matkoja hopeankiiiltävää hietikkoa, jolle kuunvalo näytti uinahtaneen
rauhallisesti. Mutta sitten sukelsivat he taasen metsän tummaan
varjoon, ja kuinka nopeasti muuttuikaan kaikki! Joku eksynyt säde
valaisi säikähtäen jonkun harmaan kallion laella nuokkuvaa sananjalkaa,
nyt näytti melasta tippuvan timantteja johonkin mustevirtaan ja silloin
tällöin liukui äänettömästi ohi suuria vaahtojoukkoja kuin ammuttujen
joutsenien haamuja.
Runoilijat kirjoittavat "puiden latvoissa huokailevasta tuulesta". Tämä
luonnon valittu soitto saavuttaa täydellisyytensä ainoastaan Amerikan
autioissa metsissä. Toisinaan erehtyy kuulija niin, että hän luulee
sitä surevien henkien puoleksi tukahdutetuiksi huokauksiksi. Toisinaan
taasen tuntuu hänestä purojen lirinän ja lorinan siihen yhdyttyä, että
ilma on niin täynnä selittämätöntä valitusta kuin luonto itkisi jotakin
tulevaa onnettomuutta.
Tämän äärettömän erämaan yllä lepäävän pimeyden ja salaperäisyyden
vaikutuksesta olivat nuorukaisetkin ajatuksissaan ja hiljaa. He
jatkoivat vain melomistaan ollen kumpainenkin niin vaipunut omiin
mietteisiinsä, ettei hän halunnut häiritä toverinsa vaiteliaisuutta.
Kaukana poissa sivistyksen ulottuvilta puhuu luonto tuhansin kielin
sellaisille, jotka sitä rakastavat. Veden kohina, salomaiden synkeys ja
yksinäisyys, tuulen huokaaminen sen väsyessä loppumattomalla tiellään,
hopeankirkas kuunvalo, joka kirjailee metsän kukat, jyrisevä ukkonen,
joka salamoi ja paukkuu pimeänä myrsky-yönä — ovat kaikki luonnon
henkien tunteitten ilmauksia, jotka vetoavat siten luonnonystävän
herkkään mieleen.
Sellaisten vaikutteiden lumoissa jatkoivat nuorukaisetkin matkaansa
vastavirtaa. Mutta silti he katsoivat eteensä toivoen saavansa pian
lopettaa ankaran päivätyönsä.
Kauempaa ilmestyikin jo näkyviin jotakin, jota he ensin luulivat
joen keskellä olevaksi saareksi, mutta katseltuaan sitä hetkisen
selitti Pierre sen tuoksi kauan odotetuksi niemeksi, jonka kärjessä
Saskatchewanin molemmat haarat yhtyvät.
Kevein sydämin painoivat he melansa syvempään edeten samalla kauemmaksi
rannasta, mutta karttaen kumminkin joen keskustaa, jossa väkevin virta
kävi.
Koskelon väräjävä ääni rikkoi äkkiä hiljaisuuden, joka oli alkanut
tuntuakin jo painostavalta. Siihen vastattiin joen toiselta rannalta.
"Pojat", sanoi Pierre, "en oikein pidä tuosta äänestä, sillä se
kuulostaa minusta jollakin tavoin luonnottomalta. No nyt jälleen",
lisäsi hän, "kuului se tuon vaalean hongan juurelta. Mutkitelkaa,
pojat, kauemmaksi virran keskelle. Jos tuo ääni oli intiaanien
aiheuttama, oli se joku merkki. Niitä on enemmän tuolla toisella
rannalla. Hsst, kuunnelkaammehan!"
Silloin kantautuikin heidän korviinsa kaukainen oksan risahdus. Se
tuntui kuuluvan eteläiseltä rannalta, mutta juuri silloin kuului
kallioiden yli syöksyvän veden kohina kiihtyvässä myötätuulessa niin
selvästi, etteivät he voineet varmasti sanoa, mistä tuo pahaaennustava
ääni oikein tuli.
"Jos vain pääsemme tuonne haarautumaan", sanoi Gaultier, "voimme
helposti eksyttää nuo roistot jäljiltämme, ellei heitä ole tunkeutunut
jo niemellekin."
Kanootti oli nyt enää vain muutamien satojen metrien päässä metsiköstä,
jonka varjoon metsästäjämme niin kiihkeästi halusivat päästä.
Totta on, ettei heillä vielä ollut oleellista todistusta vihollisten
sielläolosta ja aikomuksista hyökätä heidän kimppuunsa, mutta koska
he olivat tottuneita erämiehiä, joiden korvat voivat tarkasti erottaa
jokaisen villin eläimen äänen sävelkorkeuden ja luonnonmukaisuuden,
voivat he helposti huomata jokaisen väärän soinnun, jossa tottumaton
ei olisi huomannut mitään tavatonta. Täten voi Pierrekin päättää, että
intiaanit väijyivät läheisyydessä, ja siitä, että ne pysyttelivät niin
itsepäisesti piilossa, arvasi hän niiden aikomusten vihamielisyyden.
Ennen poistumistaan linnoituksesta olivat he kyllä kuulleet, että
pieniä mustajalka-joukkoja oli ryöstelemässä aavikolla. Heitä oli
myöskin kehoitettu siirtämään matkansa muutamia päiviä eteenpäin,
jolloin he olisivat saaneet seurata erästä matkuetta, joka juuri
valmistautui lähtemään erääseen joen latvoilla olevaan linnoitukseen.
He eivät olleet kumminkaan ottaneet noita varoituksia kuuleviin
korviinsakaan, vaan halunneet kernaammin kulkea kolmisin kuin
parinkymmenen muun kanssa, jotka raskaine veneineen olisivat viipyneet
matkalla ainakin kahta vertaa kauemmin kuin he keveine kanootteineen.
Nyt oli kumminkin kaikki katuminen, jos he nyt sellaista tunsivatkaan,
aivan hyödytöntä. Ainoa varovaisuustoimenpide, johon he voivat ryhtyä,
oli pysytellä niin keskellä jokea kuin suinkin, sillä se oli tältä
kohdalta noin kolmensadan metrin levyinen. He olivat niin ollen noin
sadanviidenkymmenen metrin päässä kummastakin rannasta ja toivoivat,
etteivät viholliset yön erehdyttävässä valossa voisi ampua heihin
tarkasti.
Pierre vapautti nyt Henrin, ja hänen voimakkaista vedoistaan kiihtyi
kanootin vauhti kovemmaksi.
Jokien välissä oleva niemeke oli enää vain noin sadan metrin päässä, ja
nuorukaiset alkoivat jo toivoa kaiken vaaran olevan ohi. Mutta Pierre,
joka terävin ja rauhattomin katsein tarkasteli jokaista esinettä, käski
nopeasti Gaultierin kääntää kanootin eteläisen haaran keskelle lisäten
samalla ponnistuksiaan niin, että tuo kevyt vene oikein kiitämällä
kiisi eteenpäin.
"Melo henkesi edestä, Gaultier!" huusi hän. "Punanahat ovat työntäneet
niemekkeestä kanootin vesille!"
Ja todellakin ilmestyi puiden varjosta sillä hetkellä muutamien villien
meloma kanootti aikoen katkaista heidän tiensä. Samalla väänsi Pierre
tiukasti melallaan kanootin eteläistä rantaa kohti alkaen meloa kaikin
voimin. He pääsivätkin rannalla kasvavien puiden veden yli riippuvien
oksien suojaan ollen monesti tarttua kiinni oksiin ja kiviin.
Huolimatta villien ponnistuksista jäi niiden kanootti jälkeen, jolloin
nuorukaiset iloisesti hurraten etenivät.
Kun kanootin keulassa oleva intiaani huomasi sen, heitti hän melan
kädestään ja tartuttuaan pyssyynsä ampui. Samalla huudahti Henri
kovasti tuskasta vaipuen pitkäkseen istuvasta asennostaan ja painaen
kädellään kylkeään.
"He ovat lopettaneet matkani", sanoi hän heikosti. "Pelkään luodin
menneen suoraan lävitseni."
Intiaanit eivät olleet enää kuin noin viidenkymmenen metrin päässä,
ja luullen vihollisten jo olevan heidän vallassaan kajahduttivat he
hirveän sotahuutonsa.
Pierre ja hänen toverinsa olivat kumminkin päättäneet myydä elämänsä
kalliista ja samalla kertaa toverinsa, jonka sydänveri vuoti nopeasti
muodostaen heleänpunaisen lammikon heidän jalkoihinsa. Sen vuoksi
asettivat he melat syrjään ja tarttuivat pyssyihinsä antaen kanootin
solua virran mukana.
Nyt tuli selvästi näkyviin makasiinikiväärien etu, kun niitä
käyttelevät miehet, jotka harvoin ampuvat sivu.
Ottamatta pyssyjä poskeltaan ampuivat molemmat yhtä mittaa lähestyvää
kanoottia. Sieltä vastattiin ainoastaan kolmeen laukaukseen. Muudan
luoti raapaisi keveästi Pierren poskea ja toinen lävisti hänen
lakkinsa. Gaultier pääsi leikistä aivan ehein nahoin.
Kanootissa olevista viidestä villistä ammuttiin neljä yhtä monessa
sekunnissa ja viides hyppäsi jokeen kaataen samalla veneen, joka alkoi
ajelehtia virran mukana pohja ylöspäin.
Koska ei eloon jääneestä vihollisesta enää mitään kuulunut, käänsivät
Pierre ja Gaultier huomionsa heti kuolevaan toveriinsa. Mutta
silmäyskin häneen riitti jo ilmaisemaan heille, että hänen tilansa
oli toivoton. He asettivat hänet niin mukavaan asentoon kuin vain
olosuhteet sallivat, tarttuivat jälleen meloihinsa ja alkoivat
ponnistella taasen vastavirtaa.
Mutta he eivät päässeet kuin noin viidenkymmenen metrin päähän
äskeiseltä tapahtumapaikalta, kun luoti vinkui heidän välitseen
puhkaisten kanootin juuri partaan alapuolelta. Kaiku vastasi
laukaukseen pohjoiselta rannalta. Samalla kajahti metsästä sotahuuto
kauhistuttavimmassa muodossaan ja muutamia laukauksia seurasi nopeasti
peräkkäin, mutta koska matkustajat nyt olivat aivan eteläisen rannan
vieressä, ei heille tullut mitään vahinkoa matkan pituuden ja epävarman
valon suojassa.
"Niin, niin", sanoi Pierre, "huutakaa vain kurkkunne käheäksi. Olette
aiheuttaneet meille jo tarpeeksi harmia, mutta neljä sotilastanne on
saanut sen maksaakin niin, etteivät he milloinkaan enää tule painamaan
liipasinta. — Gaultier, luullakseni on meidän parasta nousta maihin
nyt. Noilla verenhimoisilla pedoilla ei ole enää toista kanoottia,
eivätkä he siis voi tulla joen poikki pyssyineen. Toveri-raukkamme
on hoidon tarpeessa, vaikka en luulekaan hänen sitä kauan kaipaavan.
Jumalani, millainen onnettomuus!"
He ohjasivat sen vuoksi kanootin pensaikon aukkoon ja kantaen Henriä
käsivarsillaan nousivat he eräälle pienelle liuskakivien peittämälle
rannan kaistaleelle. Kanootista tuodut nahat asetettiin niin, että ne
muodostivat vuoteen, jolle he laskivat toverinsa.
Pierre tunsi luotien aiheuttamat haavat niin hyvin, että hän huomasi
Henrin tilan aivan toivottomaksi. Hän ei senvuoksi ollenkaan
luullutkaan toverinsa paranevan. Hän sitoi vain haavan niin, että veri
melkein lakkasi vuotamasta, ja kostutti potilaan huulia vedellä, sillä
mitään muuta eivät ne tällä hetkellä kaivanneetkaan.
Gaultier seisoi vaiti ollen vieressä nojautuen pyssyynsä. Kerran tahi
pari koetti hän lohduttaa kuolevaa nuorukaista sanomalla hänelle, että
neljä hänen vihollistaan oli lähetetty ennen häntä tuolle hämärälle
tielle, jonne hänenkin oli pian heitä seurattava. Näytti kumminkin
epäiltävältä, käsittikö kuolevan harhaileva järki hänen sanojaan, vai
muustako syystä ne eivät tehneet toivottua vaikutusta.
Pierre, jonka tunteet ja puhe useinkin muistuttivat sivistyneestä
miehestä, ymmärsi, että jotakin toisenlaista lohdutusta tarvittiin
nyt virkistämään kuolevan sielua; mutta hänen harrastuksensa ja
edellinen elämänsä olivat varustaneet hänet huonosti selittämään
Jesuksen sovintokuoleman merkitystä. Hän koetti kumminkin parastaan
ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta, joka tahtoi saada hänet
valtoihinsa, kun hän kehoitti Henriä luottamaan hänen ansioonsa ja
armoonsa, joka oli kuollut senvuoksi, että kaikki häneen uskovat
syntiset saisivat elää iankaikkisesti.
Gaultier polvistui Pierren viereen ja molemmat rukoilivat
vaatimattomasti ja yksinkertaisesti, että Kaikkivaltias ottaisi
huomaansa heidän kuolevan toverinsa sielun. Hetken vakavuus värisytti
heitä lisäten heidän rukoustensa hartautta.
Kooten kaikki viimeiset voimansa ojensi Henri kummallekin serkulleen
kätensä kiitellen ja hyvästellen heitä jo aivan kuiskaukseksi
alentunein äänin. Molemmat nuorukaiset kostuttivat hänen käsiään
kyynelillään antautuen surunsa valtaan tuskallisin nyyhkytyksin. Äkkiä
kohottautui Henri melkein istualleen ja kumartui eteenpäin, mutta
huokaisten raskaasti vaipuikin takaisin Pierren syliin.
"Hän on kuollut!" huudahti Gaultier.
"Niin on", vastasi Pierre surullisesti, "hänen elämänsä on loppunut.
Mutta", lisäsi hän vakavasti, "me olemme vielä hengissä, ja jokainen
luodikkoni ampumamatkalle tullut mustajalka saa vastata hänen
kuolemastaan."
Nyt ei ollut enää muuta tehtävää kuin haudata kuollut metsästäjä ja
sitten jatkaa keskeytynyttä matkaa, sillä oleskeleminen pitemmän aikaa
seudulla, joka nähtävästi oli aivan täynnä vihollisia, olisi ollut
liian uskallettua. He kaivoivat haudan puukoillaan ja meloillaan joen
hiekkatörmään.
Kuu oli nyt jo laskenut alas läntiselle taivaalle muodostaen pitkiä
varjoja sinne, missä sen vinot säteet voivat tunkeutua metsän
pilariston välitse. Veden pinnalle oli keräytynyt kylmää ja harmaata
sumua, joka muodottomin pilvin ajelehti eteenpäin. Kylmä tuulikin alkoi
puhaltaa kiiruhtaen poislähdön jäljelläolevia valmistuksia. Ruumis
asetettiin hellästi matalaan hautaan, ja lyhyen vakavan rukouksen
jälkeen täytettiin kuoppa jälleen hiekalla, joka poljettiin lujasti
paikoilleen. Otettuaan pyssynsä viivähtivät Pierre ja Gaultier
vielä hetkisen kummulla, joka kätki kaiken jäljellä olevan heidän
toveristaan, ja sitten he sanomatta sanaakaan asettuivat paikoilleen
kanoottiin ja työnnettyään sen virralle alkoivat jälleen meloa
vastavirtaa.
IV.
LUOTEISTERRITORIOSTA JA SEN ELÄIMISTÖSTÄ.
Sellaisille, jotka haluavat kuunnella sen opetuksia, on salomaa
hyvä koulu. Se tekee pelokkaimmastakin rohkean ja opettaa kestämään
kärsivällisesti vaikeuksia, vaaroja ja monenlaisia vaiheita, jotka
siellä tulevat jokaisen matkustajan ja metsästäjän osaksi. Se
vahvistaa huomiokykyä, mieltä ja ruumista, ja joka tapauksessa
panee se sellaisenkin, jolla on hienompi luonne kuin raa'alla
rajamaanasukkaalla, ajattelemaan Jumalaa, kun hän tarkastelee Herran
töitä. Muutamien viikkojen tahi kuukausien oleskelu tutkimattoman ja
asumattoman salomaan yksinäisyydessä on useinkin vaikuttanut enemmän
luonteitten muodostamiseen ja jalojen ominaisuuksien esille tuomiseen
kuin kaikkien edellisten vuosien oleskelu nykyaikaisen sivistyksen
keinotekoisessa ilmastossa.
Sekä Pierre että Gaultier olivat alttiit niille vaikutuksille, joiden
alaisiksi heidän elämänsä oli heidät tehnyt. He rakastivat tuota
viheriätä salaperäistä metsää, sen laajoja näköaloja, sieviä aukeamia,
lorisevia puroja, monia virtoja ja niiden sammaleisia rantoja, joille
aurinko paistoi puiden oksien lomitse; kaikkea tuota he rakastivat.
He eivät voineet määritellä, mikä tuo kauttaaltaan siinä esiintyvä
viekoitteleva taikajuoma on, joka teki heistä sen orjia, mutta heidän
villi ja vapaa elämänsä tarjosi heille kiihottavampia suloja kuin
täydellisin sivistys vaativimmalle huvittelijalleen.
Tähän asti olivat nämä kolme serkusta aina eläneet yhdessä sekä
senvuoksi, että he kaikki pitivät metsäelämästä, että heidän
sukulaisuutensa perusteella. Senvuoksi täyttikin tuo peloittava isku,
jonka Henrin kuolema oli heille antanut, Pierren ja Gaultieren mielen
suurella tuskalla, vaikka heidän metsissä opittu hillitsemiskykynsä
tukahduttikin kaiken tuon heidän sydämessään riehuvan suuren
surun ulkonaiset ilmaukset. Syrjäisestä olisivat he näyttäneet
välinpitämättömiltä, mutta sellainen luulo olisi ollut mitä suurinta
vääryyttä nuoria metsästäjiä kohtaan.
Koko päivän meloivat he länteen päin pitäen koko ajan silmällä
kumpaakin rantaa huomatakseen ajoissa jokaisen lähestyvän vaaran;
mutta vihollinen näytti selvästi jääneen jälkeen, koska ei siitä enää
ollut havaittavissa merkkiäkään. Tapansa mukaan nousivat serkukset
iltahämärissä maihin eteläiselle rannalle valmistautuen viettämään
siellä yönsä. Tällä kohdalla loittoni metsä melkoisesti joesta jättäen
väliin muutamia satoja aareja käsittävän maa-alueen, jossa kasvoi
enimmäkseen karkeata ruohoa ja surkastuneita pajupensaita.
Jätettyään toverinsa sytyttelemään leiritulta tarttui Pierre pyssyynsä
lähtien kuljeskelemaan surkastuneeseen paju- ja leppäpensaikkoon
ampuakseen jonkun otuksen illalliseksi. Hänen huomiotansa oli jonkun
aikaa kiinnittänyt metsänlaidasta kuuluva omituinen melu. Joskus oli
se aivan kuin jonkun raivohullun naurua, joskus taasen kuin jotakin
ihmistä olisi kuristettu. Nämä äänet tässä autiossa paikassa sopivat
hyvin täyttämään jokaisen kuuntelijan mielen kauhulla, mutta Pierre
tunsi siksi hyvin niiden aiheuttajan, että hän pelkäämättä rupesi
ryömimään eteenpäin käyttäen hyödykseen kaikkia paikan tarjoamia
apukeinoja. Hänen silmänsä eivät voineet varmasti erottaa mitään
aukiota ympäröivien puiden lehvistön-varjosta, vaikka hän muutamia
minuutteja katselikin tarkasti oksia. Äkkiä vaikeni tuo omituinen melu
ja Pierre alkoi jo pelätä, että hänen läsnäolonsa oli huomattu, kun
odottamatta eräs huuhkaja liiteli hiljaa näkyviin muutamien kuusien
oksien pimennosta laskeutuen vinosti maahan vähän matkan päähän
muutamien pensaitten taakse.
Pierre lähestyi nopeasti paikkaa pysyen hyvin piilossa välissä olevien
pensaitten takana. Pian näkikin hän edessään takaa-ajettavansa
taistelemassa hurjasti jonkun toisen eläimen kanssa. Hän ojensi äkkiä
pyssynsä ampuen huuhkajaa, jonka luoti tappoi heti sen alla olevan
eläimen päälle. Viimemainittu ei ollut mikään muu kuin rämejänis, jonka
huuhkaja oli epäilemättä huomannut metsästä.
Edellisenä päivänä ei Pierre mitenkään olisi suostunut syömään
huuhkajaa, kun muutakin riistaa oli saatavissa, mutta viime yön
jännitys ja hänen tavattoman pitkä paastoamisensa olivat kiihoittaneet
hänen ruokahaluaan. Tämän suuren linnun liha ei ole kumminkaan
mitään huonoa ravintoa, sillä se on valkoista ja mehevää ja tarjoaa
nälkäiselle metsästäjälle silloin herkullisen aterian, kun ei muuta
riistaa ole olemassa. Rämejänis, joka taistelun jälkeen oli kykenemätön
pakenemaan, oli tervetullut lisä Pierren laukkuun. Kun hän palasi
leiriin ja laukun sisällys oli tyhjennetty maahan, tervehti Gaultier
serkkuaan lämpimästi.
He nauttivat ateriansa melkein vaiti ollen, sillä samat surulliset
ajatukset olivat saaneet heidät kummankin valtoihinsa: viime
leiripaikassa oli Henri ollut vielä heidän mukanaan. Mutta vaikka
he tunsivatkin hänen poistumisensa aiheuttaman tyhjyyden, olivat he
siksi rohkeita poikia, etteivät he aikoneet antaa tuon tapauksen
muistelemisen lannistaa mieltään tarpeettomasti. Muistaen sen
muuttuikin Pierre syötyään iloisemmaksi alkaen keskustella Gaultierin
kanssa heidän molempien mieltä kiinnittävistä asioista.
Muiden muassa ilmoitti hän muutamia hyödyllisiä asioita maasta,
jonka halki heidän oli kuljettava, koska Gaultier'ille nuo seudut
olivat aivan tuntemattomat. Hän kertoi, että Saskatchewanin molempien
haarojen välinen maa oli paljon hedelmällisempi kuin monet ihmiset
luulivatkaan — siellä oli suuria maanviljelyksen eri muodoille
sopivia alueita, ja ne seudut, joita ennen oli luultu autioiksi
erämaiksi, kasvoivatkin metsää. Hän todisti selvästi, ettei suuri
amerikkalainen erämaa ulottunut hetikään niin kauaksi brittiläisen
rajan tuolle puolelle kuin maantieteen tutkijat kuvittelivat. Tässä
autiossa maassa oli monenlaisia paikkoja, siellä vaihtelivat metsät
ja aavikot, toisissa paikoissa on edellisiä enempi, toisissa taasen
jälkimmäisiä. Useampaa Amerikan mantereelle ominaista riistaa on siellä
viljalti: suuria hirvilaumoja kuljeskelee sen aroilla laitumella
tahi hakee suojaa monista metsiköistä, puhvelit vaeltavat suurin
joukoin aavikoiden poikki ja lännempänä olevien Kalliovuorten monissa
solissa. Noilla korkeilla kukkuloilla oleskelee tuo pelätty harmaa
karhukin, jonka peloittava hahmo näyttäytyy silloin tällöin jollakin
kallionkielekkeellä tahi syvällä kuohuvien virtojen pimeillä rannoilla.
Kaneelinvärinen, musta ja kirjava karhu ovat siellä kuin kotonaan,
pantteri hiiviskelee kallioiden välissä, vihattu ahma syöksyy joltakin
oksalta alempana olevan saaliinsa niskaan, pitkähäntäinen hirvi ravaa
aavikoilla ja suurisarvinen vuoristolammas hyppelee kallioilla.
Gaultier kuunteli henkeään pidättäen toverinsa kertomusta näistä
ihanista metsästysmaista. Hän oli aina kadehtinut erämiesten elämää
eikä hän voinut oikein uskoa vielä nytkään, että hän itse juuri oli
aloittamaisillaan tuota todellista elämää, jota hän oli haaveillut
sulaksi onnellisuudeksi.
Keskustellessaan heittivät he silloin tällöin suuren kuivan halon
nuotioon, joka lähetteli ympärilleen oikeita säkenepilviä karkoittaen
pimeyden kauas puiden sekaan. Joskus kiinnitti kumminkin heidän
huomiotaan lyhyen matkan päässä olevasta pensaikosta kuuluva rasahtelu.
Silloin heittivät molemmat metsästäjät vaistomaisesti enemmän puita
tuleen, kunnes se paloi ja hehkui kuin sulatusuuni valaisten koko
leirin ympäristön kirkkaanpunaiseksi.
He kuuntelivat hetken aikaa hievahtamatta, mutta lukuunottamatta
virran hiljaista loiskinaa ja ympäristön puiden lehvissä suhisevaa
tuulta eivät he voineet erottaa mitään. He alkoivat jo melkein uskoa
erehtyneensä, kun jälleen kuului tuollaista heikkoa ritinää, jota tällä
kertaa seurasi omituinen melkein syvältä huokaukselta kuulostava ääni
leirin kummaltakin puolelta.
Tuli oli sytytetty erään paikan edustalle, jossa pensaitten välissä
kasvava karkea ruoho oli pitempää kuin muualla. Siltä suunnalta oli tuo
ääni heidän mielestään ensin kuulunut. Pierre käski hiljaa toveriaan
tarkastelemaan vastakkaista puolta. "Siellä on pari pantteria", lisäsi
hän. "Pidä sinä silmällä toista, niin minä otan tämän toisen osalleni."
Pitkä ruohikko, johon Pierre oli suunnannut katseensa, näytti
heilahtelevan silloin tällöin kuin joku sen läpi hitaasti tunkeutuva
eläin olisi työntänyt sitä hiljaa syrjään, tuskin risahduksenkaan
ilmaistessa sen käärmemäistä etäytymistä. Pian lakkasivat kumminkin
nämäkin heikot äänet kuulumasta ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin
ennenkin.
Tulen räiskyminen, soilta kuuluva etäinen kurkien kirkuminen ja
rantatörmän takana virtaavan joen lorina kuuluivat Pierren jännitettyyn
korvaan tavallista kovemmasti, ja mielessään kiroili hän niitä, koska
ne estivät kätkeytyneen vihollisen jatkuvan etenemisen kuulumasta.
Äkkiä oli hän kumminkin näkevinään kirkkaan, viheriältä loistavan
pisteen sotkeutuneiden ruohonkorsien ja pajujen välistä, ja kun hän
käänsi hieman päätään, tuli toinenkin sellainen näkyviin. Hän tiesi nyt
huomanneensa hiipivän pantterin silmät, joihin nuotion tuli kuvastui.
Siirryttyään hieman näytti hän päässeen asentoon, joka tyydytti häntä,
koska hän, katsottuaan tarkasti, nosti pyssyn hitaasti poskelleen. Kun
laukaus pamahti, syöksyi muudan suuri keltainen eläin karjaisten tulta
kohti, jonka tuhassa se alkoi kieritellä. Toinen laukaus lopetti sen
piehtaroimisen.
Vähän matkan päässä olevasta pensaikosta kuuluva ritinä, jonka
nähtävästi aiheutti joku pakeneva peto, vapautti nuorukaiset toisen
hyökkäyksen pelosta. He käänsivätkin senvuoksi huomionsa kuolleeseen
pantteriin, jonka he vetivät kauemmaksi tulesta alkaen sitä nylkeä. He
saivatkin sen pian tehdyksi, sillä molemmat olivat taitavat veitsen
käytössä.
Gaultier oli hyvin nyrpeissään sentähden, ettei hän ollut saanut ampua
tuota toista väijyvää pantteria; ja koska hän tiesi hyvin vähän näiden
petojen elintavoista, kysyi hän Pierreitä, joka mielellään ilmaisi
hänelle kaikki tietonsa.
"Pantteri", aloitti hän, "on ainoa näiden seutujen siihen luokkaan
kuuluva otus. Tuolla etelässä on kyllä toisiakin kissaeläimiä, kuten
jaguaareja ynnä muita, mutta ne, joita täällä sanotaan kissaeläimiksi,
eivät olekaan sellaisia, vaan suoraan sanoen ilveksiä. Texasissa
nimitetään niitä töpöhäntä-kissoiksi.
"On ikävää, ettei jokaisella pedolla ole omaa nimeä, mutta kuten
luultavasti tiedät, ei puhveli todellisuudessa ole mikään puhveli,
vaan biisoni, hirvi ei ole sama kuin eurooppalainen hirvi, jota me
sanomme rämehirveksi. Sillä on kumminkin toinenkin sekaannusta estävä
nimi, josta me saamme kiittää intiaaneja, nimittäin vapiti. Metsästäjät
nimittävät teräväsarvea vuoheksi, vaikka se onkin antilooppi. Voisin
luetella paljon enemmänkin tällaisia samanlaisia vääriä nimityksiä,
mutta nämä mainitsemani riittävät jo todistamaan asian.