kasvoi siellä täällä pienissä saarekkeissa. Niiden välissä jonkun
matkan päässä kuljeskeli kuusi antilooppia rauhallisesti laitumella.
Tuuli puhalsi onneksi aavikolta metsästäjiin päin, ja niinollen ei
eläimillä vielä ollut aavistustakaan niitä uhkaavasta vaarasta.
Pierre ehdotti muille, että hän koettaa yksin ryömiä eteenpäin
saadakseen ampua, mutta vanha Jake, joka ei näyttänyt oikein luottavan
Pierren kokemuksiin, kielsi sen sanoen tietävänsä, miten noita "pukkeja
peijataan", ja ryhtyi samalla näyttämään tovereilleen, miten se
tapahtuu.
Hän ryömi eteenpäin ruohokossa pitäen samalla tarkasti silmällä
antilooppien liikkeitä. Silloin kun ne lakkasivat syömästä, pysähtyi
hänkin ryömiäkseen jälleen eteenpäin heti kun eläimet painoivat
turpansa mehevään ruohoon. Nuorukaiset uskalsivat tuskin katsella
ruohon latvojen lomitse ja odottivat jännityksellä, miten seikkailu
päättyisi.
Vanha Jake oli kärsivällinen kuin kissa ja taitava kuin käärme, kun
riistan kimppuun hiipiminen oli kysymyksessä. Hän käytti hyödykseen
jokaista pientä pensastakin päästäkseen tuumankaan verran eteenpäin,
kunnes lopulta hänen ja antilooppien välissä oli vain aukea nurmikko.
Sen poikki huomaamatta hiipiminen oli hänellekin mahdotonta ja eläimet
olivat vielä niin kaukana, ettei ollut viisasta ampuakaan. Mutta
vanhalla Jakella oli omat keinonsa.
Käyttäen hyväkseen noiden eläinten suurta uteliaisuutta odotti hän,
kunnes ne katsoivat häneen päin, jolloin hän heilautti kättään nopeasti
ilmassa vetäisten sen heti jälleen takaisin.
Antiloopit huomasivat heti tämän tavattoman ilmiön. Ne lopettivat
syöntinsä katsoen tarkkaavaisesti siihen suuntaan, mutta vanha
metsästäjä oli liian viisas tyydyttääkseen niiden uteliaisuutta heti.
Hän odotti minuutin tahi pari maaten hiljaa paikoillaan, kunnes eläimet
alkoivat jälleen syödä, jolloin hän uudisti merkkinsä.
Antiloopit näyttivät selvästi ajattelevan, että tässä oli jotakin
salaperäistä, joka kaipasi selvitystä. Ne katsoivat kaikki tutkivasti
astuen muutamia metrejä lähemmäksi.
Jake heilautti jälleen kättään ja jälleen astuivat nuo uteliaat eläimet
eteenpäin. Silloin huiskautti Jake punaista kaulahuiviaan, ja tämä
erikoinen ilmiö kiihoitti eläinten uteliaisuuden äärimmilleen.
Ne tulivat pelkäämättä noin sadan metrin päähän piiloutuneesta
metsästäjästä, joka samalla kohotti huolellisesti pyssynsä tähdäten
pienen lauman johtajaurosta. Näkyi hieman valkoista savua, kuului kumea
paukahdus, seurasi hurja hyppy ja tuo solakka eläin kaatui nurmikolle,
sen toverien kiitäessä pois tuulen nopeudella.
Vanha Jake oikaisi hontelon ruumiinsa ja latasi huolellisesti pyssynsä,
tapa, jota kaikki vanhat metsästäjät noudattavat, ennenkuin he astuvat
askeltakaan ammuttuaan. Sitten hän meni kuolleen antiloopin luo ja
leikattuaan sen kurkun poikki, nakkasi hän sen olalleen ja palasi
nuorukaisten luo.
"Niin", sanoi hän heti tultuaan lähemmäksi, "tällä tavoin on noita
eläimiä petettävä. Ne ovat niin uteliaita, että niiden on välttämättä
saatava selville kaikki, mitä ne eivät heti ymmärrä. Vannon, että
tämäkin sai synnistään paljon enemmän kuin hän ansaitsikaan."
Koska nyt oli aika, jolloin he tavallisesti pysähtyivät syömään,
sytyttivät he tulen, ja pian pihisivät keppeihin pistetyt herkulliset
antiloopin paistit kekäleitten yllä tuoksuavan kahvin hajun levitessä
leirin ympärille.
VII.
KAUKAISEN LÄNNEN IHMEITÄ.
Ensimmäisinä seuraavina päivinä ei metsästäjillemme sattunut mitään
sen kummempaa. He olivat nyt saapuneet Askow-joen ja Saskatchewanin
yhtymäkohtaan, josta on vielä parisataa penikulmaa vuoristoon.
Tämä ilahdutti sekä Pierreä että Gaultieria, joka ei milloinkaan ennen
ollut ollut kauempana lännessä kuin Cumberlandin linnoituksessa.
Pierrenkin tiedot niistä seuduista, joihin heidän tästä lähtien piti
tunkeutua, olivat vain muilta kuultuja. Sen vuoksi kuuntelivatkin
he tarkkaavaisesti Jaken kertomuksia sen ihmeistä, sen suuresta
riistarikkaudesta, vuoriston äärettömistä metsistä, lumipeitteisistä
vuorista, joiden huiput kohoavat taivasta kohti monta tuhatta jalkaa,
hämäristä vuorten välissä olevista laaksoista, joihin ei kukaan
muu ollut milloinkaan astunut kuin ehkä joku kuljeksiva intiaani,
kimaltelevista järvistä ja kuohuvista koskista, hirvittävistä
jyrkänteistä ja erämaista, joissa ei ollut jalan liikkuvaa eikä siivin
lentävää, tuskinpa minkäänlaista kasvullisuuttakaan. Tällaisia ja muita
ihmeitä kertoi Jake, eikä hänen kuvailunsa riistänyt todellisuudelta
mitään sen mielenkiinnosta eikä kauhuista.
"Pojat", sanoi hän huitaisten kädellään länttä kohti, "tuolla ovat
maat, jotka väikkyvät aina metsästäjän mielessä. Noitten vuorten
rinteillä on riistaa tarpeeksi armeijankin ruoaksi puhumattakaan
majavista. Kokosin sieltä eräänä pyyntikautena kymmenen kimppua majavan
nahkoja, mutta menetin ne kerran taistelussa mustajaloille. Ne ovat
suurenmoisia seutuja, aivan varmasti, ellemme ota huomioon noita
intiaani-roistoja. Siellä onkin pidettävä silmät auki, pojat, tahi
muuten saattaa tukka lähteä päästä hyvin nopeasti.
"Mutta puhukaamme metsistäkin sananen puolueettomasti. Vuorten
rinteillä kasvaa penikulmittain niin solakoita puita, ettette sellaisia
ole ikinä nähneetkään. Siellä on kahdensadanviidenkymmenen jalan
pituisia mäntyjä niin tiheässä kuin tuvan nurkalla olevassa pinossa
halkoja. Alue on sekä etelään että pohjoiseen satojen penikulmien
laajuinen, ja erittäinkin idässä ovat puut suuria. Suuria puita ei ole
ainoastaan siellä täällä, huomatkaa se, vaan melkein jokainen puu on
oikea ihme. Kirkkaanakin päivänä on noissa metsissä niin pimeä, että
tarvitsisi melkein kynttilän nähdäkseen. Ja sitten nuo vuorten lomissa
olevat laaksot järvineen, jotka ovat täynnä taimenia, ovat suloisimpia
paikkoja, joissa metsästäjä voi rauhassa viettää yönsä, sanon sen
teille suoraan.
"Siellä on yllin kyllin riistaa ja kalaa, ja jos olette kiintyneet
sellaiseen roskaan, on siellä melkein kaikkia lajeja hedelmiäkin.
Siellä on hirviä ja peuroja puhumattakaan majavista, puhvelit
samoilevat sinne itäisiltä aavikoilta, ruskeat ja mustat karhut
asustavat siellä, ja jos haluatte jotakin parempaa, on siellä hirveän
suuria harmaita karhuja, vuorileijonia ja muita samanlaisia eläimiä.
"Turkisten kokoaminen käy siellä helposti, jos vain metsästäjä
oleskelee siellä tarpeeksi kauan. Tunnen tuon vuoriston kuudensadan
penikulman pituudelta. Siellä ei ole yhtään vakinaista asukasta, eipä
juuri punanahkojakaan, sillä tavallisesti samoilevat siellä vain
sotajalalla olevat mustajalat.
"Olen nähnyt Bull Poundin laaksossa laumoja, joissa on ollut tuhatkin
hirveä, ja muuallakin samanlaisia. Viettäessäni yksin yötäni nuotion
ääressä olen kuullut pantterien kiljuvan laaksossa kasvavien puiden
suojasta toisilleen kaikkialla ympärilläni, susien ulvonnan niiden
ahdistaessa hirviä pimeässä, karhujen murinan ja 'Vanhan Ephraimin'
puhisemisen, ikäänkuin se olisi pelännyt joutuvansa alakynteen.
"Eivätkä ne paljoa pelänneet tultanikaan. Myrskyöinä olivat ne
useinkin niin rohkeita, että minun oli pakko kipaista johonkin puuhun
niitä pakoon. Ne näyttivät haluavan tulla aivan tulilleni, koska
kuulin selvästi niiden hiivinnän pensaikosta, ja näin silloin tällöin
välähdykseltä niiden silmätkin, kun nuotioni loimu sattui kohdistumaan
niihin.
"Kun ihminen joutuu tuollaiseen tilanteeseen, tuntuu se melko
kamalalta, sanon sen teille suoraan, pojat. Olen useinkin herätessäni
yöllä nähnyt susien istuskelevan nuotion ympärillä näykkien toisiaan
ja muristen, kunnes olen karkoittanut ne kovasti karjaisemalla ja
heittelemällä niitä palavilla kekäleillä. Ne poistuvat vain varjoon
tullakseen sieltä jälleen hetken kuluttua näkyviin. Olen ollut
peloissani kuin eläin nähdessäni niiden nälkäiset katseet ja pitkät
valkoiset hampaat niiden muristessa heittämilleni kekäleille. Ne niin
sanoakseni palauttavat ihmisen takaisin luontoon, mutta vähitellen
oppivat nuokin pedot tietämään, mitä pyssyn paukahdus merkitsee.
"Siellä ololla on kumminkin ikävämpiäkin puolia. Olen ollut
kuolemaisillani nälkään ruoan puutteessa ja saanut pureskella vain
heinäsirkkoja. Niin, tuolla vuoristossa ei luullakseni ole enää minun
Iäiselleni vanhalle karhulle minkäänlaisia uusia kokemuksia."
Mutta me emme halua seurata vanhan Jaken yksityiskohtaista ja
jotensakin pitkäveteistä kuvausta tuon seudun ihmeistä. Meistä tuntuu
nimittäin mielenkiintoisemmalta eläytyä niihin itse seuratessamme
metsästäjiämme heidän matkallaan vuoristoon.
Olemme kertoneet, että matkustajat olivat saapuneet Askow-joen ja
Saskatchewanin yhtymäkohtaan. Luonto muuttui siellä aivan kokonaan.
Järvet, suolaiset kuin meri, kimaltelivat auringon paisteessa
niiden rantojen ollessa paksusti suolan peitossa, virrat vahvasti
sodapitoisine vesineen yhtyivät jokeen niiden paljaitten ja
paahtuneitten rantojen muodostaessa suuren vastakohdan Saskatchewanin
rehevää kasvullisuutta pursuavalle ympäristölle. Aavikot muuttuivat yhä
kuivemmiksi, suuria halkeamia ilmestyi janoiseen maahan uhaten niellä
kitaansa jokaisen varomattoman matkamiehen.
He olivatkin todellisuudessa saapuneet "Suuren amerikkalaisen erämaan"
pohjoiseen osaan, jossa ei ole juuri ollenkaan riistaa ja jossa,
käyttääksemme erään hyvin tunnetun kirjailijan kuvaavia sanoja,
"susienkin on pakko ulvoessaan nojautua hietakumpuihin", sillä ne ovat
niin laihtuneet alituisesta nälästä.
Tuossa hylätyssä maassa on kumminkin keitaitakin. Eräällä sivulla on
muutamia jyrkkärinteisiä pieniä kukkuloita, joiden terävät huiput
kohoavat noin kolmesataa jalkaa kuivasta tasangosta, eivätkäpä
yksityisetkään tällaiset kukkulat ole harvinaisia. Sellaisia, vaikkakin
suurempia, ovat Tetonit ja tuo kuuluisa Buttes Arkansasin rajalla.
Surkastuneet pensaat, enimmäkseen artemisialajit, peittävät niiden
jyrkkiä rinteitä muodostaen jonkunlaisen siimeksen, joka, vaikka se
tekeekin hyvin surullisen vaikutuksen, muodostaa hauskan vastakohdan
autiolle ympäristölle.
Ilmastokin tuntuu kokonaan muuttuneen. Se näytti olevan täynnä
valoisia hiutaleita, jotka tanssivat ja kimaltelivat laskevan
auringon synkän värisissä säteissä. Omituisia esineitä ilmestyi ja
katosi hyvin salaperäisesti, kalliot näyttivät uiskentelevan taivaan
ja maan välillä, ja puut kasvoivat latvat alaspäin kastellen niitä
kimaltelevien järvien kylmässä vedessä.
Tällaiset mielikuvitukselliset esineet tanssivat matkailijaimme silmien
edessä täyttäen Pierren ja Gaultierin mielen kauhulla. Heistä tuntui
kuin he olisivat poistuneet olennaisesta maailmasta kauas sellaisiin
seutuihin, joissa asuu vain peikkoja ja kyöpeleitä, jotka milloin
tahansa voivat esiintyä kostaakseen kuolevaisten rohkeuden tunkeutua
heidän salaperäiseen valtakuntaansa.
Nämä tunteet vahvistuivat, kun he sattuivat katsahtamaan eräälle noista
äsken mainitsemistamme kukkuloista ja näkivät muutamia luonnottomia
möhkäleitä häämöittävän suurina ja epäselvinä iltahelteen aiheuttaman
autereen läpi. Niitä oli kolme, ja sikäli kuin metsästäjät voivat
erottaa, repivät ne pensaikkoa juurineen maasta. Niiden takana olikin
sitä jo suuria läjiä.
Pierre huomasi ensiksi nuo oudot eläimet, ja hänen huudahduksensa
käänsi vanhan Jaken huomion niihin.
Heti kun tuo vanha vuoristojen asukas huomasi ne, huudahti hän:
"Jumalani, siellähän on kolme niin suurta karhua, etten ole moisia
ennen elämässäni nähnytkään!"
Silloin tarttui Gaultier pyssyynsä ja ennenkuin vanha Jake ennätti
estää, ojensi hän sen ampuen lähimmäistä petoa, johon oli veneestä
tuskin sataa viittäkymmentä metriäkään.
"Voi sentään", huusi Jake, "olet suurin pölkkypää, jonka milloinkaan
nainen on synnyttänyt. Luuletko sinä voivasi haavoittaa kuolettavasti
'Vanhaa Ephraimia' tältä matkalta yhdellä luodilla? Katso nyt, mitä
olet tehnyt!"
Olikin jo todella viimeinen hetki ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin,
koska tuo karhu, jota Gaultier oli ampunut, raivoissaan saamansa haavan
aiheuttamasta tuskasta laukkasi jokea kohti, sen molempien toverien
seuratessa sen kintereillä ja kaikkien kolmen karjahdellessa hurjasti.
"Toiselle rannalle!" huusi Pierre ja heidän meloessaan kaikin voimin
halkoi kanootti nopeasti vettä.
Paikka, josta karhut huomattiin, oli melkein vastapäätä Askow-joen
suuta, ja sen poikki suuntasivatkin metsästäjät kulkunsa. Juuri kun
he pääsivät Saskatchewanin yli, ilmaisi heidän takaansa kuuluva
äänekäs loiskahdus, että ensimmäinen karhu oli jo hypännyt virtaan, ja
katsoessaan sinnepäin näkivätkin he sen suuren pään sen voimakkaasti
halkoessa vettä takaa-ajaessaan.
Toiset karhut olivat pysähtyneet rannalle näyttäen seuraavan asioiden
kehittymistä hyvin tarkkaavaisesti. Nuo kömpelöt hirviöt nousivat
takajaloilleen suurista ruumiistaan huolimatta huitoen ilmaa äärettömän
suurilla etukäpälillään tavalla, mikä muissa olosuhteissa olisi
huvittanut metsästäjiämme suuresti. Mutta tällä haavaa oli heidän
tarkkaavaisuutensa kiintynyt muualle.
Koska Jake oli usein kertonut taisteluistaan harmaita karhuja vastaan,
asettuivat molemmat nuorukaiset nyt mielellään hänen johdatettavakseen.
"Näette kai tuon joen mutkan tuolla vastapäätä?" sanoi hän katsottuaan
hetkisen takaa-ajajaa. "Luullakseni saamme sen varmasti sinne. Nuo
molemmat toiset suuret otukset eivät näytä olevan hyvinkään halukkaita
taisteluun, mutta jos ne huomaavat toverinsa joutuvan vaaraan, tulevat
ne luultavasti avuksi. Mutta mutkan toiselle puolelle eivät ne
otaksuttavasti ymmärrä tulla."
Nyt oli karhu jo uinut Saskatchewanin poikki ja lähestyi nopeasti
kanoottia laukatessaan Askowin rantaa pitkin. Kun se pääsi erääseen
metsästäjiä vastapäätä olevaan niemekkeeseen, syöksyi se jälleen veteen
ja ui äänekkäästi muristen nopeasti virran poikki.
"Nyt, pojat", huudahti Jake, "on teidän aika näyttää ampumataitoanne!
Antakaa kanootin ajelehtia ja tarttukaa pyssyihinne." Kuultuaan käskyn
kohottivat nuorukaiset aseensa.
Ainoastaan noin viisikymmentä metriä erotti heidät enää raivostuneesta
pedosta, jonka pienet ilkeät silmät hehkuivat niin äärettömän
pahansuovasti kuin se jo olisi saanut saaliinsa käpäläinsä väliin.
Pierren laukaus kajahti ja tarkasti tähdätty luoti sattui karhun
otsaan, mutta kimposi takaisin luusta aiheuttamatta muuta kuin
lihahaavan.
Sillä oli kumminkin sellainen vaikutus, että se osaksi löi karhun
tainnoksiin, ja sen pyöriessä vedessä ampuivat metsästäjät siihen
yhteislaukauksen, joka värjäsi veden pedon verellä. Mutta tuon eläimen
elinvoima oli niin suuri ja sen raivo niin hillitön, että sen saamat
haavat näyttivät vain kiihdyttävän sen vihaa.
Sen pää oli nyt yhtenä ainoana haavana ja hyytyvä veri tahtoi sokaista
sen silmät, mutta kun se aukaisi suuren kitansa näyttäen valkoisia
hampaitaan, selveni metsästäjille, ettei sen kyky tehdä pahaa ollut
vielä ollenkaan vähentynyt. Se oli nyt tullut niin lähelle kanoottia,
että estääkseen sen pääsemistä käsiksi hauraaseen veneeseen, joka olisi
heti kaatunut, oli metsästäjien pakko luopua pyssyistään ja tarttua
meloihin jälleen. Jättäen kanootin ohjaamisen poikien toimeksi tähtäsi
Jake tarkasti pitkällä pyssyllään ja laukaisi.
Hetkeksi katosi karhu kokonaan vaahtoon, kun hurjistunut eläin myllersi
veden sekaisin. Sitten se kääntyi rantaa kohti ja makasi pian avutonna
hietikolla.
"Hei, luulenpas, että se lääke vaikutti!" huudahti vanha Jake. "Eläköön
vanha toverini! Siinä on sentään pyssy, joka tietää tehtävänsä!"
Metsästäjät meloivat nyt kanootin melkein voimattoman vihollisensa
viereen ja sitten kuin kukin oli saanut tarkan tähtäimen, ampuivat he
yhtaikaa. Suonenvedon tapaiset nytkähdykset värisyttivät tuon suuren
eläimen ruumista, kuului rykäisy, jota seurasi verensyöksy kidasta ja
kaikki oli ohi.
Noustuaan maihin lähestyivät metsästäjät sitä varovaisesti, sillä
vaikka harmaa karhu olikin nähtävästi kuollut, oli se kumminkin
peloittava otus. Kun he heittämällä kiviä saivat varmuuden, ettei karhu
enää kyennyt jatkuviin pahantekoihin, rupesivat he tutkimaan saalistaan
tarkemmin.
"Onpa tämä oikea hirviö, pojat, vai mitä", sanoi Jake tutkittuaan
äärettömän suurien etukäpälien ympärysmittaa ja tehtyään useita
mittauksia. "Olen nähnyt vain yhden suuremman tuolla Kaliforniassa,
jossa karhut kasvavat kookkaammiksi kuin täällä. Näöstä päättäen luulen
tämän pedon painavan noin tuhat naulaa. Mutta tulkaa nyt! pojat! On jo
melkein pimeä ja meidän on vielä etsittävä leiripaikka yöksi."
Koska paikka soveltui tarkoitukseen, purkivat metsästäjät kanootin
sisällön maalle. Sylintäydestä kuivaa artemisiaa saatiin surkea ja
riittämätön nuotio, mutta huolimatta siitä paneutuivat päivän vaivojen
ja jännitysten väsyttämät metsästäjät, sitten kun he olivat syöneet
tukevan illallisen, pitkäkseen sen viereen jalat tuleen päin, ja
kietouduttuaan huopiinsa olivat he pian unhon mailla.
VIII.
HARMAASTA KARHUSTA.
Vaikka uni, johon väsymys oli vaivuttanut metsästäjät, olikin
virkistävä ja syvä, ei heidän kumminkaan sallittu siitä kauan nauttia.
Läheisyydestä kuuluva omituinen melu herätti ensin Jaken. Kun hän
kohottautui kyynärpäänsä varaan, pani näky, joka sattui hänen
silmiinsä, hänet nopeasti herättämään toiset. Hän teki sen kumminkin
varovaisesti kehoittaen samalla, että nuorukaiset olisivat aivan hiljaa.
Yö oli kolea ja kirkas kuu purjehti korkealla taivaalla muuttaen noiden
seutujen kristallikirkkaassa ilmassa yön melkein päiväksi.
"Katsokaahan tuonne, pojat!" sanoi Jake. "Vanhan Ephraimin molemmat
veljet ovat tulleet katsomaan häntä."
Ja todellakin näkivät sekä Pierre että Gaultier, että pari suurta
eläintä liikuskeli kuolleen karhun ympärillä istuen silloin tällöin
suorina takajaloillaan sillä tavalla, ettei niiden lajista voinut
olla epäilystäkään. Silloin tällöin murahtelivat ne hiljaa tahi
karjahtelivat hurjasti, kun ne nuuskivat kaatuneen toverinsa ruumista.
Nähtävästi eivät ne vielä olleet huomanneet leiriä, joka onneksi
oli noin sadan metrin päässä paikasta, johon karhu oli kuollut, ja
kauempana ylöspäin virtaa. Jos se olisi ollut alempana, olisi se
ollut juuri noiden molempien peloittavien hirviöitten tiellä, jotka
nähtävästi olivat seuranneet kuolleen toverinsa jälkiä. Ne olisivat
epäilemättä hyökänneet heti nukkuvien metsästäjien kimppuun ja
yllättäneet heidät siten hyvin peloittavissa olosuhteissa.
Ikäänkuin lumottuina katselivat miehet karhujen liikkeitä. He koettivat
olla niin hiljaa kuin suinkin, koska pieninkin ääni olisi voinut
ilmaista heidät, missä tapauksessa heidän kuolemansa olisi ollut
melkein varma. Artemisia-varpujen muodostaman huonon suojan takaa
voivat he seurata noiden raivostuneitten eläinten hommia, joita he
eivät voineet ensin ollenkaan ymmärtää.
Sitten kuin karhut olivat nuuskineet kuollutta toveriaan vähän aikaa
asettuen samalla mitä eriskummaisimpiin asentoihin, tarttuivat ne
raatoon vetäen sen noin viidenkymmenen metrin päähän. Sitten ne
kaivoivat metsästäjien suureksi hämmästykseksi suurilla käpälillään
hirmuisen määrän soraa peittäen sillä täydellisesti toverinsa.
Lopetettuaan työnsä nähtävästi suureksi mielihyväkseen alkoivat ne
metsästäjien suureksi kauhuksi lähestyä verkalleen leiriä.
"Nyt ne huomaavat meidät varmasti!" huudahti Pierre. "Rientäkäämme
kanoottiin, sillä se on meidän ainoa turvamme!"
Miehet hyppäsivät seisoalleen ja työnsivät kanootin vesille niin
nopeasti kuin suinkin. Heillä oli tuskin aikaa sulloa siihen
matkatavaroitaan ja asettua paikoilleen, kun nuo molemmat hirviöt
huomasivat heidät. Eläimet pysähtyivät heti ja istuutuivat huitoen
käpälillään ilmaa ja karjahdellen hurjasti.
Ne päättivät nähtävästi hyökätä, sillä ne laskeutuivat jälleen kaikille
jaloilleen alkaen kömpelösti laukata ja pysyen siten koko ajan kanootin
kohdalla, vaikka Pierre ja Jake meloivatkin henkensä edestä.
Metsästäjät olivat lähteneet pakoon myötävirtaa tahi Saskatchewania
kohti, jonne oli tuskin kolmeasataa -metriäkään. Välillä oli kumminkin
muudan mutka, jonka kohdalla joen toinen ranta työntyi niin kauas
virtaan, että se siltä kohdalta oli hyvin kapea. Karhut suuntasivat
kulkunsa juuri tuota paikkaa kohti aikoen nähtävästi syöksyä jokeen
katkaisemaan kanootin kulkua.
"Toiselle rannalle!" huusi Pierre. "Jos ne pääsevät hyökkäämään
kimppuumme ollessamme kanootissa, olemme hukassa."
Melat painuivat syvempään ja kevyt vene liukui nopeasti joen itäisen
rannan turviin. He saavuttivat niemen ja äänekkäästi hurraten kiersivät
metsästäjät sen juuri kun ensimmäinen karhu tuli rannalle parikymmentä
metriä taempana. Se syöksyi heti jokeen, jonne sen toverikin sitä
seurasi.
Jaken ja Pierren äärimmäiset ponnistukset voivat tuskin pitentää
välimatkaa, joka erotti heidät takaa-ajajista. Vähään aikaan ei puhuttu
sanaakaan, sillä kaikki tunsivat melovansa henkensä edestä, koska ei
ollut epäilystäkään, millaiseksi heidän kohtalonsa muodostuisi, jos
nuo kostonhimoiset hirviöt, joiden raivo näytti vain kiihtyvän, heidät
voittaisivat.
"Koira vieköön koko pedot!" huudahti vanha Jake vihdoin. "Tämä
kiskominen siirtää vanhat olkapääni sijoiltaan. Kas tässä, nuori mies",
sanoi hän Gaultierille, "tartuhan tähän melaan sillä aikaa kuin minä
esitän niille vanhan toverini."
Sanottuaan sen ojensi hän melan Gaultierille tarttuen pyssyynsä.
Johtava karhu oli nyt noin parinkymmenen metrin päässä heidän takanaan,
ja metsästäjät näkivät aivan selvästi sen suuren pään sen halkoessa
kuun valaisemaa vettä. Jake tähtäsi tarkasti ja laukaisi.
Vanhan metsästäjän luoti sattui paikalle. Karhu myllersi veden hetkeksi
aivan sekaisin taistellessaan raivokkaasti ja pärskyttäen kuohua
korkealle ilmaan. Sen ponnistukset heikkenivät kumminkin pian ja kun
liikkeessä ollut vesi tyyntyi, eivät metsästäjät enää nähneet koko
eläintä.
Kun jäljelläoleva karhu huomasi toverinsa kohtalon, murahti se pelosta
luopuen heti takaa-ajosta ja ruveten uimaan rantaa kohti. Metsästäjät
sallivat sen nousta maihin ahdistamatta sitä, ja Pierre ja Gaultier
onnittelivat Jakea tuon onnellisen laukauksen johdosta, joka oli
pelastanut heidät ilmeisestä suuresta vaarasta.
"Niin, olihan se onnellinen laukaus", vastasi vanhus, "kuten useimmat
muutkin ampumani, sitä ei voida kieltää. Tosiasia kuitenkin on, että
vanhaa Ephraimia ei usein kellistetä yhdellä ainoalla tarkastikaan
ammutulla luodilla. Ei, se on sitkeähenkinen peto, joka vaatii täyden
annoksen lyijyä ennen antautumistaan. Saamme mielestäni kiittää
onneamme, että näin hyvin selviydyimme asiasta. Nyt on meidän parasta
leiriytyä paikalle, jossa näimme nuo hirviöt ensin. Sinne ne eivät enää
tule, siitä saatte olla aivan varmat."
He suuntasivat senvuoksi kanoottinsa Saskatchewanin toiselle rannalle
ja muutamien minuuttien kuluttua nousivat he maihin erään kukkulan
juurelle. Sinne he leiriytyivät toisen kerran sinä yönä, söivät toisen
illallisen muistellen sen kestäessä voittamaansa taistelua.
Heidän keskustelunsa koski erittäinkin karhujen omituista
käyttäytymistä silloin kun ne hautasivat kuolleen toverinsa. Vanha
Jake, joka tunsi tuon eläimen perinpohjin, kuvasi tovereilleen
mielenkiintoisesti sen elintapoja, joista otamme osan tähänkin niiden
lukijoiden varalta, joita sellainen ehkä huvittaa.
Emme halua kumminkaan tehdä sitä Jaken omilla sanoilla, jos vain
suinkin voimme sen välttää, vaan koetamme sanoa samat asiat lyhyemmästi.