toverikseen metsästysretkelle ja lupaamaan hänelle kolmannen
osan saaliista. Vanhan metsästäjän vastaus tähän ehdotukseen oli
luonteenomainen:
"No niin, poikaseni, välipä tällä, vaikka rupeankin. Jos punanahat
nylkevät päänahkanne, vannon, että kostan puolestanne ja vien
kokoamanne nahat linnoitukseen. Jos taasen käy päinvastoin, mikä ei
ole ollenkaan luultavaa, menettelette luultavasti samoin. Minulla on
jo koossa melkoinen joukko nahkoja, mutta niiden piilopaikan ilmoitan
vasta sitten teille, kun vanha pää-parkani joutuu nyljettäväksi. Jos
sanoisin teille tuon piilopaikan nyt, niin kuka takaa, ettette nylje
päänahkaani heti odottamatta intiaaneja avuksenne."
"Jos saamme teidät toveriksemme", sanoi Pierre, "tulemme niin
iloisiksi, ettemme nyt jouda muuta ajattelemaankaan. Sitäpaitsi ovat
kokemuksenne meille suureksi hyödyksi silloin kun joudumme tekemisiin
intiaanein kanssa."
"No niin, eivät ne ainakaan ole vahingoksikaan, sanon sen teille
rehellisesti, poikaseni. Kun meistä nyt on tullut tovereita, saanen
ehkä kysyä, mihin oikeastaan olette matkalla?"
"Aiomme metsästellä Bull Poundin lähteillä", vastasi Pierre.
"Luultavasti tiedätte, missä ne sijaitsevat?"
"Varmasti, sillä sieltähän minä juuri palailen", sanoi Jake. "Niin,
olen tehnyt melko suuren kierroksen aivan yksinäni. Sinne on hirveän
pitkä matka, mutta sen voi tehdä kumminkin helpommin kanootilla kuin
jalkaisin."
"Eikö teillä ollut hevosta?" kysyi Gaultier.
"Oli minulla hevonenkin, mutta minun oli pakko syödä se. Niin, aivan
valehtelematta! Jouduin kolmeksi viikoksi sellaiseen hiekkaerämaahan,
ettei siellä ollut jalan juoksevaa eikä siivin lentävää. Minun oli
niin muodoin joko ammuttava hevoseni tahi kuoltava nälkään, johon
en ollenkaan ollut taipuvainen, koska yhdellä ainoalla laukauksella
voin hankkia viisisataa naulaa tuoretta lihaa. Se riitti minulle niin
pitkäksi ajaksi, kunnes sain muuta riistaa. Ei, Jake Hawkenia ei vain
niin hevillä nujerreta. Voitte olla varmat, että silloin on tosi
kysymyksessä, kun hän kellistyy."
Sovittiin senvuoksi, että jatketaan matkaa ja metsästetään yhdessä, ja
jaetaan saalis kolmeen osaan. Jake kertoi heille onnistuneensa viime
vuonna erinomaisesti ja myyneensä nahat hyvästä hinnasta erääseen
turkisyhtiön linnoitukseen.
Gaultier ei ollut milloinkaan ennen ollut näin kaukana lännessä kuin
nyt, ja senvuoksi hän päivittäin odottikin näkevänsä puhveleita, joita
hän oli luullut olevan paljon läntisillä aavikoilla.
Niinä viikkoina, jotka seurasivat heidän tutustumistaan Jakeen,
kulkivat he niin nopeasti kuin suinkin. Seudut olivat jo kokonaan
muuttuneet. Metsäin sijalle oli tullut aavoja asumattomia aavikoita,
joissa oli siellä täällä yksinäisiä metsiköitä kuin saaria vihannuuden
valtameressä. Siellä oli riistaa runsaasti, mutta puhveleita ei vain
vielä näkynyt.
Eräänä päivänä päivällisaikaan heidän juuri syödessä herkullista
hirvenpaistia säpsähtivät he kuullessaan jyrisevää ääntä, joka
muistutti kaukaista ukkosta. Molemmat nuorukaiset otaksuivatkin sitä
sellaiseksi, mutta Jake painoi korvansa maata vasten kuunnellen
hetkisen tarkkaavaisesti. Sitten hän suoristautui jälleen sanoen
tyynesti: "Siellä on puhveleita."
"Puhveleitako?" huudahti Gaultier.
"Vai puhveleita!" huusi Pierrekin hypäten seisoalleen kuten Gaultierkin
ja tarttuen pyssyynsä.
"Hei pojat", sanoi Jake, "älkäähän kiirehtikö! Kuluu jonkun aikaa,
ennenkuin ne ovat täällä, sillä ne ovat vielä parin penikulman päässä.
Tämä poika ei liikahdakaan, ennenkuin on syönyt liha-annoksensa
loppuun, älkää luulkokaan."
Hilliten kiihkonsa odottivat nuorukaiset tyynesti, että heidän
kylmäverinen toverinsa lopettaisi syöntinsä. Sillä aikaa koveni tuo
kaukainen jyrinä asteittain kovemmaksi ja lopulta voitiin jo erottaa
erityisiä ääniä, ammumista ja karjumista.
Äkkiä tempautui Jake välinpitämättömyydestään, ja käskettyään
nuorukaisia menemään kanootin luo alkoi hän kiivetä törmälle, joka oli
näköalan esteenä sinne päin, josta puhvelit lähestyivät.
Päästyään laelle katsoi hän tiukasti siihen suuntaan hetkisen ja
juoksi sitten niin nopeasti kuin vain käpälistä lähti takaisin rantaan
huutaen: "Nyt kanoottiin nopeasti, sillä tässä on tosi kysymyksessä!
Tuossa laumassa on ainakin kymmenentuhatta puhvelia, ja ellemme pääse
kanoottiin siekailematta, polkevat ne meidät mäsäksi kuin majavan
raadon."
Ja niin todella olikin, sillä juuri kun metsästäjät pääsivät kanoottiin
ja saivat sen työnnetyksi irti rannasta, alkoi jonkun matkan päässä
joesta olevan törmän laelle ilmestyä eläimiä, jotka riensivät
mielettömästi eteenpäin kuin paeten jotakin kauheata ja ääretöntä
vaaraa.
"Eläköön", huusi Jake. "Ampukaa nyt, pojat, niin, että maailma raikuu!
Niiden kyttyrät ja kyljet ovat herkullista ruokaa." Sanottuaan sen
kohotti hän pitkän pyssynsä ja laukauksen vaikutuksesta kaatui muudan
lehmä, joka oli hieman erillään muusta laumasta, kyljelleen, nousi
taasen jaloilleen, mutta kaatui jälleen rannalle koettaen enää turhaan
nousta.
Gaultier ja Pierre valitsivat kumpikin otuksensa alkaen paukutella
winchestereillään kuin mielettömät.
Nähtyään vihollisen edessään koettivat johtavat puhvelit kääntyä
takaisin, mutta jäljessä tuleva villiintynyt lauma pakotti ne jälleen
eteenpäin. Ne kääntyivät senvuoksi vinosti syrjään syöksyen jokeen noin
sadan metrin päässä ylempänä, jossa joki oli niin tyyni ja syvä, ettei
uivista eläimistä näkynyt muuta kuin päät.
Takaa tuleva lauma tunkeutui jokeen nopeammasti kuin toiset voivat
uida, joten koko joki oli pian täynnä toisiansa puskevia, ammuvia,
säikähtyneitä eläimiä, jotka kirjaimellisesti täyttivät koko virran
rannasta rantaan monien satojen metrien leveydeltä.
Metsästäjät eivät innoissaan huomanneetkaan, että eläimet olivat
kiertäneet heidät, kunnes vaaran aiheuttama tunne, että heidän hauras
kanoottinsa murtuu, kiinnitti itsestään heidän huomionsa.
Toistakymmentä suurta härkää myllersi ja mylvi joessa aivan veneen
vieressä pannen sen hyppimään aalloilla kuin munan kuoren.
Muudan eläin näytti päättäneen hyökätä heidän kimppuunsa, sillä se ui
suoraan venettä kohti sen pienten silmien kiiluessa vihaisesti sen
otsaa peittävien kiharain karvojen välistä. Vanha Jake huomasi ensin
vaaran.
"Halloo, pojat, tuolla vanhalla karva- ja nahkakasalla on paha
mielessä, mutta luullakseni tämä laimentaa sen intoa." Puhuessaan nosti
hän jo pitkän pyssynsä poskelleen, mutta kun hän painoi liipaisinta
kuului vain naksahdus eikä pyssy lauennutkaan.
Pierre ja Gaultier olivat myöskin tähdänneet härkää, joka oli nyt vain
noin viiden metrin päässä. Nuo kaksi laukausta kuulostivat yhdeltä, ja
kun ne kaikuivat, kohottautui puhveli hurjasti vedestä kaatuen sitten
kyljelleen ja alkaen ajelehtia virran mukana.
Pyssyjen paukahdukset ja vanhan Jaken hurjat huudot karkoittivat veneen
läheisyydessä olevat puhvelit niin, että metsästäjät voivat hengittää
vapaammin huomatessaan jälleen olevansa turvassa.
He lopettivat ampumisensakin, koska heitä inhoitti tarkoitukseton
teurastus. Heillä olikin jo tarpeeksi lihaa pitkiksi ajoiksi,
luultavasti pitemmäksi kuin se pysyisi hyvänäkään. Gaultier oli onnesta
aivan suunniltaan, sillä hän oli ampunut monta puhvelia. Hän kuunteli
vanhan Jaken kehumisia hänen taidostaan niin ujosti, että selvästi
voitiin huomata hänen täydellinen tyytyväisyytensä.
"Sinusta tulee kyllä aikojen kuluessa mainio metsästäjä, jos vain saat
elää", huomautti Jake. "Ammuit nuo puhvelit kieltämättä kuin mies.
Luullakseni vanha Ephraimkin surisi kuolemaasi katkerasti itkien."
Lauma oli nyt kokonaisuudessaan uinut joen yli, ja metsästäjät aikoivat
juuri nousta maihin nylkemään ja paloittelemaan eläimiä, kun heidän
huomionsa kiintyi suureen susilaumaan, joka oli seurannut eläimiä,
anastaakseen jokaisen kuolleen ja väsyneen puhvelin. Ne olivat nyt
ujostelematta hyökänneet rannalla olevien metsästäjien ampumien
eläinten kimppuun repien ja syöden niiden lihaa niin ahnaasti kuin
suinkin vain voivat.
Tämä oli jo vanhan Jakenkin mielestä liikaa. "Nuo häpeämättömät
roistot", huudahti hän, "aikovat anastaa lihamme, mutta luullakseni on
vanhalla toverillani siihen jotakin sanottavaa."
Sanottuaan sen ojensi hän luodikkonsa lauman suurinta kohti ja kun hän
laukaisi, hypähti peto ilmaan maaten sitten aivan hiljaa.
Pierre ja Gaultier valitsivat myöskin kumpikin pedon ja molemmat
onnistuivat ampumaan otuksensa. Pierre voitti kokonaan vanhan Jaken
sydämen ampumalla monta onnistunutta laukausta noihin hiipiviin
petoihin, jotka pakenivat töyrään yli niin nopeasti kuin vain käpälistä
lähti.
"Nuo teidän pyssynne ovat mainioita aseita", huomautti hän. "Mistä
olette ne ostaneet?"
Pierre kertoi hankkineensa ne New Havenista, Connecticutin valtiosta
vähän aikaa sitten juuri tätä metsästysretkeä varten. Jaken kiintymystä
omaan varmaan pyssyynsä ei kumminkaan mikään sen ja makasiinikiväärien
välinen vertailu voinut vähentää.
"Se on pelastanut henkeni useammasti kuin kerran", sanoi hän, "ja
monen harmaan karhun vaelluksen on se lopettanut. En voi luopua
vielä vanhasta pyssystäni. Olemme olleet kuin mies ja vaimo melkein
parikymmentä, vuotta, jos nyt niin voidaan sanoa, ja niin kauan kuin se
ampuu tarkasti, emme aio erota."
Vanhus oli nyt päässyt oikeaan vauhtiinsa. Hänellä oli jälleen
kerrankin lihaa, ja sinä yönä kertoi hän leiritulen ääressä
tarkkaavaisesti kuunteleville tovereilleen monta hiuskarvan varassa
ollutta pelastusta ja vaarallista seikkailua, suurten kyttyräpalasten
paistuessa kekäleillä ja mehuisten viipaleiden siirtyessä tulikuumina
hänen suureen vatsaansa.
Suuria lihakimpaleita oli asetettu melkoisten nuotioiden viereen
paistumaan. Metsästäjät olivat rakentaneet ne saadakseen lihan
sellaiseen kuntoon, ettei se pilautuisi matkan kestäessä.
Oli jo myöhäinen, ennenkuin he sinä iltana paneutuivat levolle.
Huolimatta susista, jotka rähisten tappelivat joen rannalle jääneistä
puhvelien raadoista, vaipuivat nuorukaiset vihdoinkin raskaaseen uneen
jättäen vanhan Jaken ensimmäiseksi vahtimaan. Sen kestäessä lohdutti
tämä itseään vieläkin kyljyksillä ja herkullisen kyttyrän viipaleilla.
VI.
CHESTERFIELD. JAKEN MIELIPITEITÄ. ANTILOOPPEJA.
Tarkoituksemme ei ole kertoa kaikista seikkailuista, joihin kolme
metsästäjäämme joutuivat matkallaan Kalliovuorille. Heidän päivänsä
kuluivat yleensä vain kanootin melomisessa mitään sen jännittävämpää
tapahtumatta, ellemme ota lukuun jotakin tilapäistä metsästysretkeä
aavikoille tahi virran rannoilla kasvaviin metsiin.
He viettivät muutamia päiviä Chesterfieldissä. Pierre ja Gaultier
olivat taloudenhoitajan vieraita ja Jake tapasi siellä muutamia vanhoja
tuttuja, joiden sydämelliset tervehdykset ja kummalliset mielipiteet
huvittivat nuorukaisia suuresti.
"Halloo, Jake, vanha karhu", huudahti muudan, "ojennahan tänne kourasi!
Luulin sinun kellistyneen silloin kun mustajalat nylkivät Elk Biddleltä
päänahan. Hurraa puolestasi, vanha koni! Missä olet oikein oleskellut?
Oletko käynyt mustajalkojen luona saadaksesi tammasi ja turkiksesi
takaisin?"
"Kävinpä tietenkin!" vastasi Jake. "Sain takaisin vanhan tammani
varmasti ja nyljin sen mustalta ryöstäjältä päänahan. Jollakin noista
roistoista on vanhat säärystimeni kumminkin vielä. Luullakseni
ei noille haisunäädille ole ollenkaan terveellistä tehdä minulle
tuollaisia kepposia."
"Ei varmaankaan, ainakaan minun mielestäni!" vastasi hänen ystävänsä.
Nämä vanhat toverit viettivät yhtymistään oikeaan vuoriston tapaan,
pannen toimeen hurjia juominkeja. Koko metsästyskauden tulokset
tuhlattiin whiskyyn, jota nuo villiintyneet miehet joivat kuin vettä.
Vietettyään neljä päivää linnoituksessa läksivät metsästäjämme sieltä.
Miehistö ja metsästäjät kokoontuivat rannalle katsomaan heidän lähtöään
pannen vaarat raikumaan huudoillaan, kun kevyt kanootti alkoi jälleen
halkoa leveän Saskatchewanin aaltoja.
Ensimmäisten penikulmain taipaleella puhuivat matkustajat vain vähän
ollen luultavasti suruissaan poistuttuaan sivistyksen viimeisestä
etuvartijasta, jota he eivät tulisi näkemään pitkiin aikoihin. Mutta
mitä sitten Pierre ja Gaultier, joiden suhteellisesti suurempi
sivistysmäärä teki heidät vastaanottavaisemmiksi tuollaiselle
tunteelle, lienevät ajatelleetkaan, eivät mitkään olosuhteitten
muutokset voineet lamauttaa vanhan Jaken mieltä pitkäksi ajaksi. Hän
murahteli silloin tällöin itsekseen kuin jotakin mutkikasta arvoitusta
ratkaistaessa.
Vihdoin uskalsi Pierre kysäistä vanhukselta, mitä tämä ajatteli.
"Mitäkö ajattelen. Kuulkaa nyt sitten, niin selitän sen teille.
Ajattelin vain, miten oikein menettelisin saadakseni pari naulaa
tupakkaa ja naulan ruutia."
"Niinkö?" sanoi Gaultier. "Keneltä aiotte ostaa ne ja mitä varten?
Luulin teidän täyttäneen ruutisarvenne ja tupakkakukkaronne ennen
poistumistamme linnoituksesta."
"Niin teinkin, poikaseni", vastasi metsästäjä. "En ole enää luullakseni
niin kokematon, etten ottaisi vanhalle toverilleni evästä mukaan,
mutta mielestäni ei lisäkään pahaa tekisi, jos vain voisin sitä
hankkia. Niin, näitte kai linnoituksessa Bill Bucknallin? Mustajalat
olivat jo vähällä olleet viedä häneltä päänahan, kun pojat ennättivät
ajoissa apuun. Hän kertoi minulle, minkänäköinen tuo mies on, joka
oli tehdä hänelle tuollaisen kolttosen, ja lupasi minulle tuon määrän
ruutia ja tupakkaa, jos tuon hänelle tuon punaihoisen päänahan. Tätä
juuri ajattelin, poikaseni. Leukani saisivat liikkua puoli talvea
pureskellessani tuota paria naulaa, aivan varmasti."
Tämä erikoinen selitys pani nuorukaiset niin nauramaan, että
surumielisyys, johon he olivat olleet vaipumaisillaan, kokonaan haihtui.
"Kuinka, Jake", sanoi Pierre, "ette suinkaan te voi ampua intiaania,
jonka kanssa ette ole riidassa ja jota ette milloinkaan ole nähnytkään?
Murhahan se olisi?"
"Niin, sehän se juuri vaikeuttaakin asiaa", vastasi vanha metsästäjä.
"On totta, etten ole milloinkaan nähnyt tuota roistoa, enkä häntä
vihaa, mutta kun näen tuon haisunäädän, päästän hänet ensi kerralla
menemään. Se muuttaa asian, eikö muutakin?"
"Miten se sitä voi muuttaa?" kysyivät nuorukaiset.
"En ole ikinä nähnyt niin suuria tyhmeliinejä kuin te olette!" huudahti
hämmästynyt metsästäjä. "Ettekö ymmärrä, että jos päästän tuon
punanahan karkuun, saan olla ilman tupakkaani niin kauan kuin hän on
vielä hengissä? Siinä on luullakseni riidanaihetta tarpeeksi. Mutta
saatte olla varmat, että koetan saada hänet jälleen käsiini niin pian
kuin suinkin."
Koska vanhan Jaken siveyskäsitteet olivat liian erikoiset nuorukaisten
käsitettäviksi, huomauttivat he ainoastaan, ettei hän antautuisi
mihinkään tyhmänrohkeaan yritykseen, joka voi saattaa sekä heidät että
hänet itsensä vakavaan vaaraan.
"Ei ole pelkoa", vastasi Jake. "Haluan kellistää vain tuon yhden,
tahtomatta senvuoksi hyökätä koko heimon kimppuun. Aion odottaa, kunnes
saan hänet vaivatta."
Nuorukaiset koettivat saada vanhusta luopumaan päätöksestään, mutta
heidän yrityksensä olivat alussa aivan turhat. Hän ei voinut ymmärtää,
että yhden tahi useamman intiaanin ampuminen erikoisesti loukkaa
siveyskäsitteitä, semminkin kun tässä tapauksessa tuo kirottu punanahka
oli hyökännyt hänen ystävänsä Bucknallin kimppuun, jolloin tämä oli
melkein ollut menettää päänahkansa.
Lupaus ruudista ja tupakasta vaikutti epäilemättä suuresti asiaan.
Lännen metsästäjistä ja kullankaivajista ei, totta puhuen, yhden
intiaanin tappaminen ollut sen suurempi synti kuin puhvelinkaan
ampuminen.
"Mutta täytyneehän teidän, Jake", sanoi Pierre, "myöntää, että
intiaani, vaikka hän nyt onkin villi, on kumminkin ihminen, ja
ihmisen tappaminen ainoastaan senvuoksi, että siten voi saada hieman
tupakkaa ja ruutia, on kauhea rikos, josta teidän on vastattava
Kaikkivaltiaalle."
"Mitä vielä!" huudahti tuo itsepäinen vanha syntinen. "Sinähän puhut
aivan kuin nuo mustatakkiset lähetyssaarnaajat, joista riistankin
ampuminen sunnuntaina on syntinen teko. Olen oleskellut lapsuudestani
asti aavikoilla ja vuoristossa, mutta en ole vielä milloinkaan
kuullut intiaanien tappamista sanottavan vääräksi, ellei hän kuulu
ystävälliseen heimoon. Kun intiaanit samoilevat aavikoilla silloin kun
he ovat sotajalalla, on parasta, että ammutte heitä niin monta kuin
suinkin, tahi muuten tappavat he teidät, sanon sen teille suoraan,
poikaseni. Siinä laulussa ei ole luullakseni muuta kuin yksi sävel."
"Mutta", vastasi Pierre, "tässä tapauksessa aiotte tappaa tuon
intiaanin vain senvuoksi, että saisitte hieman tupakkaa ja
ruutia, ettekä itsepuolustuksessa, jolloin tuollainen teko on
anteeksiannettava. Tiedän, Jake, varmasti, että teidänkin tuntonne
tuomitsee tuollaisen teon. Muistakaa, että vaikka intiaani onkin villi,
ei se ole hänen syynsä ollenkaan. Hän on vain sellaiseksi syntynyt
ja kasvanut. Ja jos hän suuressa tietämättömyydessään kiduttaakin
vihollisiaan ollen julma ja kostonhimoinen, ei teidän, joka olette
valkoinen mies ja jalompaa rotua, sovi ollenkaan seurata hänen huonoa
esimerkkiään."
"Sinun, herraseni", sanoi metsästäjä töykeästi, "olisi pitänyt
ruveta lähetyssaarnaajaksi. Aavikoilla ei ole monta, jotka kantavat
pyssyä ja ajattelevat noin. Neuvon sinua myymään pyssysi, ostamaan
virsikirjoja ja mustia vaatteita ja matkustamaan mustajalkojen luo
lähetyssaarnaajaksi. Kiellä heitä nylkemästä valkoisilta päänahkoja,
murhaamasta ja raiskaamasta heidän naisiaan. Kerro heille raamatun niin
käskevän, niin kuulet, mitä he sinulle sanovat. Saat kiittää onneasi,
elleivät he aloita sinusta heti. Ha, ha, haa!" Vanhus alkoi nyt nauraa
niin makeasti kuin tämä päätelmä lähetyssaarnaajan toimesta olisi ollut
erikoisesti hullunkurinen.
"Voitte olla aivan oikeassa, Jake", vastasi Pierre, "mutta kaksi
punaista eivät vastaa yhtä valkoista. Vaikka intiaanit tekevätkin
väärin, ei se ole mikään syy, että me, jotka olemme valistuneempia,
myöskin teemme niin. Toivon senvuoksi, että niin kauan kuin olemme
toveruksia, ette syyttä tapa yhtään intiaania, jonka satumme
kohtaamaan. Jos he hyökkäävät kimppuumme, on meidän tietysti
silloin pakko puolustaa itseämme, jolloin he saavat syyttää itseään
seurauksista. Omatuntoni soimaa minua usein öisin", lisäsi Pierre,
"maatessani valveilla vuodattamani veren vuoksi, vaikka olenkin
kiitollinen, ettei se ole tapahtunut muulloin kuin itsepuolustuksessa.
Ihmisen tappaminen on kaikesta huolimatta kauhea asia, kun hänet
lähetetään Jumalan valtaistuimen eteen pienimmättäkään varoituksetta,
ehkä rikollisen elämän tahrat sielussaan. Olen usein ajatellut poistua
kokonaan metsistä ja aavikoilta jonnekin, jossa saan elää rauhassa ja
jossa en milloinkaan joudu sellaiseen tilanteeseen, että minun olisi
pakko vuodattaa lähimmäiseni verta."
Pierre puhui hyvin lämpimästi, ja kun hän lopetti, näytti vanha Jake,
jolle hänen sanansa erittäinkin oli aiottu, hyvin levottomalta.
Yskittyään ja katseltuaan puolelle ja toisellekin huudahti vanha
metsästäjä vihdoinkin: "Saisin hävetä melkoisesti, poikani, ellen
myöntäisi sinun olevan oikeassa! Tunnen sen täällä", sanoi hän painaen
kädellään sydäntään, "että kaikki puhumasi on totta. Vanhaan mieleeni
muistuu nyt aika, jolloin en ollut kuin noin polvenkorkuinen poikanen
ja jolloin vanhalla äidilläni oli tapana sanoa: 'Jake, älä milloinkaan
kosta pahaa pahalla, ja kun toiset tekevät sinulle vääryyttä tahi
puhuvat pahaa sinusta, anna heille anteeksi. Voi sattua, että jonakin
päivänä itsekin haluat anteeksiantoa, ja tämä on ainoa keino sen
saavuttamiseksi.' Sellaiset olivat hänen sanansa. Muistan ne vielä
niin hyvin kuin ne olisi lausuttu eilen, vaikka siitä onkin jo hirveän
pitkä aika. Mutta luullakseni ovat ne näinä pitkinä vuosina olleet
salpautuneina ja suljettuina johonkin."
"Muisteleminen ei ole milloinkaan liian myöhäistä, Jake", sanoi
Gaultier, "ja kaikkien meidän on opittava läksymme. Ampuessamme joka
päivä kaikenlaista riistaa kovenee luonteemme pian, ja silloin on
melkein yhtä helppo ampua ihmistäkin kuin jotakin muuta."
"Aivan niin", vastasi Jake, "niin juuri. Kuunnellessani puhettanne
huomasin olleeni väärässä ja toivon voivani muuttaa tapojani ennenkuin
se on liian myöhäistä. Mutta vanhat toverini eivät tule uskomaan sitä
milloinkaan. Ei, he eivät tule käsittämään, että vanhan Jaken mielestä
syyttömän intiaanin tappaminen on väärä teko."
"Viis heistä, Jake", sanoi Pierre. "Omantuntonne hyväksyvä ääni korvaa
täydellisesti tuollaisten tietämättömien halveksimisen."
"Tuo on varmaankin yhtä totta kuin Jumalan sana", sanoi Jake, "ja
pojat, aion noudattaa neuvoanne. Mutta", lisäsi hän, "jos tuo roisto,
joka aikoi viedä Billyn päänahan, hyökkää monen muun samanlaisen kanssa
kimppuumme, mahtaneeko silloinkin hänen tappamisensa olla väärin?"
"Niin!" sanoi Pierre, "jos hän hyökkää kimppuunne ja te tapatte
hänet rehellisesti ja kunniallisesti, koska ette voi muuten suojella
henkeänne, ei sellainen ole väärin. Mutta jälkeenpäin en riistäisi
häneltä päänahkaa. Emme saa häväistä kuolleita, ja varmastikaan emme
sellaisesta syystä kuin te aiotte."
"Ehkä olet oikeassa", vastasi vanhus, "vaikka en voikaan täydellisesti
yhtyä mielipiteeseesi. Tuo punanahka ei sitten enää tiedä, vaikka
riistänkin häneltä päänahan, sillä mitäpä hän toisessa maailmassa sillä
enää tekee. Niin, vaikka siis lupaankin, etten tapa tuota intiaania,
jos suinkin vain voin olla sitä tekemättä, riistän häneltä hiukset
yhtähyvin omantunnoin kuin jos ottaisin hänen pyssynsä ja hevosensa."
Tyytyen vastaväitteittensä tulokseen lopettivat nuorukaiset nyt
keskustelun tästä asiasta. Pierre rupesi kumminkin jäljestäpäin
puhelemaan siitä, ja huomattuaan miten kokonaan tietämätön vanha Jake
oli kristinuskon yksinkertaisimmistakin totuuksista, kulutti hän monta
tuntia päivästä opettaakseen Jakelle parhaansa mukaan uskonnon alkeita,
joita metsästäjä kuunteli ensin hyvin kärsimättömästi, mutta sitten
mielenkiinnoin, joka päivittäin vain eneni. Häntä ei ensin voitu saada
uskomaan lunastuksen suurta salaisuutta, mutta kuultuaan kaikkien
kristittyjen luottavan siihen huudahti hän: "Tämä voittaa kaiken!
Jumala on tehnyt tämän kaiken puolestani ja minun on sittenkin vaikea
kääntyä pois pahalta tieltäni hänen vuoksensa. Pojat, älkää puhuko
minulle enempää tästä! Lähden metsästyskauden loputtua lähetysasemalle
saadakseni kasteen, sillä näytän olevan yhtä varmasti pakana kuin
pyssynlaukaus."
Kylvettyään näin hyvän siemenen jättivät nuorukaiset sen nyt
kohtalon armolliseen huomaan. Kertomuksellamme ei ole enää mitään
tekemistä tässä asiassa, mutta ilmaiskaamme kumminkin, että vanha
Jake piti sanansa, ja hänen puheensa rehellisyys miellytti suuresti
lähetyssaarnaajaa.
Eräänä päivänä päättivät he pysähtyä muutamiksi tunneiksi metsästämään.
He olivat huomanneet muutamia antilooppeja ja Gaultier oli ehdottanut,
että he koettaisivat hiipiä niiden kimppuun.
Jake ja Pierre eivät olleet ollenkaan haluttomat vaihtamaan
puhvelinlihaeväitänsä muutamiin herkullisiin antiloopin paisteihin.
Senvuoksi sitoivatkin he mielellään kanoottinsa erääseen puuhun kiinni,
ja otettuaan pyssynsä mukaansa nousivat metsästäjät rannalle, kiiveten
sitten varovaisesti törmälle voidakseen katsella ympärilleen.