on nälissään, syö se sen heti
tappamispaikalla.
Harmaa karhu ei kuten musta karhu osaa kiivetä, mutta se korvaa tuon
puutteellisuutensa kärsivällisyydellä, jolla se vahtii puuhun paennutta
saalistaan. On sattunut tapauksia, jolloin metsästäjiä on näin
pidetty vangittuina useita tunteja, jopa vuorokausiakin. Vanhan Jaken
kokemukset käsittivät monta sellaista tapausta, joita hän muisteli
seuraavaan tapaan:
"Noin kymmenen vuotta sitten sattui tapaus, josta aion nyt teille
kertoa. Metsästelin silloin eräällä joella, joka laskee vetensä
Yellowstonen järveen. Se olisi hauska paikka, ellei siellä olisi noita
Sioux-roistoja. Siellä on miehen oltava varuillaan, ellei hän halua
menettää päänahkaansa, sen saatte huoleti uskoa.
"No niin, olin koonnut jo aikamoisen kimpun majavannahkoja ja aioin
hetimiten lähteä Laramie'hin myymään saalistani. Viritin ansani
viimeisen kerran ja aamulla menin niitä kokemaan. Olin saanut ne jo
kaikki kootuksi paitsi viimeistä, joka oli eräässä paikassa, missä joki
syöksyi erääseen kuiluun. Patoni oli juuri tuon putouksen niskassa. Sen
läheisyydessä ei ollut muita puita kuin muutamia suuria kuusia, ja sain
kiittää onneani, että ne kasvoivat siinä, sillä siellä se tapahtui.
Olin juuri nostamaisillani ansaa, johon oli tarttunut takajalastaan
komea urosmajava, kun kuulin takaani tohauksen kuin puhvelihärän
puhinan. Arvaatte kai sanomattanikin, ettei siinä kauan viipynyt, kun
minulla jo oli vanha toverini kädessäni kaiken varalta. Kun käännyin
katsomaan, näin mitä suurimman karhun istuvan jonkun matkan päässä
tarkastamassa tilannetta.
"Niin, pojat, en ollenkaan häpeä tunnustaa, että säikähdin. Jalkani
tuntuivat omituisen raskailta ja hiukseni nousivat pystyyn, kunnes
luulin niiden irtautuvan päästäni. Näin heti, että peto oli harmaa
karhu, jolla ei ollut hyvä mielessä, sillä sen pienet silmät kiiluivat
pahansuovasti. Kuta kauemmin tarkastelin ilkiötä, sitä vähemmän siitä
pidin. Tiesin, että minun oli joko taisteltava tahi lähdettävä pakoon,
ja olin varma, että ellen voisi kaataa sitä ensimmäisellä laukauksella,
olisivat päiväni luetut. Katsoessani solaan huomasin erään kuusen
kasvavan muutamalla kallion kielekkeellä noin sadan metrin päässä niin,
että sen oksat ulottuivat puron yli. Tiesin, että jos voisin päästä
tuon puun luokse, niin pelastuisin.
"Karhu oli minusta noin viidenkymmenen metrin päässä. Kysymys oli nyt
vain siitä, salliiko se minun päästä pengermälle ennen hyökkäämistään
kimppuuni. Koska oli hyödytöntä tiedustella sitä pedolta, läksin
juoksemaan puuta kohti. Kuulin karhun murahtavan, kun se laskeutui
kaikille neljälle, ja kivet sinkoilivat ympäriinsä sen laukatessa
jäljessäni. Luullakseni suoriuduin tuosta sadasta metristä yhtä
nopeasti kuin öljytty salama. Päästessäni puun luo oli karhu noin
kolmenkymmenen metrin päässä. Heitin vanhan toverini remmistä olalleni
ja aloin kiivetä puuhun hilautuen sekä ylös että eteenpäin, sillä puu
kasvoi yhtä paljon sivulle kuin ylöskinpäin. Puu ei siis ollut mikään
hyvä turvapaikka, sillä karhu voi seurata minua sen puoliväliin, jossa
puu mutkistui ylöspäin. Ennätin juuri päästä turvaan, kun Vanha Ephraim
saapui penkereelle.
"Se oli aivan raivoissaan, sitä ei voitu epäilläkään. Sen kämmenet
olivat jalan pituiset ja niissä olevat kynnet puolet sen vertaa. Näytti
aivan siltä kuin tuo ilkiö olisi vaihtanut kyntensä puhvelin sarviin.
Tarkasteltuaan puuta hetkisen asetti se varovaisesti etukäpälänsä
puulle, astui jonkun askeleen, kunnes se sai takakoipensakin sille
alkaen varovaisesti lähestyä minua. Puu oli noin yhdeksänkolmatta
jalkaa puron yläpuolella. Tiesin varmasti hyvin tähdätyn luodin voivan
syöstä pedon puusta jokeen. Asetin vanhan toverini erääseen oksan
haaraan ja odotin, kunnes karhu oli aivan liikkumatonna, jolloin
ammuin sitä silmien väliin. Silloin, pojat, olisi teidän pitänyt olla
katsomassa karhun keikahdusta. Nauroin melkein kuollakseni. Ensin
se nousi istumaan peräpakaroilleen, muristen pelosta ja raivosta,
mutta juuri silloin liuskahtikin sen toinen takajalka ja ennenkuin se
ennätti päästä jälleen tasapainoon, putosi se päistikkaa puroon, jonka
pohja oli täynnä suuria teräväpäisiä kallioita kuin heinäsuovia. Se
putosi päälleen muutamalle sellaiselle. Minun ei tarvinnut ampua enää
toista kertaa, sillä karhun kallo murskautui ja sen aivot pärskähtivät
kivelle. Niin se tapahtui. Nylin siltä nahan ja vein sen samaan
paikkaan, jossa säilytin majavan nahkojanikin.
"Ei ole kumminkaan aina sanottu, että 'Vanha Ephraim' häviää
taistelussa. Näin kerran, miten harmaa karhu vetäisi eräältä
hauskimmalta toveriltani, mikä milloinkaan on kuljettanut nahkoja,
päänahan silmille ja kaikki vaatteet siekaleiksi. Ne ovat epäilemättä
hurjia petoja, ja mieluummin tapan pari intiaania päivässä kuin yhden
karhun."
Vanha metsästäjä keskeytti nyt tässä kertomuksensa voidakseen leikata
pitkän pätkän James River tupakkaa, jota hän alkoi pureskella suurella
nautinnolla. Jauhettuaan sitä jonkun aikaa hampaittensa välissä
sammutti hän nopeasti muutaman kirkkaasti palavan kekäleen hyvin
tähdätyllä sylkiruiskahduksella ja lisäsi:
"Pääsin siis tuosta pälkähästä suuremmitta vaurioitta, ja toivon vain,
että aina olisin yhtä onnellinen. Kerron teille melkein samanlaisen
tapauksen, joka sattui minulle juuri tähän aikaan viime vuonna. Olin
saanut toverikseni erään toisen miehen?- olette ehkä kuulleet hänestä
puhuttavankin, sillä hän on hyvin tunnettu täällä vuoristossa. Häntä
sanotaan 'Kotka-Jaakoksi', ja hän on yhtä taitava metsämies kuin
minäkin. No niin, poistuttuamme Santa Féstä menimme Grandon poikki
päästäksemme Anahuacin piiriin. Siellä sanottiin olevan paljon riistaa
ja olimme senvuoksi oikein innoissamme. Ensin saimme kokea hieman
nälkääkin, sillä intiaanit olivat hajoittaneet ja karkoittaneet kaiken
riistan lähiseuduilta. Olimme juuri saapuneet perille ja haimme sopivaa
yöpaikkaa seitsemäntenä päivänä matkalle lähdöstämme, kun Jaakko muisti
erään entisen pari penikulmaa etelämpänä olevan varastonsa. Hän läksi
senvuoksi hakemaan saalistaan parilla muulillamme sillä aikaa kuin minä
irroitin satulan vanhan tammani selästä ja sidoin sen liekaan.
"Olimme leiriytyneet sievään pieneen laaksoon, jossa kasvoi muutamia
pienenlaisia puita siellä täällä. Niiden välissä oli matalahkoa
pensaikkoa. Vuorten rinteillä oli suuria kallionlohkareita, mutta
laakso oli niistä vapaa eikä niitä ollut puronkaan rannalla, jossa
hevosellani oli oivallinen laidun. Koska ei minulla silloin ollut
mitään erikoista tehtävää, läksin kukkulan laelle tarkastelemaan
ympäröivää seutua. Kukkulalle ei ollutkaan pitkälti, ja sieltä näin
pohjoisessa olevan kauniin metsän ja sen keskeltä kohoavien kukkulain
huiput. Metsän vierellä jatkui aavikko näkymättömiin.
"Seutu näytti miellyttävältä ja riistarikkaalta. Ajattelin juuri tuota
hetkisen tehden suunnitelmia, kun leiristämme alkoi äkkiä kuulua
äänekästä melua. Olin kulkenut niin kauaksi, etten voinut nähdä sinne,
mutta voin selvästi kumminkin kuulla vanhan tammani korskunnan ja
kavioiden kopseen, kun se koetti päästä irti, mutta ei voinut. Riensin
niin nopeasti kuin suinkin katsomaan, mikä siellä oli hätänä, ja
näky olikin katsomisen arvoinen. Niin, siellä ajoi melkein elefantin
kokoinen karhu vanhaa tammaani ympäri leiriä, sillä olin köyttänyt
eläinraukan niin lujasti, ettei se päässyt irti. Se laukkasi puolelta
toiselle ja ympäri paalua pedon seuratessa sitä kintereillä ja silloin
tällöin kompastuessa köyteen. Saatte uskoa, että jouduin nopeasti
paikalle ja ammuin luodin, joita menee kuusikymmentä naulaan, 'Vanhan
Ephraimin' otsaan. Mutta juuri silloin kun painoin liipaisinta,
liikautti se päätään ja luotini sattuikin väärään paikkaan. Se
haavoittui lievästi ja, mikä oli pahinta, se sai pian selville, missä
minä seisoin pensaikossa. Heti kun se huomasi minut, läksi se tulemaan
kohti.
"Tilanne näytti hyvin uhkaavalta. Tiesin vallan hyvin, ettei minun
kannattanut ruveta ahdistamaan sitä puukollani, jonka karhu heti
olisi lennättänyt kädestäni. En niin ollen voinut turvautua muuhun
kuin yhteen keinoon. Kumarruin pensaston taakse ja kiersin sen
puoliympyrässä. Juoksin hevostani kohti ja puolessa minuutissa olin
satulassa. 'Vanha Ephraim' vainusi kumminkin jälkeni, sillä samalla
syöksyi se pensaikosta suoraan minua kohti. Kun kannustin hevostani
saadakseni sen laukkaamaan, voitte ymmärtää, että sydämeni lakkasi
melkein sykkimästä huomatessani, etten kiireissäni ollut muistanutkaan
irroittaa köyttä. En päässyt siis hevosineni mihinkään, vaan meidän
oli pysyttävä paikoillamme ja odotettava tuon raivostuneen pedon
hyökkäystä. Silloin, pojat, luistivat rukouksetkin, sen saatte uskoa.
"Pyssyssäni ei ollut latinkia ja ainoat aseeni olivat pistoolini ja
puukkoni. Ymmärrätte kai, ettei niiden esille saamiseen mennyt minulta
puolta vuotta, vaikka tunsinkin, että päiväni olivat melkein lasketut,
sillä en toivonut ollenkaan, että voisin tehdä karhun vaarattomaksi
yhdellä laukauksella.
"Tämän kertominen vie hieman aikaa, mutta tuo kaikki kävi yhtä nopeasti
kuin salaman leimahdus. Vanha tammani korskui ja hyppi, kun karhu nousi
takajaloilleen noin neljän metrin päässä meistä. Hevoseni koetti kaikin
voimin päästä karkuun, mutta köysi ei katkennut. Kumarruin niin kauas
eteenpäin sen kaulalle kuin suinkin vain voin, koettaen puukollani
auttaa sen ponnistuksia, mutta eläin-raukka hyppi ja syöksähteli
sinne tänne niin, etten onnistunut, ja ennenkuin ennätin saavuttaa
tasapainoni jälleen lensin päälleni satulasta. Huudahdin kauhusta ja
ennenkuin ennätin laskea kolmeen syöksyi karhu kimppuuni. Mutta juuri
kun peto oli minusta noin kolmen metrin päässä ja luulin jo olevani
mennyttä miestä, kuulin pyssyn paukahduksen ja luodin läjähdyksen
sen tunkeutuessa karhun korvaan. Se karjaisi kamalasti nousten
takajaloilleen, mutta ei pysynytkään siinä asennossa, vaan laskeutui
heti kaikille neljälle alkaen pyöriä kuin hullu, sillä luultavasti pani
luoti sen pään sekaisin. Huomattuani sen unhottaneen minut ammuin sitä
pistoolillani ja saatuani pyssyni käsiini pakenin pensaikkoon. Mutta
se oli tarpeeton teko, sillä 'Kotka-Jaakon' ampuma luoti riitti ja
vähemmässä kuin minuutissa oli meillä ilo katsella 'Vanhan Ephraimin'
kuollutta raatoa. Mielestäni oli pelastukseni ihmeellinen, vaikka
ihmeitä niin harvoin tapahtuukin. En minä eikä vanha tammanikaan olleet
saaneet naarmuakaan, ja siis suoriuduimme asiasta niin onnellisesti."
Pierre ja Gaultier olivat huvitettuina kuunnelleet vanhan Jaken
kertomusta, ja koska päivän koittoon vielä oli monta tuntia,
kietoutuivat he makuuhuopiinsa vaipuen jälleen raskaaseen uneen, josta
he eivät heränneet ennenkuin aurinko oli korkealla taivaalla lähettäen
tulisia säteitään heitä ympäröivään kuivaan erämaahan.
IX.
TAISTELU INTIAANEJA VASTAAN.
Kun nuorukaiset nousivat, huomasivat he vanhan Jaken poistuneen
leiristä kanootilla, mutta nähtyään, ettei Jake ollut ottanut
tavaroitaan mukaansa, ei hänen poissaolonsa heitä sen enempää
huolettanut. Sillä aikaa kuin Pierre sytytti tulen, täytti Gaultier
kattilan vedellä, makuuhuovat käärittiin kokoon ja muutkin matkatavarat
asetettiin sellaiseen kuntoon, että matkalle lähtö voi tapahtua
nopeasti. Heidän yksinkertainen ateriansa oli pian valmis, ja he
keskustelivat juuri odottaisivatko he toverinsa palaamista ennen
ruoalle rupeamistaan, kun tämä ilmestyi näkyviin leirin läheisyydessä
olevasta Askow-joen mutkasta meloen kanoottia eteenpäin nopein vedoin.
Muutamien minuuttien kuluttua törmäsi kanootin keula hiljaa joen
hiekkarantaan ja vanha Jake nousi maihin verisin käsin ja käsivarsin.
"No mutta, Jake", sanoi Pierre, "miksi olette noin verissänne? Mitä
olette tehnyt? Toivoakseni ette ole haavoittunut?"
"En ollenkaan, poikaseni", vastasi metsästäjä. "Kävin vain nylkemässä
tuon viime yönä ampumamme karhun. Mielestäni ei ollut mitään syytä
jättää nahkaa mätänemään ja sen vuoksi kävin sen noutamassa pois.
Mutta syökäämme nyt nopeasti", lisäsi hän, "ja lähtekäämme sitten
heti matkalle. Seuraavaan leiripaikkaan on pitkä matka, ja meidän on
työskenneltävä ankarasti koko päivä ehtiäksemme sinne ennen pimeätä."
He istuutuivat siis nuotion viereen tyydyttäen hiukaavan nälkänsä
kuivatulla puhvelin lihalla ja kahvilla. Kuten otaksuttavaa olikin,
eivät he pitentäneet tarpeettomasti aamiaistaan, jossa ei ollutkaan
mitään erinomaisia herkkuja tarjolla. Syötyään kokosivat he nopeasti
tavaransa sijoittaen ne kanoottiin ja katsottuaan vielä kerran, ettei
mitään ollut unhottunut, asettuivat he paikoilleen ja pian halkoi
heidän kanoottinsa Saskatchewanin nopeasti virtaavaa vettä.
He matkustivat nyt muutamia päiviä länteen päin niin nopeasti kuin
virran voima ja kanootin paino vain sallivat, pysähtyen ainoastaan
syömään päivällistä ja noin tuntia ennen auringonlaskua valmistamaan
kaikki valmiiksi yön viettoa varten.
Seudut näyttivät kokonaan asumattomilta. Joen kummallakin
rannalla jatkuivat aavikot taivaanrannalle asti, ollen aivan
vailla kasvullisuutta ja voimatta hedelmättömyydellään ollenkaan
ilahduttaa metsästäjiämme. Kaukana lännessä näyttivät kumminkin nämä
yksitoikkoiset aavikot kohoavan ja muodostavan matalia kukkuloita,
jotka sillä suunnalla muodostivat taivaanrannan, mistä sieltä täältä
kohosi joku lumipeitteinen huippu. Jake kertoi tovereilleen niiden
olevan Kalliovuorten korkeampia kohtia. Joen rannat alkoivat vähitellen
kohota muuttuen muutamin paikoin aivan kallioisiksikin, joiden
huipuilla vuoristomänty kohotti tuuheata latvaansa tahi ojenteli
vääriä oksiaan kauas ympäristöön. Seudun yksitoikkoinen kasvisto,
ollen vastapainona hedelmättömälle alueelle, jonka kautta metsästäjät
viimeksi olivat kulkeneet, vaikutti heihin vihannuudellaan suoden
heille samalla aavistuksen kylmistä varjoisista metsistä, joista Jake
alituisesti kertoi.
He eivät kumminkaan ennättäneet poistua aavikolta joutumatta ensin
taisteluun entisten vihollistensa, mustajalkojen kanssa.
Kun he eräänä päivänä ponnistelivat muutamassa ahtaassa solassa, jonka
rosoiset seinät kohosivat melkein pilviin joen kummallakin rannalla,
sattui Gaultier katsahtamaan ylöspäin ja säikähti nähdessään useita
intiaaneja, jotka niin pian kuin he näkivät tulleensa huomatuiksi
alkoivat hurjasti huutaen vyöryttää kalliolta suuria kiviä ja
lohkareita, jotka jyristen syöksyivät jyrkännettä alas jokeen muuttaen
veden kuohuksi kanootin ympärillä.
Muutamat villit, joilla oli pyssyt, riensivät lyhyen matkan päähän
vastavirtaan päin piiloutuen kallioiden ja pensaitten taakse eräässä
paikassa, jossa vuoren seinämä oli haljennut muodostaen jyrkän
kallioisen rinteen jokeen päin. Sieltä voivat he pitää kanoottia
paremmin silmällä odottaen sen lähestymistä ladatuin pyssyin. Mutta
vanhan Jaken tarkat silmät, jotka tarkastelivat kaikkia ylhäällä,
alhaalla, takana ja edessä olevia esineitä, huomasivat äkkiä kallion
seinämässä suojapaikan juuri ylhäällä karjuvien villien alapuolella.
Se työntyi esiin muodostaen jonkunlaisen pengermän. Hänen päätöksensä
oli heti valmis. "Tuolla on meidän paikkamme!" huudahti hän, ja samalla
pujahti kanootti kapeaan aukkoon, jossa he olivat turvassa ainakin
toistaiseksi.
"Saammepa kiittää onneamme", sanoi Pierre, "että ne näyttäytyivät juuri
tässä paikassa. Jos ne olisivat hyökänneet kimppuumme tuolla alempana,
olisi olomme muodostunut melko tukalaksi."
"Luullakseni", sanoi Gaultier, "ovat ne seuranneet meitä jonkun
aikaa. Noin puoli tuntia sitten olin näkevinäni jonkun liikkuvan joen
törmällä, mutta koska en ollut aivan varma, en puhunut mitään."
"Haluaisin mielelläni tietää", sanoi Pierre, "mihin heimoon ne
kuuluvat. Minulla ei ollut aikaa tarkastella niiden sotamaalauksia."
"Mutta minullapa oli!" huudahti vanha Jake. "Tunsin noiden roistojen
inhoittavat maalaukset sangen hyvin. Ne ovat mustajalkoja. Pojat",
lisäsi hän, "olemme luullakseni joutuneet aika tiukalle. Jos poistumme
tästä paikasta, vyöryttävät nuo ylempänä olevat paholaiset kiviä
niskaamme upottaen kanoottimme, tahi jos pääsemme siitä leikistä ehein,
nahoin, odottavat nuo tuolla ylempänä virran rannalla olevat meitä
pyssyineen. Mutta kyllä me niille sentään vielä näytämme, sen saavat ne
pian nähdä. Vanha Jake Hawken ei aio vielä antaa perään, ei ollenkaan."
Pierre kysyi vanhukselta, millaiset hänen suunnitelmansa olivat.
"Eivätpä juuri minkäänlaiset", vastasi hän. "Odottakaamme täällä,
kunnes tulee pimeä. Siihen luullakseni ei kulu pitkääkään aikaa tämän
syvän kuilun pohjalla. Palatkaamme silloin vähän matkaa takaisin ja
kiertäkäämme nuo haisunäädät toiselta puolelta. Ne eivät osaa odottaa
meitä siltä suunnalta ja silloin me annamme niille oikein isän kädestä."
Seuraavien minuuttien kuluessa olivat metsästäjät melkein vaiti. He
kuuntelivat tarkkaavaisesti jokaista ääntä, joka olisi voinut merkitä
heidän vihollistensa lähestymistä tahi ilmaista heidän suunnitelmansa.
Mutta hiljaisuutta ei häirinnyt mikään muu kuin veden kohina kallioita
vasten ja tuuli, joka puhalsi puuskittain näyttäen ennustavan myrskyn
lähestymistä. Pierre, jota heidän läpi kulkemansa seudun kuivuus oli
ihmetyttänyt, kysyi vanhalta Jakelta, satoiko niissä seuduissa usein.
"Kyllä joskus", vastasi metsästäjä, "ja sitä minä juuri tässä
ajattelinkin. On ilkeätä, jos tulee sellainen sade kuin joskus olen
täällä nähnyt."
"Kuinka niin?" kysyi Gaultier. "Tuntuuko läpimäräksi kastuminen teistä
niin tukalalta?"
"Ei!" vastasi Jake hieman ärtyisästi, koska hän luuli nuorukaisten
epäilevän hänen urhoollisuuttaan. "Ei ollenkaan senvuoksi. Ettekö
ymmärrä, että jos rupeaa satamaan niin rankasti kuin täällä joskus
tapahtuu, huuhtelee vesi meidät täältä kuin lastun. Vanhalla
Mississippilläkään ei ole yhtään venettä, joka voi kestää täällä
syntyviä tulvia, ja nuo yläpuolellamme olevat roistot tietävät sen
kyllä, siitä saatte olla aivan varmat. Jos alkaa sataa täydellä
todella, kuten näyttää, hyökkäävät he kimppuumme, tuolla alempana. Olen
siitä aivan varma, poikaseni."
Tämä oli tilanteen uusi hämmästyttävä puoli, jollaista ei Pierrelle
eikä Gaultierille ollut sattunut milloinkaan ennen. He katselivat
tarkasti vastapäisen rannan yläpuolelta näkyvää pimenevän taivaan
kapeaa kaistaletta, ja sen poikki kiitävissä mustissa pilvissä näkivät
he pelkonsa toteutuvan. Sade valuikin jo todella suurin pisaroin,
vaikkakin vielä harvakseen. Nopeat kovat vihurit puhalsivat joella
pannen sen pinnan vaahtoamaan, ja niiden väliajoilla kuului kaukaista
jyrinää ja vinkunaa, jotka näyttivät ennustavan luonnonvoimien
tavatonta taistelua.
Melkein tunnin istuivat metsästäjät hiljaa ajatuksissaan selvästi
tilanteen vaarallisuuden järkyttäminä ja ehkä punniten paon
mahdollisuuksia. He tiesivät varman kuoleman odottavan heitä siinä
tapauksessa, että he joutuisivat intiaanein käsiin. He eivät tienneet
hurjien vihollistensa lukumäärää eivätkä sitäkään, oliko niitä joen
kummallakin rannalla. Mutta he lohduttivat itseään sillä, että virran
nopeus ja myrskyisen yön pimeys auttavat heitä pakenemaan huomaamatta.
Tuo ajatus oli hieman nöyryyttävä, että heidän oli paettava ehkä
hyvinkin pientä intiaanijoukkoa, jonka valtaama asema ainoastaan teki
sen merkitykselliseksi. Avoimella kentällä eivät he olisi hetkeäkään
epäröineet hyökätä melko suurenkin joukon kimppuun, koska he luottivat
aseihinsa ja omaan taitoonsa käyttää niitä. Tässä tapauksessa oli
heillä kumminkin niistä hyvin vähän hyötyä, koska ei vihollista
näkynyt, kun sitä vastoin he itse olivat alttiit kaikille heitä vastaan
tähdätyille heittoesineille.
Heidän ollessaan syventyneinä näihin ikäviin ajatuksiin oli pimeys
jo kokonaan kietonut joen vaippaansa. Korkealla heidän yläpuolellaan
paljasti kumminkin vielä heikko valo heitä ympäröivien jyrkänteitten
särmäisen harjun ilmaisten, että kallioiden takana oli vielä hämärä.
Satoi kuin saavista kaataen kohottaen joen vettä ja pieksäen kallioita
hurjan raivokkaasti. Synkällä taivaalla jyrähteli, jota seurasivat
niin kirkkaat salamat, että ne huikaisivat hetkeksi näön välähdellen
silmissä vielä muutamia sekunteja jälkeenkinpäin.
"Nuo leimahdukset ilmaisevat meidät luullakseni", sanoi Jake, "mutta
meidän ei kumminkaan kannata odottaa kauempaa. Vesi nousee jo.
Katsokaa", lisäsi hän, "kun tulimme tänne äsken, oli kattoon kahdeksan
jalkaa ja nyt ainoastaan viisi. Meidän on luullakseni lähdettävä."
Sanottuaan sen pukkasi vanha metsästäjä kanootin joelle, ja hetken
kuluttua kiisivät he myötävirtaa sellaista vauhtia, että he saapuisivat
joen suulle yhtä monessa minuutissa kuin heiltä oli mennyt tuntia sitä
noustessa. He ohjasivat kanootin toiselle rannalle, jossa joki oli
syvempi ja virtavampi ja poikkesi niin ollen vähemmän suunnastaan.
"Katsokaa tarkasti ympärillenne, pojat", kuiskasi Jake, "ja pitäkää
varanne, ettemme törmää kallioihin. Rasahdus vain, ja me olemme
varmasti kaikki hukassa."
"Mielestäni", sanoi Pierre ohjatessaan kanoottia, "olisi meidän
parempi pysytellä keskemmällä jokea, koska on niin pimeä, etten näe
kymmentä metriä etemmäksi. Kalliot —" Häikäisevä salama keskeytti
hänet räiskähtäen kauheasti halkaistessaan pimeyden ja valaistessaan
selvästi levottomasti lainehtivan joen, kallioiden synkät seinät,
veneen ja siinä olijat. Sitä seurasi heti kumea jyrähdys, jota
seuraavan hiljaisuuden kestäessä metsästäjät olivat kuulevinaan huutoja
korkeitten rantajyrkänteitten huipuilta.
"Kävi, kuten otaksuinkin", sanoi Jake. "Nuo roistot huomasivat veneemme
tämän viimeisen salaman valossa. Mutta luullakseni ehdimme kumminkin
ennen niitä perille. Tuolla ylhäällä on eräs uoma, joka katkaisee
heidän tiensä. Sen yli kulkeminen vie heiltä hieman aikaa, ja tämän
kosken alle ei ole enää kuin viisi penikulmaa. Olen varma että
voitamme."
"Ellei", sanoi Pierre, "niitä ole jo sielläkin."