Etelä-Amerikassa asti, jossa niitä on kuulemma hyvin runsaasti muutamin
paikoin. Espanjalaiset nimittävät sitä leijonaksi, koska se näöltään
muistuttaa tuota eläintä, yhdennäköisyys, joka perustuu ainoastaan
samanlaiseen väriin. Olen silloin tällöin nähnyt laikullisiakin
panttereita, mutta ne ovat aina sattuneet olemaan niin nuoria, ettei
pilkkuja voitu huomata muuten kuin määrätyssä valaistuksessa.
"Kuten voit itsekin huomata, ei pantteri ole mikään kaunismuotoinen
eläin. Vastakohta on sitä suurempi, kun ajatellaan, että kaikilla sen
sukulaisilla on kaunismuotoinen ruumis ja notkeat jäsenet. Pantterin
selkä on pitkä ja matala, ja jalat ovat lyhyet ja tylpät tehden eläimen
hieman kömpelön näköiseksi. Sen pituus on tavallisesti viiden ja kuuden
jalan välillä, siihen laskettuna häntäkin, joka on noin pari jalkaa
pitkä.
"Huolimatta pantterin näennäisestä kömpelyydestä ei mikään sen
sukulaisista voita sitä kiipeämisessä. Se voi kavuta puuhun ihmeellisen
helposti, jolloin se käyttää kynsiään, siis aivan eri tavoin kuin
karhu, joka kiivetessään tarttuu puuhun syliksi.
"Eräästä sen toisesta omituisuudesta on minulla henkilökohtaiset melko
ikävät muistot.
"Viivyin eräänä iltana hyvin myöhään ulkona ajaessani takaa
haavoittamaani peuraa. Seuratessani eläimen jälkiä, joissa oli verta
siellä täällä, saavuin muutamaan kallioiseen solaan, jossa oli hyvin
hämärää osaksi senvuoksi, ettei valo voinut sinne tunkeutua, osaksi
siksi, että muutamat äärettömän suuret puut varjostivat oksillaan koko
polun.
"Sen pohjalla virtasi pieni joki, joka oli metsäeläinten mieluinen
juomapaikka. Eläimen jäljetkin veivät sinne.
"Kumarruin juuri tarkastelemaan peuran jälkiä, kun säikähdin
tukahdutettua murinaa, jota heti seurasi jonkun suuren eläimen loikkaus
ylitseni. Mennessään pyyhkäisi se lakin päästäni.
"Voit kuvitella, miltä minusta tuntui, kun suoristuttuani näin suuren
pantterin kyyrysillään muutaman metrin päässä tuijottaen minuun
viheriöin silmin ja jokainen lihas vapisten hyökkäysinnosta.
"Kuten se nyt makasi edessäni pää etukäpälien välissä, oli sitä hyvin
vaikea ampua. Senvuoksi siirryinkin varovaisesti hieman syrjään pyssy
poskellani ja sormi liipaisimella voidakseni ampua sitä silmän ja
korvan väliin.
"Pantteri näytti kumminkin aavistavan tarkoitukseni, sillä sekin muutti
asentoaan niin, että olimme aina samassa asennossa toisiimme. Koska en
hoksannut mitään parempaa keinoa suoriutua vaikeudesta kuin ampua sitä
tuossa asennossaan, tähtäsin sen toiseen julmaan viheriään silmään ja
saatuani pyssyn vakautumaan painoin liipaisinta.
"Laukaistuani hyppäsin syrjään vapautuakseni savusta, ja sain kiittää
onneani, että menettelin niin, sillä peto saatuaan luodin kalloonsa
hyppäsi eteenpäin pudoten juuri äskeiselle paikalleni, jossa se kynsi
maata raivokkaasti kuolon tuskissaan. Huomattuani, ettei sitä enää
tarvinnut pelätä, latasin tietysti pyssyni jälleen niin nopeasti kuin
suinkin vain voin ja ammuin sitä korvan taakse, jolloin se lakkasi
potkimasta.
"Tuo viekas peto oli väijynyt hirviä tahi muuta riistaa näiden
juomapaikalla, ja oli luullakseni erehtynyt tuossa pettävässä valossa
otaksumaan minua joksikin lihavaksi peuraksi minun ryömiessäni
eteenpäin. Miten tuo peura, jota ajoin takaa, oli päässyt sen sivu, en
voi ymmärtää.
"Pantterille on juuri ominaista tällainen saaliin väijyminen.
Vuoristossa valitsee se jonkun virran tahi lammin rannalla
olevan kallionkielekkeen ja hyppää sieltä jonkun alempana olevan
pahaa-aavistamattoman eläimen niskaan. Sillä näyttää olevan niin
loppumaton verenhimo, että se tappaa niin monta eläintä kuin se
vain saa käpäliensä väliin, vieläpä silloinkin, kun se on jo saanut
hekumoida tarpeekseen.
"Muuten on se melko arka eläin, ja koska se on hyvin harvoin liikkeellä
päivisin, nähdään se vain silloin tällöin kaukaisimmissakin erämaissa.
"Floridan metsissä ja Texasin, Arkansasin, Mississippin ja Louisianan
ruohoviidakoissa on niitä vielä paljon, vaikkakaan ei niin runsaasti
kuin ennen. Näissä turkisseuduissa on se melko harvinainen, ja
silloin kun joku ilmestyy, hämmästyvät kaikki läheisyydessä elävät
'nahkasukat'."
Kun Pierre oli kertonut kaikki, mitä hän tiesi pantterin elintavoista,
auttoi hän Gaultieriä pedon ruumiin poiskuljettamisessa leiristä.
Sitten lisäsivät nuorukaiset puita tuleen valmistautuen viettämään
yönsä rauhallisesti.
V.
UUSI TOVERI, HÄNEN KERTOMUKSENSA JA LISÄÄ SEIKKAILUJA.
Kun Pierre ja Gaultier seuraavana aamuna valmistivat aamiaistaan,
hämmästyivät he nähdessään erään metsästäjän, joka ilmestyi äkkiä
metsästä, lähestyen heitä pyssy huolellisesti ampuma-asennossa ja sormi
valmiina liipaisimella.
Huomattuaan, että nuorukaiset istuivat tyynesti nuotionsa ääressä
ilmaisematta minkäänlaista pelkoa, laski hän hanan vireestä
huudahtaen: "Olen varma, vieraat, että olette tuolta alempana olevasta
linnoituksesta!" Pierre vastasi hänen kysymykseensä myöntävästi pyytäen
samalla vierasta istumaan ja syömään heidän kanssaan aamiaista.
Muukalainen oli pitkä, laiha mies, jonka parrattomat kasvot olivat
väriltään yhtä ruskeat kuin intiaanein, eikä hänen muukaan olemuksensa
suuresti eronnut näiden metsien ja arojen poikien ulkomuodosta.
Hänen pukunsa oli kokonaan peurannahasta, savun mustaama, rasvoittunut
ja muutamin paikoin aivan kiiltäväksi kulunut. Hänen terävät, tummat
silmänsä katsoivat kysyvästi ja arvostelevasti näihin uusiin tuttaviin
kuin saadakseen selville, millaisia miehiä he oikeastaan olivat.
Vihdoin keskeytti hän vaitiolon. "Olen rauhoittunut nyt, pojat",
aloitti hän, "mutta olipa lähellä äsken, etten luullut teitä
intiaaneiksi, puhuakseni suoraan. Vanhasta toveristani tässä", lisäsi
hän taputtaen pyssyään, "tuntui kuin pitäisi sen puhkaista kallonne,
mutta silloin huomasinkin, ettette te sittenkään olleet intiaaneja.
En ole milloinkaan tavannut punanahkaa, jota ei vanha pyssyni olisi
saavuttanut, jos vain siihen vähänkin on ollut tilaisuutta. Mielestäni
näyttävät nuo teidän luodikkonne samanlaisilta", sanoi hän ottaen
Pierren pyssyn käteensä ja tarkastellen sitä. "Mikä tällaisen pyssyn
nimi on, vieras? En ole milloinkaan nähnyt tällaista ennen."
Pierre selitti hänelle pyssyn rakenteen.
"Voi sentään, mitä kerrottekaan! Neljätoistako kertaa peräkkäin?
Vannon, ettei teidän tarvitse pelätä mitään täällä, kun teillä on
tällainen ase mukananne. Hyvänen aika, luulin saavani liikkua melko
varmasti vanhan pyssyni turvissa, mutta nämä neljätoista kertaa
laukeavat voittavat sen kieltämättä."
Syötyään aamiaisen otti Pierre pyssynsä ehdottaen, että he kukin
ampuisivat muutamia laukauksia saadaksensa varmuuden aseensa
käyttökelpoisuudesta.
"Suostun, vieras", sanoi muukalainen. "Luullakseni ei vanha pyssyni
suostu antamaan ollenkaan perään teidän nykyaikaisille ruiskuillenne."
Gaultier pisti yhden winchesterin patruunan halkaistun tikun nokkaan
siten, että nallipää tuli ampujaan päin, ja asetti sen kuudenkymmenen
metrin päähän.
Tähtääjän tehtävä oli nyt saada patruuna räjähtämään ampumalla luodin
sen päähän. He selittivät sen uudelle ystävälleen, joka näytti
ajattelevan, ettei hänen tarvitsisikaan paljastaa kaikkea taitoaan
estääkseen uusien kalujen voittamasta hänen vanhaa pyssyään.
Arpa määräsi ensimmäisen laukauksen Gaultierille. Hän oli hyvä ampuja,
mutta ei kumminkaan hetikään Pierren veroinen. Katsottuaan hetkisen
tarkasti tuota pientä esinettä, johon hänen oli ammuttava, suoristi hän
vakavasti pyssynsä ja laukaisi. Patruuna putosi, mutta tutkittaessa
huomattiinkin, että luoti oli katkaissut sitä kannattavan tikun
neljäsosa tuuman verran vain sen alapuolelta.
"Hyvin ammuttu, Gaultier poikaseni!" huomautti Pierre hymyillen. "Mutta
sinä otit hieman liian hienon jyvän, sinun olisi pitänyt antaa sen
näkyä hieman enemmän tähtäimen kolosta."
Patruuna asetettiin jälleen paikoilleen ja Pierre asettui
ampuma-asentoon. Pyssy kohosi vaakasuoraan ja melkein samalla laukesi.
Savun tuprahdus, jota seurasi lievä räjähdys, ilmaisi hänen tähdänneen
oikein. Gaultier juoksi paikalle, mutta patruunaa ei voitu löytää.
Pierre nojautui pyssyynsä hänen onnistumisensa aiheuttaman tyydytyksen
kirkastaessa hänen kasvojaan.
Nyt oli vieraan vuoro näyttää taitoaan. "En usein tyhjennä vanhan
toverini vatsaa turhaan", huomautti hän, "mutta luullakseni teen sen
kumminkin nyt näyttääkseni teille laukauksen, jollaisia saadaan nähdä
tuolla vuoristossa tapahtuvissa ampumakilpailuissa."
Sanottuaan sen vetäisi tuo vanha metsästäjä puukon tupesta ja pisti sen
pystyyn maahan kärki ylöspäin erästä läheisyydessä kasvavaa valkoista
koivunrunkoa vasten. Peräydyttyään sitten hitaasti kuusikymmentä
askelta paikalta sanoi hän: "No niin, uskallan tämän vanhan pyssyni
majavannahkakimppua vastaan, että ammun luodin kahtia tuohon terään.
Suostutteko?"
Pierre oli liian varovainen suostuakseen selittäen, että jos hän
häviäisi, olivat ne majavat vielä hengissä, joiden nahoilla hänen olisi
maksettava vetonsa.
"No, täältä se lähtee kumminkin!" vastasi metsästäjä, ja kohotti
hitaasti pitkän suustaladattavan pyssynsä vaakasuoraan asentoon.
Kaikki olivat jännityksissä hetkisen ja sitten kajahti terävä paukaus
kuin ruoskan läjähdys, jota seurasi tahi paremmin sanoen säesti kumea
kilisevä ääni.
"Eläköön vanha Kentucky!" huudahti metsästäjä. "Tämä se sentään on
vielä pyssyjen pyssy!" Ja niin todella olikin. Luoti oli nuorukaisten
suureksi hämmästykseksi todellakin jakautunut kahdeksi kappaleeksi
tuon vanhan miehen metsästyspuukon terää vasten, koska sen molemmilla
puolilla oli koivunrungossa reiät.
"Sanonpa tuota oikeaksi mestarilaukaukseksi", sanoi Pierre. "Antaisin
paljonkin, jos vain voisin ampua yhtä hyvin."
"No niin, noin nuoriksi miehiksi ammutte jo mielestäni välttävästi",
vastasi metsästäjä, "mutta oppiaksenne enemmän on teidän luullakseni
mentävä vuoristoon. Siellä taitaa melkein jokainen tämän vanhan tempun
eivätkä he muutenkaan ammu syrjään, olipa sitten kysymyksessä intiaani
tahi otus. Olen oleskellut yhdeksän viidettä vuotta vuoristossa ja
sattunut tilanteisiin, jolloin hiuksenkaan verran syrjään tähtääminen
olisi vienyt päänahkani."
"Olette nähtävästi matkustellut paljonkin", sanoi Gaultier.
"Luultavasti olette usein joutunut otteluun punanahkojen kanssa."
"Nuori mies, tepä sen sanoitte. Niin, olen tapellut melkein kaikkia
heimoja vastaan tämän ja Atlantin valtameren välillä ikäni kuluessa,
eivätkä nämäkään vuoristot ja aavikot voi esittää inhoittavampaa
hiiviskelevien haisunäätien kokoelmaa. Mutta emmeköhän istuudu vielä
hetkeksi, että saan kertoa teille kuka olen?"
Seurue paneutui niin ollen pitkäkseen ruohikkoon, ja Pierre ja Gaultier
valmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan tuon omituisen vanhan
muukalaisen kertomusta.
Metsästäjä näytti vaipuvan muutamiksi minuuteiksi ajatuksiinsa auttaen
muistiansa vetelemällä salaperäisiä merkkejä hiekkaan puukkonsa
kärjellä. Vihdoin hän aloitti:
"Synnyin kaukana vanhassa Missourissa. Siihen aikaan ei siellä ollut
paljonkaan asukkaita, saatte sen uskoa, mutta kuta enemmän aikaa kului,
sitä enemmän ilmautui ihmisiä noille vanhoille aukeamille. Isäni aikoi
senvuoksi siirtyä Oregoniin, jota juuri siihen aikaan alettiin pitää
sopivana uudisasutusten paikkana. Niin me sitten eräänä kauniina
ja kirkkaana aamuna naulasimmekin vanhan kajuuttamme oven kiinni,
kodin, jossa olin kasvanut polvenkorkuisesta melko suureksi pojaksi.
Äiti, minä ja muut sisarukseni sijoitettiin vaunuihin, ja niin sitä
lähdettiin tietämättä juuri ollenkaan, mihin pysähdyttäisiin.
"No niin, luullakseni oli se hieman uskallettua. Tapasimme kumminkin
toisen matkueen, jolla oli sama tie kuin meillä aina Independencen
kaupunkiin asti. Hankittuamme sieltä kaikkia sellaisia tarpeita,
joita ilman ei aavikoiden poikki matkustamisesta olisi tullut mitään,
valjastimme jälleen juhtamme vaunujen eteen poistuen kaupungista, jonka
asukkaat saattelivat meitä vähän matkaa toivottaen meille onnellista ja
turvallista matkaa intiaanein maan halki.
"Olin silloin onneni kukkuloilla, sillä sain omakseni hienoimman
kapineen, mitä milloinkaan olin nähnyt, nimittäin ensimmäisen
luodikkoni. Päivät pitkät metsästelin sitten vain arokanoja, arokoiria
ja hiirihaukkoja, ja puolet öistä kuuntelin vain leiritulten ääressä
kerrottuja juttuja intiaanein ja harmaitten karhujen kanssa käydyistä
taisteluista, kunnes minua oikein värisytti innosta.
"Isääni sanottiin Hawkeniksi, Mose Hawkeniksi, ja minua Jakeksi
setäni mukaan, jonka tekemistä pyssyistä olette luultavasti kuulleet
puhuttavan.
"Retkikuntaamme kuului kymmenen miestä, lukuunottamatta vaimoja, lapsia
ja palvelijoita. Ensin kuuluivat siihen isäni ja sitten tuo seuraamme
yhtynyt vieras, eräs Jackson-niminen mies, neljä muulinajajaa ja
opas. Muut olivat lännessä sijaitsevaan vuoristoon matkalla olevia
metsästäjiä. Voin sanoa teille, ettei matkueessamme ollut mitään
moittimista, ja kun intiaanit hyökkäsivät kimppuumme, saivat he nähdä,
miten kovan pähkinän me muodostimme heidän purtavakseen.
"Ensimmäisinä päivinä ei sattunut juuri mitään mainittavaa. Menimme
Mississippin yli ja läksimme kulkemaan Santa Féhen johtavaa tietä, joka
oli niin tasainen, että Pikes Peak ja Chimbly Rock näkyivät selvästi
etäisyydestä. Bill Bent ja muutamat kauppiaat olivat lähteneet matkalle
samaan suuntaan muutamia päiviä meitä ennen.
"Aavikko, jonka halki tie mutkitteli, oli ensimmäinen näkemäni
sellainen. Kauniimpaa seutua kuin tuo ensimmäinen viidenkolmatta
penikulman väli Elm Groveen saa hakea. Siihen aikaan oli jo kyllä
puhvelit karkoitettu lännemmäksi, mutta voi hyvin vieläkin kuvitella,
miten ihanat metsästysmaat ne aikoinaan olivat olleet.
"No niin, kuljimme siten viikkokausia eteenpäin pitäen tarkasti
silmällä kaikkia epäilyttäviä merkkejä, jotka vain hiemankaan näyttivät
viittaavan intiaanein läsnäoloon, ja tarkasti tutkien kaikki metsä-
ja pensassaarekkeet, joissa villit olisivat voineet olla väijyksissä.
Aloimme jo luulla, ettei vihollisia parveillutkaan niillä seuduilla, ja
miehet, joiden olisi pitänyt vahtia öisin, sitoivat useimmiten hevosten
jalat ja sijoittuivat mukavasti nuotioitten ääreen sen sijaan että
olisivat vahtineet. Metsästäjät sanoivat, etteivät Kansasin intiaanit
olleet sotajalalla, ja koska ei niillä seuduilla asunut muita heimoja,
luulimme saavamme olla aivan turvassa.
"Eräänä päivänä ratsastellessani ponillani poikkesin tieltä
tarkastellakseni seutua hieman omin päin. Toivoin saavani ampua hirven
ja kuvittelin jo, miten ylpeästi ratsastaisinkaan leiriin suuret määrät
lihaa mukanani.
"Aioin mennä noin kolmen penikulman päähän pohjoiseen päin ja ratsastaa
sitten samaan suuntaan kuin tiekin johti, jotta voisin sitten illalla
palata tielle ratsastamalla yksinkertaisesti vain etelää kohti.
"Olin etääntynyt vaunuista noin penikulman päähän, kun huomasin pienen
lauman antilooppeja laitumella erään kummun laella. Löin poniani
selkään päästäkseni lähemmäksi ja sidoin sen sitten kiinni kummun
taakse pois näkyvistä. Rupesin sitten ryömimään pysytellen hyvin
piilossa pensaitten takana, kunnes arvelin päässeeni kyllin lähelle
voidakseni ampua. Hiivin kumminkin vielä hieman etemmäksi, ennenkuin
taivutin ruohoa syrjään voidakseni katsella esteettömästi.
"Niin, siinä ne olivat edessäni aavistamatta ollenkaan vaaraa. Tuuli
puhalsi sellaiselta suunnalta kuin sen pitikin, joten voin tarkastella
niitä hetkisen ennen ampumista. Äkkiä lopettivat eläimet syöntinsä,
nostivat päänsä pystyyn nuuskien tuulta ja kokoutuivat yhteen joukkoon?
'Nyt ne lähtevät pakoon', ajattelin, tähtäsin samalla suurimpaan ja
laukaisin.
"Ennätin juuri painaa liipasinta, kun lauma pyörähti ympäri syöksyen
suoraan minua kohti. Olin siksi kokenut, että ymmärsin eläinten jostain
syystä säikähtäneen, mutta nähdessäni uroon, jota olin ampunut,
potkivan kuolontuskissaan arolla, olin niin innoissani, etten joutanut
ajattelemaan muuta. Tervehdin senvuoksi laumaa äänekkäästi hurraten
rientäen samalla mäkeä alas tyhjä pyssy toisessa ja puukko toisessa
kädessäni.
"En saanut milloinkaan tuota urosta haltuuni ja toivon, etten olisi
sitä milloinkaan nähnytkään. Olin päässyt noin puoliväliin, kun
satakunta ratsastavaa intiaania ilmestyi seuraavan kummun laelle
hyökäten minua kohti niin nopeaan kuin heidän hevosensa vain pääsivät.
Siinä ei ollut aikaa vitkastella, joten pyörähdin takaisin ja kiiruhdin
niin nopeasti kuin suinkin ponini luokse.
"Silloin alkoi minusta tuntua, ettei päänahkani ollut lujassa, mutta
onni oli puolellani. Pääsin lopultakin satulaan, ja ratsastukseni
takaisin vaunuille intiaanein seuratessa minua karjuen ja kiljuen,
oli varmaankin näkemisen arvoinen. Vaunuista muodostettiin heti
linnoitus, ja nähtyään sen pysähtyivät punanahat neuvottelemaan juuri
pyssynkantomatkan ulkopuolelle.
"Emme tietysti ollenkaan aavistaneetkaan mitä he puhuivat, mutta
hetken kuluttua läksi koko joukko tiehensä kadoten pian näkyvistä.
Kokemattomat joukossamme kiittivät onneamme että intiaanit läksivät
tiehensä, mutta vanhemmat miehet nauroivat, vaikka siinä ei ollutkaan
mitään nauramista, sanoen meidän ennen aamua kuulevan niistä enemmän.
Leiriydyimme senvuoksi heti ja laitoimme kaikki varustuksemme kuntoon
vihollisen paluun varalta.
"Metsästäjät kuluttivat tuon ajan valamalla luoteja ja puhdistamalla
pyssyjään, kertoen villien pirullisuudesta vankejaan kohtaan
rohkaistakseen siten kokemattomia lujaan vastarintaan.
"Sinä yönä vahdittiin tarkasti sidottuamme hevosemme kiinni vaunuihin,
jottei niitä voitaisi varastaa. Naiset ja lapset saivat sijoittautua
yhteen vaunuun, paitsi minua, joka olin saanut isältäni luvan ottaa
osaa taisteluun, koska minulla oli pyssykin.
"Joukossamme oli monta hyvin urhoollista, jotka ikävöivät taistelua,
mutta oli siinä sellaisiakin, jotka juuri silloin olisivat halunneet
olla missä hyvänsä muualla, mutta ei siellä. He sattuivat juuri olemaan
miehiä, jotka olivat kerskailleet enimmän ennen intiaanein tuloa.
"Muistan tuon yön vielä sangen hyvin, vaikka siitä onkin jo kulunut
nelisenkymmentä vuotta. Olin siihen aikaan reipas viidentoista vanha
nuorukainen ja ikäisekseni melko kehittynyt.
"No niin, lyhentääkseni kertomustani mainitsen vain, että yön
saapuessa tulivat intiaanitkin takaisin. He luulivat voivansa yllättää
meidät, mutta erehtyivätkin. He hyökkäsivät huutaen ja karjuen
vaunulinnoitustamme vastaan koettaen peloittaa hevosemme karkuun, mutta
ne oli sidottu niin lujasti, etteivät ne voineet päästä irti.
"Nuotiot oli sammutettu pimeän tultua, jotteivät intiaanit voisi
tähdätä tarkasti. Ne tiesivät kumminkin, missä leiri sijaitsi, ja
ampuivat meitä umpimähkään. Muudan tuollainen harhaluoti tappoi vanhan
äitini, joka oli sijoittunut erääseen suojaisimmassa kohdassa olevaan
vaunuun.
"Huomatessaan sen menetti isäni kokonaan malttinsa vannoen, että hän
tappaisi kymmenen intiaania, vaikka hän menettäisikin oman päänahkansa
yrityksessä. Saimme tehdä kaikkemme, jottei hän hyökkäisi intiaanein
joukkoon murhattavaksi.
"Ne ampuivat, huusivat ja kirkuivat koko yön, ja juuri kun päivä
sarasti, hyökkäsivät ne yhteisvoimin vaunulinnoitustamme vastaan
koettaen tunkeutua siihen. Sitä me juuri olimme odottaneetkin. Oli
tarpeeksi valoisaa voidaksemme tähdätä ja saatte uskoa, pojat, että
me annoimme heille oikein isän kädestä. Kymmenen pyssyä ja pistoolia
paukahteli alituisesti ja melkein jokainen luoti osui maaliinsa.
"Intiaanit hyökkäsivät päällikkönsä johdolla. Hän oli suuri mies, jolla
oli kotkansulka tukassaan ja ratsunaan oivallinen mustangi. Kun hän
oli päässyt meistä noin parinkymmenen metrin päähän, tähtäsin häneen
tarkasti ampuen hänet siihen paikkaan. Hänen hevosensa sotkeutui
hevostemme joukkoon ja eräs miehemme pyydysti sen suopungilla,
ennenkuin se ennätti juosta pakoon.
"Kenttä oli täynnä kuolleita intiaaneja, mutta ainoastaan neljä
meikäläistä oli kuollut.
"Punanahat olivat hyvin urhoolliset. Kolme kertaa he hyökkäsivät ja
jokainen kerta tyhjensimme joukon heidän satuloitaan.
"Huomattuaan joutuvansa alakynteen läksivät he pakoon ja päästyään noin
viiden- tahi kuudensadan metrin päähän meistä pysähtyivät he ampuen
viimeisen yhteislaukauksen meitä kohti.
"Isäni oli mennyt vaunulinnoituksen edustalle voidakseen katsella
pakenevia tarkasti, kun eräs noista viimeksi ammutuista luodeista
tappoi hänet siihen paikkaan.
"Siten jäin vanhemmitta aivan turvattomaksi erämaahan, sillä
sisaruksiani ei voitu ottaa huomioon, koska he olivat vielä niin nuoria.
"Heti, kun intiaanit katosivat näkyvistä, hautasimme tietysti
kuolleemme, eikä se tuntunut ollenkaan hauskalta, sen saatte uskoa.
Lopulta saimme sen kumminkin tehdyksi, ja valjastettuamme hevoset
vaunujen eteen läksimme jälleen liikkeelle.
"Nyt olen kertonut teille melkein kaikki matkamme tapahtumat. Olimme
kyllä myöhemminkin monessa pahassa pulassa saaden nähdä nälkääkin monta
kertaa, mutta kaikilla asioilla on loppunsa ja niin oli matkallammekin.
"Sain työtä muutamasta Willametten sahasta ja oleskelin siellä sitten
muutamia vuosia. Tuo elämä ei minua kumminkaan tyydyttänyt. Ikävöin
niin vuoristoon ja metsiin, että eräänä päivänä kokosin tavarani
unhottamatta paria naulaa parasta ruutia, millä milloinkaan on ammuttu
luoteja riistaan, heitin oivallisen Jake Hawken-luodikon olalleni ja
läksin vuoristoon elämään vapaata metsästäjän elämää.
"Ansaitsin heti melko hyvin, sillä majavan nahat olivat hyvässä
hinnassa siihen aikaan, hyötymättä siitä kumminkaan sen enempää.
Menetin nimittäin Sacramentossa eräänä yönä kaikki rahani pelissä
jääden aivan puille paljaille. Päätin silloin pysyä erilläni
tuollaisesta vastaisuudessa ja sen lupauksen olen pitänytkin.
"Aina siitä asti olen oleskellut täällä vuoristossa käyden ainoastaan
kylissä silloin kun olen tarvinnut ruutia ja muita välttämättömiä
kapineita; mutta tuon yön jälkeen en ole koskenut kortteihin. Tällainen
poika ei tarvitse kahta opetusta, sen saatte uskoa.
"Voisin kertoa teille sadoista otteluista intiaanein kanssa mutta
luullakseni saatte pian itsekin taistella heitä vastaan tarpeeksenne.
"Olen nyt matkalla itään päin Garyn linnoitukseen omissa asioissani,
mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Minulle on yhdentekevää, missä
milloinkin oleskelen."
Kun vanha metsästäjä oli lopettanut kertomuksensa, käytti Pierre
tilaisuutta hyväkseen kertoen hänelle heidän äskeisen seikkailunsa
intiaanein kanssa ja ikävän sattuman, joka oli riistänyt heiltä heidän
toverinsa. Vanhus kuunteli kysyen aina silloin tällöin jotakin, kun ei
joku asia tuntunut hänestä kyllin selvältä. Vihdoin hän huudahti:
"Tiedän, ketkä tuon tekivät! Varmasti samat roistot, jotka nylkivät
Griff Evansilta päänahan Soda Creekissä noin kuukausi sitten. Katsokaa,
Griff oli kerrassaan mainio ampuja ja hän ylpeilikin sanomalla, että
niin kauan kuin hänellä on pyssy, ei maailmassa ole mitään, jota hänen
tarvitsee pelätä. Hän oli liian rohkea ja varomaton, ja kerran kun
hän nukkui majassaan, murhattiin hänet. Hän ei osannut aavistaakaan
mitään, ennenkuin häneltä oli päänahka poissa. Nämä intiaanit kuuluvat
Valkoisen Suden joukkoihin yhtä varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on
neljä."
"Luuletteko", kysyi Pierre, "että satumme vielä vastakkain heidän
kanssaan?"
"Epäilen sitä suuresti! He ovat varmasti olleet matkalla linnoitukseen
myymään nahkoja, ja silloin saatte olla varmat, etteivät he ilmaise
mitään kohtauksestaan kanssanne. Sieltä ovat he luultavasti
matkustaneet kotiinsa, jolloin ette tapaa heitä, ellette nyt
erityisesti sitä halua."