TURKISTENPYYDYSTÄJÄT
Jännittäviä metsästysseikkailuja salomailla
Kirj.
ACHILLES DAUNT
Englannin kielestä suomentanut
Väinö Nyman
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.
SISÄLLYS:
Johdatus.
I. Matkalle lähtö ja ensimmäiset otukset.
II. Metsäelämää, eläinoppia ja ensimmäinen intiaani.
III. Henrin kuolema ja hautaaminen.
IV. Luoteisterritoriosta ja sen eläimistöstä.
V. Uusi toveri, hänen kertomuksensa ja lisää seikkailuja.
VI. Chesterfield. Jaken mielipiteitä. Antilooppeja.
VII. Kaukaisen lännen ihmeitä.
VIII. Harmaasta karhusta.
IX. Taistelu intiaaneja vastaan.
X. Pierren seikkailu.
XI. Kalliovuorillla.
XII. Monenlaista riistaa.
XIII. Arokoiria, susia ja karhuja.
XIV. Bull Pound ympäristöineen.
XV: Matkaa jatketaan vieläkin.
XVI. Ensimmäiset majavat ja loppu.
JOHDATUS.
Tämän kirjoittaja haluaa painostaa, että vaikka seuraavilla sivuilla
kerrottujen tapahtumain ajasta ei vielä liene kulunut kovinkaan monta
vuotta, on sivistyksen leviäminen vaikuttanut ainakin sen, etteivät
kirjan alussa kerrotut tapahtumat voi uudistua. Nykyään esimerkiksi
ei kenenkään tarvitse pelätä, että mustajalat hyökkäisivät hänen
kimppuunsa Saskatchewanin haarautumien lähellä. Puhvelit ovat jo
kuolleet melkein sukupuuttoon. Muutamia hajallaan olevia laumoja
elelee kyllä vielä Kalliovuorten alemmilla rinteillä ja metsiköissä,
mutta sellaiset tapahtumat kuin sivulla 62 kerrottu kuuluvat jo
menneisyyteen. Yhtämittainen ja armoton teurastaminen on vähentänyt
puhvelien lukemattomat laumat pieniksi harhaileviksi ryhmiksi. Nykyään
ei tiedetä varmaan, onko Yhdysvalloissa enää olemassakaan muuta kuin
yksi lauma. Mitä muuhun kertomuksessa mainittuun riistaan tulee, ei
sen lukumäärä ole vielä sanottavastikaan vähentynyt, ja ehkä se vielä
kauan kiihoittaa urheilijoita seuraamaan sitä tasankojen ja vuoristojen
hiljaiseen yksinäisyyteen. Sellaiset miehet kuin Jake ovat nykyään
yhtä harvinaiset kuin majavat ja puhvelitkin, ja vain sattumalta
tapaamme joskus tuollaisen omituisen olennon. Meidän päiviemme oppaat,
kuten esimerkiksi Oregon Bill, ovat aivan erilaiset kuin nuo vanhan
polven raa'at ja sivistymättömät turkistenpyydystäjät. He tekevät
tehtävänsä hienosti ja haluavat sekä elättää tilapäiset isäntänsä että
majoittaa heidät mukaviin vaunuihin, joten vaikka riista vähenisikin,
elävät metsästäjät siitä huolimatta yhtä herkullisesti. Asiain näin
ollen on entisten aikojen viehätys paljon vähentynyt. Mutta toiselta
puolen taasen ovat sen suomat edut kieltämättömät, sillä eihän kukaan
toki valinne tyhjää lautasta täysinäisen asemesta, ja metsästäjä kai
matkustaa salomaille tervehtyäkseen ja virkistyäkseen eikä kuollakseen
nälkään.
I.
MATKALLE LÄHTÖ JA ENSIMMÄISET OTUKSET.
Tuolla lännessä auringonlaskun puolella, kaukana Luoteisen territorion
aavojen ruohoaavikoitten, lukemattomien järvien ja jokien takana
on maa, jota eivät maantieteilijät vielä meidänkään päivinämme
täydellisesti tunne.
Tämä alue, joka useampiin karttoihin on merkitty tuntemattomaksi, on
mustajalkojen omaisuutta. Nämä intiaanit ovat hurjia ja vaarallisia
ihmisiä, jotka ovat tähän asti säilyttäneet itsenäisyytensä osaksi
maansa luoksepääsemättömyyden takia, osaksi koska he ovat kieltäytyneet
nauttimasta valkoisten "tulivettä". Tätä suunnatonta ja autiota
territoriota rajoittavat lännessä Kalliovuorten jättimäiset selänteet,
joiden ikuisen lumen peittämät korkeat huiput kohoavat pilviin. Niiden
kallioiset rinteet kasvavat metsää, jossa karhut, pantterit, sudet,
vuoristolampaat eli "suursarvet" ja useat muut turkiseläimet asustavat.
Etelässä ulottuu tämä mustajalkojen maa Missouriin ja pohjoisessa
yliseen Saskatchewaniin, ja idässä ovat nämä villit tunkeutuneet
ajaessaan takaa hirviä ja puhveleita aina 105°:lle asti.
Hudson Bay Company'n karaistuneet asiamiehet ovat perustaneet
kauppa-asemia tämän aution seudun laitaosiin ja antavat intiaaneille
heidän linnakkeihin tuomistaan villien eläinten nahoista maksuksi
ruutia, lyijyä, huopia, pyssyjä ja kaikenlaisia muita villien
tarvitsemia tavaroita. Juuri tällaisessa hirsimajassa eli linnakkeessa
alkaa tämäkin kertomuksemme.
Kevät oli jo sulattanut jääkahleet, joihin talvi oli seudun kytkenyt.
Miljoonat suloisesti tuoksuvat kukat olivat kirjailleet metsät ja
aavikot, mehiläiset surisivat sinne tänne ja ilma kajahteli sirkkojen
ja tuhansien lintujen äänistä. Villien hanhien kiilanmuotoiset parvet
kiisivät jo pilvissä niiden palatessa eteläisiltä aavikoilta ja
Meksikon lahden rannoilla olevien valtioitten suurilta soilta, joilla
ne olivat viettäneet talvensa, pohjoisen napapiirin tuolla puolella
oleviin pesimispaikkoihinsa. Kaikki merkit puhuivat kesän palaamisesta.
Vastapäätä Finlay House'ia, joksi tätä Hudson Bay Company'n
kauppapaikkaa sanottiin, Saskatchewan'in aavalla ulapalla ponnistelee
vastavirtaa muudan tuohesta rakennettu kanootti, joka hetkinen
sitten oli nopeasti poistunut linnakkeen pienestä satamalahdelmasta.
Melojina toimii pari nuorukaista, jotka nähtävästi ovat vielä
kahdennenkymmenennen ikävuotensa aurinkoisella puolella, toinen
keulassa ja toinen perässä. Kolmas, joka selvästi on muutamia
vuosia vanhempi, istuu veneen keskellä nojautuen huopiin ja
puhvelinkarvaviittoihin.
Katselkaamme näitä matkustajia hieman tarkemmasti. Kiinnittäkäämme
ensin huomiomme tuohon veneen keskellä istuvaan, koska hän nähtävästi
on vanhin. Hän on noin kolmekolmattavuotias, mutta monet hurjat
taistelut villieläinten ja intiaanein kanssa ovat muuttaneet hänen
kasvojensa ilmeen niin vakavaksi ja päättäväiseksi, että hän näyttää
hieman vanhemmalta. Hänen silmäinsä nurkat ovat ryppyiset ja hänen
katseensa on luja ja terävä, aivan erilainen kuin alituisesti kylissä
asuvien. Tämä ilme on juuri ominainen näiden villien seutujen
vuoristoasukkaille ja metsästäjille. Tämä ilmeen omituisuus näyttäytyy
myös hänen toveriensa kasvoilla, vaikkakin vähemmässä määrin. Hänen
kasvonsa ovat muuten hauskannäköiset ja rehelliset, ja alituinen
hyväntuulisuus piilee hänen suupielissään, huolimatta siitä, että hänen
huulensa ovat ohuet ja leuka luiseva. Hänen hiuksensa, sen verran
kuin ne nyt näkyvät hänen ketunnahkaisen lakkinsa alta, ovat niin
tummat, että ne näyttävät melkein mustilta, ja hyvin lyhyeksi leikatut,
sillä koska tämä nuori metsästäjämme nyt on matkalla seutuihin,
joissa ei partureita vielä ole olemassakaan, ellemme ota lukuun
päänahannylkijäintiaaneja, oli hän jo siltä varalta leikkauttanut
tukkansa niin lyhyeksi kuin suinkin ennen linnakkeesta poistumistaan.
Hänen pukunsa on tuo tavallinen turkistenpyytäjäin, mutta ollen
vielä aivan uusi, oli se hyvin siisti ja puhdas kaikista tahroista,
joilla metsästäjän elämä hieman myöhemmin tulee sen koristamaan.
Hänen vieressään on hänen luodikkonsa, neljätoista kertaa laukeava
winchester-kivääri, jollainen ase on korvaamaton näissä villeissä
seuduissa ja jolla nuori metsästäjämme voi osua "luumunsydämeen" yhtä
hyvin kuin joku toinenkin erämies.
Hänen toverinsa ovat samoin asestetut ja varustetut, Toinen heistä
on tumma-, toinen vaaleaihoinen, molemmat ovat kaunisvartaloisia ja
selvästi sellaisia, että he hyvin sopivat tehtäväänsä. Kaikkien kolmen
vyötäröillä olevasta leveästä vyöstä riippuu sievä patruunatasku.
Vanhimman on tehty kanadalaisen saukon nahasta ja koristettu
villisorsan pää- ja niskahöyhenillä. Hänen toveriensa taskut on
taasen tehty alligaattorin nahasta ja kaunistettu piikkisian
kiiltävillä kynsillä. Jokaisen vyöhön on sitäpaitsi pistetty kuudesti
laukeava colt-revolveri ja toiselle kyljelle vastapainoksi leveä ja
hienoteräinen metsästyspuukko, jota myöskin säilytettiin alligaattorin
nahasta tehdyssä tupessa. Selkäpuolella on jokaisella pieni ja
kauniisti kirkastettu teräskirves, jonka koristeltu pähkinäpuinen
varsi näkyy vyön alta. Jaloissaan on heillä savustetusta ja
pehmitetystä hirvennahasta valmistetut housut, joiden ompeleet on
koristeltu samasta nahasta leikatuilla liuskoilla ja eräällä toisella
tummemmalla aineella, joka näyttää aivan ihmishiuksilta. Niin, nämä
kolme ystäväämme ovat todellakin reippaita poikia. Heidän vapaat ja
tutkivat katseensa näkevät kaikki edessä, sivuilla ja takana olevat
esineet tarkastellessaan, onko vihollinen tahi riistaa näkyvissä,
kun heidän keveä veneensä, jota jäntevät käsivarret kuljettavat,
nousee vastavirtaa Veden kohistessa vaahtona kokassa ja kuohujen
uhatessa vyöryä matalain partaitten yli. Kanadan ranskalaisia he ovat
ja serkkuja. Vanhinta sanotaan Calumetin Pierreksi erään seikkailun
johdosta, johon hän kerran joutui samannimisessä linnakkeessa. Vaikka
hänen toverinsa ovatkin vielä niin nuoret, tunnetaan heidät kumminkin
hyvin noissa seuduissa, enkä epäile ollenkaan, etteivät nimet Gaultier
l'Aigle ja Henri Labiche ole tutut useimmille turkismetsästäjille.
Olen jo ennen maininnut, että vene kulki vastavirtaa. Nuoret
metsästäjät ovat juuri aloittaneet niin pitkän ja vaarallisen matkan,
etteivät kaupunkien eivätkä muiden sivistyskeskuksien asukkaat voi sen
laatua juuri ymmärtääkään. Heidän päämääränään ovat Bull Pound joen
kaukaisten lähteitten ympäristöt, jonne he aikovat pystyttää telttansa
ja metsästellä Kalliovuorten asumattomista solista lähtevillä joilla.
Mutta vaikka heidän matkansa onkin vaarallinen ja vaikea, ovat he silti
hyvin iloiset ja heidän keveän veneensä liukuessa eteenpäin vastaavat
rannat Kanadan venemiesten lauluun:
"Virta juoksee nopeasti, veljet työnnelkää,
kosket kuohuu huikeasti, jo ilta hämärtää!"
Kun pimeän tuloon oli enää vain tunti jäljellä, huudahti Pierre
tovereilleen:
"Kuulkaahan, pojat, mielestäni pitäisi meidän jo leiriytyä! Olemme
meloskelleet kovanlaisesti koko päivän ja tuossa rannalla on juuri
sopiva yöpaikka, jossa on vettä ja puita aivan lähellä. Ja onpa siellä
ruohoakin", lisäsi hän nauraen, "mutta luullakseni ei hevosemme kaipaa
sellaista, vaikka sen vatsa tyhjeneekin sitten kuin olemme nousseet
maihin tavaroinemme."
Gaultier ja Henri nauroivat iloisesti ohjattuaan veneen rantaan ja
pitäessään kiinni oksista sillä aikaa kuin Pierre nousi maihin ja
auttoi tovereitaan nostamaan tavarat rannalle. Sitten kuin se oli
tehty, vedettiin vene varovaisesti törmälle ja käännettiin kumoon
kuivamaan. Tällainen varovaisuustoimenpide säilyttää tuohen hyvässä
kunnossa sekä tekee seuraavan aamupäivän matkan paljon helpommaksi,
koska vene, ollen kuiva, on paljon kevyempi ja siis helpompi soutaa.
"Nyt, pojat", lisäsi Pierre, jota toiset olivat tottuneet
kunnioittamaan matkueen johtajana, "tarttukaahan kirveihinne! Tuolla
rannalla on kymmenkunta männynkäkkärää; hakatkaa ne haloiksi. Minä
sytytän sillä aikaa tulen ja kaivan ruokatarpeet esiin."
Heti alkoikin kuulua hauskasti kajahtelevaa hakkuuta ja kaatuvien
puiden rysähtelyä, ja vähän ajan kuluttua tulivat Henri ja Gaultier
nuotiolle kantaen suuria taakkoja kuivia halkoja ja risuja, jotka
nopeasti syttyivät ja räiskähtelivät kiemurtelevin liekein punertaen
ympäröivän metsän ja karkoittaen pimeyden, joka oli jo alkanut lähestyä
sen pimeistä lehdoista.
Niin pian kuin tuli alkoi palaa tasaisemmin, rupesi kekäleille
asetettu kenttäkattila kiehumaan levittäen ympärilleen maukasta kahvin
tuoksua, ja muutamat riistan kyljykset, jotka he olivat ottaneet
mukaansa linnoituksesta, alkoivat Gaultierin niitä käsitellessä
näyttää hyvin herkullisilta. Gaultier olikin todellisuudessa matkueen
kokki, ja hän oli saavuttanut ammatissaan sellaisen taitavuuden
muuttaa vastenmielisimmänkin näköiset ruokatarpeet niin maukkaiksi
paisteiksi, viilokeiksi ja muhennoksiksi, että ne olisivat kutkuttaneet
vaativimmankin herkuttelijan hienostunutta makua.
Tuon vanhan sananlaskun: "Huulten ja astian välillä on monta mutkaa",
totuus ei ole milloinkaan kirjaimellisemmin toteutunut kuin nyt näihin
nuoriin metsästäjiimme nähden, jotka ovat juuri rupeamaisillaan syömään
illallistaan virkistyäkseen päivän työn jälkeen.
Henri oli juuri kaatamaisillaan höyryävää kahvia pieneen tinatuoppiin,
kun Pierre kiinnitti hänen huomionsa muualle huudahduksellaan: "Hei,
pojat, katsokaahan tuonne!" viitaten samalla joelle. "Hirvi on
syöksynyt jokeen ja sen uinnista päättäen ei sen laita ole oikein."
Kaikki kolme kiinnittivät nyt huomionsa jokeen, jossa noin
viidenkymmenen metrin päässä heidän nuotiostaan he selvästi näkivät
komean hirven pään sarvineen sen uidessa vinoon joen yli melkein
suoraan heidän leiriään kohti. Oli selvä, ettei se vielä ollut
nähnyt tulta eikä poikia, jotka tarttuivat nopeasti pyssyihinsä
aikoen ampua hirven sen maihin noustessa vapauttaakseen sen vaivasta
tulla leirille asti. Mutta päästyään noin neljänkymmenen metrin
päähän rannasta kohottautui eläin äänekkäästi puhisten koholle
vedestä näyttäen hämmästyneille katsojille erään toisen eläimen,
joka makasi sen niskalla ja oli selvästi upottanut hampaansa syvälle
hirven kaulaan. Nuoret metsästäjät katsoivat kysyvästi toisiinsa ja
tuijottivat sitten jälleen joelle, jossa ei näkynyt enää jälkeäkään
kummastakaan eläimestä. Turhaan katsoivat he nopeasti pimenevälle
virralle, sillä ei mitään, joka olisi ilmaissut eläinten katoamisen
syyn, ilmestynyt näkyviin. Senvuoksi kääntyivätkin he päättäväisesti
palatakseen nuotiolle, kun Pierre nopeasti, käskettyään heitä
viittauksella pysymään hiljaa, polvistui painaen korvansa maahan ja
kuunnellen tarkkaavaisesti. Sanomatta sanaakaan tunkeutui hän sitten
äänettömästi pensaikkoon, kulkien vinoon sen läpi rannalle. Hänen
toverinsa katsoivat äänettömästi hänen jälkeensä muuttamatta ollenkaan
asentoaan. Äkkiä kuului sitten pyssyn paukahdus, jota seurasi jonkun
eläimen vihainen murina, sitten toinen paukahdus ja Pierren iloinen
huudahdus: "Tulkaahan tänne, pojat, katsomaan tuon äskeisen salaisuuden
selittäjää!"
Tunkeuduttuaan nopeasti pensaikon läpi toverinsa luo näkivät he hänen
seisovan muutaman maassa olevan eläimen ruumiin vieressä, jonka paksu
ja pyöreä selkä, tumma turkki ja julmat leuat ilmaisivat, että kuollut
eläin oli tuo peloittava ahma.
"Tämä oli juuri sen tapaista", sanoi Pierre. "Tuo kavala peto hyökkäsi
hirven niskaan joltakin oksalta juuri kun hirvi astui veteen, jolloin
tuo pelästynyt eläinraukka läksi uimaan se niskassaan joen yli.
Luultavasti puri peto sen kaulavaltimon poikki, ja uidessaan joen yli
vuoti sen veri kuiviin. Nyletään se nyt kumminkin, pojat, sillä onhan
sen talja melko arvokas."
Noiden kolmen metsästäjän terävät veitset riistivät pian ahmalta sen
tuuheakarvaisen turkin ja kantaen tätä voitonmerkkiään palasivat he
kerran vielä nuotiolleen. Siellä he huomasivat, että kyljykset olivat
palaneet aivan karreksi ja kahvikattila niin kallistunut, että puolet
sen sisällöstä oli valunut maahan. Senvuoksi muodostuikin heidän
illallisensa hyvin köykäiseksi, ja väsyneinä ja nälkäisinä kietoutuivat
he huopiinsa, ja lisättyään puita nuotioon ojentautuivat he pitkäkseen
sen vierelle jalat tuleen päin ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.
II.
METSÄELÄMÄÄ, ELÄINOPPIA JA ENSIMMÄINEN INTIAANI.
Kaukaisen lännen metsien ja aavikoiden asukkaat nukkuvat kevyesti.
Hermot, joita alituinen vaaran pelko jännittää, eivät milloinkaan
hölly eivätkä salli metsästäjän vaipua tuohon raskaaseen uneen, johon
asutuskeskusten rauhallinen elämä suo väsyneelle kauppiaalle tahi
matkustajalle tilaisuuden.
Nukkuva metsästäjä ei kuule ollenkaan metsän tavallisia ääniä, mutta
jos risukaan rasahtaa hänen punanahkaisen vihollisensa jalan alla tahi
jos ei jonkun metsäeläimen äänen matkiminen oikein onnistu, hypähtää
unissaankin varuillaan oleva metsästäjä heti johonkin piilopaikkaan
ladattu luodikkonsa kädessään, vahtien sieltä terävin silmin ja korvin
vihollista, joka siten usein joutuu väijyttäväksi ja lähetetyksi
autuaille metsästysmailleen aivoihin osuneella luodikon kuulalla.
Näin kevyesti, mutta silti hyvin virkistävästi nukkuivat nämäkin nuoret
metsästäjämme. Päivän ensimmäinen sarastus näki heidät jo hereillä.
Pierre oli lähtenyt jo noin tunti sitten metsälle palaamatta vielä,
Henri on jo tuonut joesta vettä kenttäkattilalla ja Gaultier kohentelee
tulta, jonka ääressä he ovat istuskelleet, sillä aamu on kylmänlainen.
Lämmitellessään siinä odottelevat he samalla kattilan kiehumista, sillä
ellei Pierre onnistu saamaan mitään metsästä, on heidän pakko tyytyä
sen sisältöön: kahviin, johon on sekoitettu keksiä, aamiaisekseen.
"Tuo oli Pierren luodikon ääni!" huudahti Henri. "Toivon hänen saava
jotakin parempaa kuin nämä keksit. Nyt paukahti se jälleen", lisäsi
hän, kun kolme nopeasti peräkkäin kajahtavaa laukausta kantautui heidän
korviinsa. "Toivoakseni ei hän ole kohdannut intiaaneja; luullakseni
olemme vielä liian lähellä linnoitusta tarvitaksemme pelätä sellaista."
Sillä aikaa kuin toverukset keskustelivat hieman huolissaan tästä
asiasta, käveli Pierre hitaasti leiriä kohti pyssyineen, jonka piipun
hihnasta riippui nippu lintuja.
Kun nälkiintyneet toverit huomasivat arokanat, huudahtivat he heti
äänekkäästi riemusta. Ne höyhennettiin siekailematta ja sitten kuin
niiden sisälmykset oli poistettu, kiinnitettiin ne tulen viereen
maahan neljänkymmenenviiden asteen kulmassa nojautuviin keppeihin.
Niiden paistuessa kertokaamme Pierren omin sanoin hänen aamullisesta
seikkailustaan:
"Poistuttuani luotanne loittonin joesta metsän halki eräälle suolle,
josta rupesin hakemaan jälkiä. Sellaisia en löytänyt lukuunottamatta
muutamia hirven jälkiä, joita arvelin jo parin viikon vanhoiksi.
Kirosin huonoa onneani, koska tiesin teidän olevan nälissänne eilisen
paaston jälkeen. Jatkoin kuitenkin matkaani muutamalle setrejä ja
vaivaiskoivuja kasvavalle harjulle. Sieltä löysin heti tuoreet jäljet,
sillä muutamat äsken pureskellut oksat olivat vielä märät.
"Tuuli oli hyvältä puolelta puhaltaen vinhasti suoraan kasvoihin. Siinä
paikassa oli viidakko kumminkin hyvin harvaa ja harju niin kallioista,
ettei maata juuri näkynytkään. Sadan metrin päässä oli kumminkin eräs
hyvin korkea lohkare, jolle rupesin hiipimään ajatellen, että päästyäni
sen laelle näen eläimen, jos se nyt vain enää on läheisyydessä.
"Juuri kun olin päässyt laelle, näin sen syöskentelevän erään toisen
harjun rinteellä noin neljännespenikulman päässä minusta. Laskeuduin
nopeasti kiveltä ja laaksossa kasvavan kuusikon suojassa pääsinkin
siitä noin sadan metrin päähän; mutta se oli niin pahasti sivuttain
minuun, että sitä oli hyvin vaikea ampua.
"Olin kahden vaiheilla, ampuako vaiko ei, kun se käänsi päätään
pureksiakseen erään sen vieressä kasvavan pienen pensaan ylimmäisiä
lehviä, suoden siten minulle tilaisuuden, jota heti käytin hyväkseni.
Se kaatui laukauksesta, mutta nousi heti jälleen syöksyen pois harjun
yli toinen sarvi vain jäljellä päässään. Olin tähdännyt hieman liian
ylös ja luoti katkaisi sen toisen sarven noin kolmen tuuman päästä sen
juuresta.
"Tämän pettymyksen jälkeen aloin palailla jokea kohti ja hetken
kuluttua kuului arokanojen kotkotusta eräästä pienestä metsiköstä.
Läksin kulkemaan ääntä kohti, mutta en näyttänyt pääsevän ollenkaan
lähemmäksi, sillä kuta kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi tuntui
äänikin etäytyvän. Tietysti tiesin noiden lintujen luonteen ja niiden
kotkotuksen merkityksen, minkä vuoksi pysähdyinkin odottamaan.
"Äkkiä näin edessäni olevien puiden lomitse jotakin välähtelevän.
'Tuolla ne nyt ovat!', sanoin itsekseni ja todellakin, kun saavuin
metsän reunaan, näin niiden omituisesti leikkivän muutamalla pienellä
aukeamalla. Kaikkiaan oli niitä noin tusinan verran, mutta ainoastaan
kymmenen juoksi toistensa jäljessä ympyrässä kuin hullut. Ympäri ja
ympäri siinä vain mentiin niin kauan, että luulin niiden pyörtyvän.
"Pari lintua oli hieman syrjempänä ja huomasin niiden olevan kukkoja.
Ensin alkoi toinen ja sitten toinen levitellä siipiään ja pyrstöään
syöksyäkseen toverinsa kimppuun niiden omituisten lisäkkeiden
pullottaessa appelsiinien tavoin niskan kummallakin puolella. Kun
otetaan huomioon lintujen koko, oli niiden synnyttämä melu ihmeellinen.
Nopeasti syöksyivät ne sitten toistensa kimppuun nokin ja kynsin.
Ne kiersivät koko aukeaman höyhenten lennellessä ympäriinsä, kun ne
repivät ja pistelivät toisiaan. Muut linnut lopettivat tanssinsa alkaen
juosta niiden jäljessä ojennetuin kauloin ja aivan sen näköisinä kuin
ne aikoisivat yhtyä taisteluun.
"Silloin satuin muistamaan, että tehän odotatte ruokaa, joten tähtäsin
erästä suurta kukkoa, joka näytti olevan jonkunlainen johtaja, niskaan,
ja luodin vaikutuksesta lensi sen pää kymmenen metrin päähän ruumiista.
"Muut lensivät läheisiin puihin, ja tähdäten aina alimmaista, onnistuin
pudottamaan vielä kolme, ennenkuin ne läksivät lentoon kadoten
näkyvistäni metsään. Nuo molemmat tappelijat olivat kumminkin vielä
niin kiintyneet kamppailuun, että onnistuin tappamaan ne vain lyömällä
ne kuoliaiksi puukalikalla. Koska en huomannut siellä mitään enää ja
alkoi tulla jo myöhäinenkin, suuntasin kulkuni, leiriämme kohti ja —
tässä minä nyt olen."
Siten loppuivat Pierren aamuseikkailut. Kun linnut jo olivat paistuneet
ja kahvi kiehunut, saivat nuoret metsästäjämme ruveta aterioimaan
paljon herkullisempaa aamiaista kuin he edeltäpäin olivat voineet
aavistaakaan. Heidän keskustellessaan ja hyvällä ruokahalulla
aterioidessaan luokaamme silmäys näiden mielenkiintoisten lintujen
elintapoihin.
Arokana on Meksikonlahdesta kauas brittiläiseen Amerikkaan ulottuvien
ruohoaavikoiden synnynnäinen asukas. Siellä niitä on uskomattomia
määriä, ja uusien asutusten omistajat ampuvat niitä tuhansittain.
Aavikoiden poikki johtavat karavaanitiet ovat niiden suosituimpia
olinpaikkoja, koska ne löytävät siellä hevosten ulostuksista paljon
sulamattomia jyviä.
Tällä komealla linnulla on vain vähän vertaisia Amerikan höyhenriistan
joukossa, sillä sen siipien väli vaihtelee kahdeksastatoista
seitsemäänkolmatta tuumaan. Sillä on lyhyt, kyömy ja vahva nokka,
jonka yläosa on leveämpi ja melkoisesti pitempikin kuin alaosa. Jalat
ovat höyheniset ja varpaitten yläpuolta peittävät lukemattomat pienet
kilvet. Niiden nokissa ovat vahvat koukussa olevat kynnet, jotka hyvin
sopivat ruoan kuopimiseen aroruohon juurilta. On melkein varmaa, että
se mieluimmin oleskelee kosteilla seuduilla, etenkin paikoissa, joissa
on paljon ruohomättäitä. Sellaisista paikoista on niiden hakeminen
harvoin tuloksetonta.
Linnun yleisväri on tummanruskea, mikä hyvin sopiikin aavikon
luonnolliseen vivahdukseen. Se voi kumminkin olla vaaleampikin, niin,
melkeinpä aivan harmaakin vatsan alta. Pyrstöhöyhenet, lukuunottamatta
paria keskimmäistä, ovat kaakaonväriset; keskimmäisissä on kauniita
tummanruskeita juovia. Nokan juuresta silmiin ja niistä kauemmaksi
niskaan kulkevat mustat ohjakset. Kun lintu levittää siipensä,
paljastuvat harmaansinertävät läiskät, joissa olevia höyheniä
perhostehtailijat pitävät suuressa arvossa.
Arokana pesii huhtikuussa ja hieman aikaisemminkin eteläisemmässä
seuduissa. Siihen aikaan juuri elämöivät ja leikkivät ne tuolla
tavoin kuin Pierrekin oli huomannut. Koiras saa tuon äänen aikaan
puhaltamalla ilmaa sen niskassa olevien appelsiininväristen lisäkkeiden
kautta. Tähän aikaan hajautuvat myös edellisenä syksynä muodostuneet
suuret parvet pienempiin noin kaksitoista tahi parikymmentä lintua
sisältäviin joukkoihin. Tuo omituinen kuherteleminen tapahtuu aikaisin
aamulla, ja metsästäjä, jonka ääni on houkutellut paikalle, näkee
jollakin kalliolla, kukkulan laella tahi muulla aukealla paikalla
urosten tanssivan ihailevan kanaparven niitä katsellessa. Sellaisissa
tilaisuuksissa antautuvat ne niin hurjiin tappeluihin, etteivät ne
huomaa mitään, vaikka metsästäjä silloin tuleekin vääntämään niiltä
niskat nurin.
Naaras munii tavallisesti noin kymmenen tahi kaksitoista munaa, jotka
väriltään paljon muistuttavat tavallisten metsälintujen munia. Lintu
rakentaa pesänsä melkein aina jollekin aron paljaalle kummulle tahi
harjanteelle, käyttäen rakennusaineiksi aroruohon korsia, lehtiä ja
rikkaruohoja. Syyskuun alussa alkavat nuoret linnut olla lentokykyisiä
eikä silloin hemmoitelluinkaan herkkusuu voisi moittia niiden makua.
Lokakuun keskivaiheilla ovat ne täysikasvuiset ja sellaisina riistaa,
jota metsästäjät mielellään ampuvat.
Vasta viime vuosina ovat tämän oivallisen linnun ominaisuudet tulleet
tunnetuiksi, ja koska höyry nykyään on lyhentänyt niin paljon
välimatkoja ja aikaa, voi yritteliäs amerikkalainen lähettää nyt tätä
riistaa laivanlastittain englantilaisille markkinoille, ja senvuoksi
tarjotaankin sitä nyt kaupaksi useimmissa "Yhdistetyn kuningaskunnan"
suurimmissa kaupungeissa.
Kalliovuorten ja aavikoiden ammattimetsästäjät ampuvat vain silloin
tällöin näitä lintuja, sillä ne ovat heidän mielestään "paljasta
moskaa". Mutta uudisasutusten läheisyydessä oleskelevat tilapäiset
pyydystäjät ja ravintoloiden hankkijat pyydystävät ansoilla ja ampuvat
niitä tuhansittain, ja kelpaavatpa ne paistiksi maanviljelijäinkin
patoihin paikoissa, joissa ei niitä voida saada kaupaksi. Tämä
tahallinen hävitys tekee pian lopun niistä kaikista, ja useissa
paikoissa, joissa tätä oivallista lintua ennen esiintyi tuhansittain,
on se jo vaikuttanutkin niin, ettei niistä enää löydä pienintä
parveakaan.
Toivottavaa olisi, että tämän riistalinnun mieletön ja laiton
hävittäminen olisi ainoa sellainen samaan lajiin kuuluva teko
Amerikassa. Mutta asia ei ole kumminkaan niin, vaan niin pitkä ja
leveä kuin maa on, harjoitetaan siellä järjestelmällistä puhvelien,
oravien, taimenien, lohien, kurppien, villien kalkkunain ynnä muiden
eläinten sukupuuttoon hävittämistä. Lakeja on kyllä laadittu estämään
tätä julmaa teurastamista, mutta monissa piirikunnissa ovat ne
pysyneet vain kuolleina kirjaimina. On olemassa kumminkin merkkejä,
että ihmiset alkavat tulla järkiinsä, joten voimme olla varmat, että
vähitellen aletaan viljellä ja kasvattaa sellaistakin riistaa, joka
amerikkalaisten mielettömän välinpitämättömyyden vuoksi on tuhottu
melkein sukupuuttoon, suuremmitta vaikeuksitta ja kustannuksitta.
Mutta kertomuksemme on nyt eksynyt hieman liian kauaksi nuorista
metsästäjistämme, jotka tyydytettyään ahmivan ruokahalunsa mehevillä
arokanoilla ovat nyt aikeissa lähteä jatkamaan matkaansa. Nostettuaan
veneen törmältä kantoivat he sen varovaisesti jokeen, jonne Henri ja
Gaultier kahlasivat tukemaan sitä. Sitten kuin matkatavarat oli siihen
sijoitettu, nousivat nuo kolme nuorukaista siihen sanoen jäähyväiset
kodikkaalle nurkalle, jossa he olivat viettäneet yönsä.
He jatkoivat melomistaan muutamia tunteja liukuen nopeasti milloin
tämän-, milloin tuonpuoleisen rannan sivua etsien riistaa, sillä
Pierren ampumat muutamat linnut eivät riittäneet heille muuksi kuin
aamiaiseksi. Senvuoksi oli heidän pakko metsästellä saadakseen ruokaa,
sillä heidän linnoituksesta mukaansa ottamat keksit ja leivät olivat
jonkunlaista vararavintoa, jota oli vain syötävä silloin, kun ei
riistaa ollut saatavissa.
Matkallaan sivuuttivat he monta Saskatchewaniin pohjoisesta päin
laskevain sivujokien suuta. Kuta lähemmäksi he pääsivät joen
haarautumiskohtaa, sitä metsäisemmiksi muuttuivat sen rannat, kunnes
he vihdoin huomasivat kulkevansa solakkapuisten metsien lomitse, jotka
peittivät virran kummaltakin rannalta kohoavia kukkuloita.
Kun he juuri olivat sivuuttamaisillaan eräänkin sivujoen suun, huomasi
Pierren nopea katse suuren toitottajajoutsenen, joka juuri sillä
hetkellä uiskenteli hiljalleen eräässä virran mutkassa. Koska lintu
näytti aivan rauhallisesti jatkavan vesikasvien syömistään joessa
uiskentelevien puunkappalten seasta, oli selvää, ettei se vielä ollut
huomannut venettä.
Vene pysähdytettiin heti ja Pierre tarttui pyssyynsä ampuakseen, kun
metsästä kuului luodikon kumea paukahdus, ja joutsen, koetettuaan
äänekkäästi pieksäen siivillään kohota lentoon, jäikin kuolleena
kellumaan veden pinnalle.
Tapahtuma oli niin nopea ja odottamaton, etteivät nuorukaiset
ennättäneet huudahtaakaan hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä
kajahti joen pohjoiselta rannalta toinen laukaus ja viheltävä luoti
leikkasi tukon hiuksia Pierren toiselta ohimolta.
"Nyt pojat, eteläiselle rannalle nopeasti!" huudahti hän. "Intiaanit
ovat kimpussamme!" Muutamat hermostuneet vetäisyt meloilla kiidättivät
tuon keveän veneen joen pääväylän poikki muutamaan poukamaan, jossa
riippuvat pajun- ja koivunoksat piilottivat heidät näkyvistä.
"Pelastuimmepa aivan viime tingassa!" sanoi Pierre näyttäen
tovereilleen, miten vähällä oli, ettei tuo näkymätön ampuja ollut
osunut häneen. "Luullakseni meidän on parasta odottaa täällä tyynesti,
näyttäytyvätkö villit vaiko eivät. Ampujat ovat mustajalkoja, olen
siitä melkein varma, vaikka he harvoin kulkevat näin kauas itään."
He odottivat tunnin vahtien kärsivällisesti joen pohjoista rantaa
eräästä pensaikossa olevasta aukosta. Muita elollisia olentoja ei ollut
näkyvissä kuin muutamia rannalle juomaan laskeutuneita kyyhkysiä.
"Katsokaa", sanoi Gaultier, "nuo linnut kuulevat tahi näkevät jotakin,
koska ne ovat lakanneet syömästä ja kehottelevat kaulojaan." Juuri
silloin läksivätkin linnut lentoon ja matkustajamme huomasivat joen
pohjoisrannalla olevien pensasten liikahtavan pari kertaa.
"Nyt, pojat", sanoi Pierre, "on koko asia yhtä yksinkertainen kuin
ampuminenkin. Gaultier, jos suostut menettelemään aivan ohjeitteni
mukaan, näytän sinulle erään kepposen, joka voi olla hyödyksi sinulle
jolloinkin toistekin. Ota tämä mela ja nouse tuonne rannalle, mutta
niin hyvin pensasten suojassa, ettei sinua voida huomata. Ripusta
sitten takkisi melaan, pistä lakkisi sen päähän ja kohota laitos
hitaasti hieman pensaitten yläpuolelle, mutta muistakin olla silloin
makuullasi. Paneudu pitkäksesi jonkun rungon taakse ja näytä heille
sitten syöttisi. Jos he ampuvat sitä, kaada hitaasti koko hökötys."
Gaultier poistui tyynesti veneestä kadoten äänettömästi pensaikkoon.
Pierre asettui pyssyineen sellaiseen asentoon, että hän hyvin voi nähdä
vastakkaiselle rannalle kenenkään siellä olevan vakoojan häntä silti
näkemättä. Henri sijoittui hänen viereensä myöskin valmiiksi kaiken
varalta.
Näitä valmistuksia seurasi kuolemanhiljaisuus, molempain kanootissa
olevain metsästäjien levottomasti odotellessa sotajuonen onnistumista.
Äkkiä pöllähti vastakkaisen rannan pensaikosta savua ja sitä seurasivat
huuto ja pensaitten äänekäs rasahtelu siltä suunnalta, jonne Gaultier
oli piiloutunut. Nuorukaisilla ei ollut aikaa ottaa selvää asiasta,
sillä samalla kajahti pohjoisrannalta äänekäs sotahuuto ja pensaikosta
ilmestyi sotamaalauksilla koristettu intiaani vetäen lehvien suojassa
ollutta kanoottia esille. Sitten hän kiipesi siihen aikoen meloa joen
poikki.
"Älähän hermostu, poikaseni!" huudahti Pierre laskien kätensä Henrin
olalle. "Tuohon punanahkaan on täältä ainakin kaksisataa viisikymmentä
metriä. Annetaan hänen tulla hieman lähemmäksi, sillä meidän ei ole
päästettävä häntä pakoon näyttämään tovereilleen jälkiämme."
Kanootti oli jo melkein pääsemäisillään rantaan, kun se, huolimatta
intiaanin kovista ponnistuksista, joutui muutamaan pyörteeseen, joka
alkoi kuljettaa sitä myötävirtaa. Silloin kohotti Pierre luodikkonsa ja
ampui villiä keskelle sen helakanpunaista otsaa. Hän painoi liipasinta
niin hitaasti ja vakavasti kuin hän olisi vain ampunut pilkkaan.
Laukauksen kajahtaessa hyppäsi intiaani polviltaan seisoalleen kaatuen
jokeen, jolloin kanootti kaatui alkaen solua virran mukana. Kerran he
olivat näkevinään hurjasti huitovan käden nopeasti syöksyvän virran
kuohujen keskeltä, mutta jos niin olikin, oli se vain viimeinen merkki
heidän petollisesta vihollisestaan, joka oli ollut vähällä suoda
yhdelle heistä saman kohtalon, jonka kova onni oli varannut hänelle
itselleen.
Gaultierin kajahtava "Hurraa!" ilmaisi heille nyt hänen olevan
turvassa. He läksivät nyt nopeasti hänen luokseen, ja hän kertoi heille
seuraavaa:
"Poistuttuani luotanne menin hieman ulommaksi rannasta, sillä en
halunnut suurestikaan saada reikää nahkaani, jos suinkin vain voin
sen estää. Keksin sellaisen paikan, erään matalan syvänteen, johon
voin kätkeytyä näyttääkseni heille syöttini. Ryömin sinne niin
äänekkäästi kuin suinkin, kunnes olin luolassani hyvässä turvassa.
Silloin järjestin takkini ja lakkini sellaiseen asentoon, että toiselta
rannalta katsoen luultaisiin jonkun puikkelehtivan pensaikossa. Juuri
silloin kuulin laukauksen ja minun on tunnustettava, että intiaanit
ampuvat tarkasti. Katsokaahan tätä!" lisäsi hän näyttäen heille juuri
sydämen kohdalla takissaan olevaa luodin reikää. "Tuohon hän ampui,
juuri oikeaan paikkaan ja aivan epäröimättä."
Heidän vielä keskustellessaan taistelun kulusta sattui Pierre
katsahtamaan joelle ja huudahti: "Pojat, intiaanit ovat hankkineet
meille päivällisen. Katsokaahan tuonne!"
Ja nuorukaiset huomasivat todellakin, että kuollut joutsen jouduttuaan
molempien virtain yhtymäkohdassa olevaan pyörteeseen vieläkin kieppui
toisen rannan vieressä. Koska ei muita intiaaneja ilmestynyt näkyviin,
päättivät pojat yrittää uhallakin, ja astuttuaan kanoottiin meloivat
he joen poikki anastaen linnun, joka oli noin kolmenkymmenen naulan
painoinen komea uros. Sitten he nousivat maihin ja saatuaan nuotion
palamaan valmistivat he päivällisensä, jonka tarpeessa he jo suuresti
olivatkin.
Pierre, joka oli oleskellut pitemmän aikaa kuin kumpikaan toverinsa
Luoteisterritoriossa, jonka eräissä osissa muutamiin vuoden aikoihin
intiaanit ja turkiskauppiaat syövät melkein vain joutsenia ja muita
muuttolintuja, oli sen vuoksi hyvin tutustunut noiden lintujen elämään.
Heidän syödessään päivällistä tyydytti hän sentähden tovereinsa
uteliaisuuden kertomalla heille Hudsonin lahden territorion eri
joutsenlajeista.
"Amerikassa elää", aloitti hän, "kolme joutsenlajia. Ne ovat kaikki
suuria, mutta suurin ja raskain on kumminkin 'toitottaja', joka
useinkin on kolmenkymmenen naulan painoinen, viidenkolmatta tahi
seitsemänkymmenen tuuman pituinen ja siipien väli useinkin kuudetta
jalkaa.
"Kuten näette, on tämä saamamme otus valkoinen mustin jaloin ja nokin,
ja voidaan se myöskin tuntea sen pään ja niskan kuparille vivahtavasta
väristä.
"Pitkänkin matkan päästä voidaan se helposti erottaa toisista lajeista,
vannekaulasta ja Bewickin joutsenesta, suuremman kokonsa ja äänensä
perusteella. Näiden eri lajien elintavat ovat hyvin samanlaiset.
Toitottajat näyttävät kumminkin kokoutuvan suurempiin parviin kuin
toiset ja tulevan myöskin aikaisemmin keväällä pesimispaikoilleen.
"On vaikeata määritellä leveysastetta, jonka toisella puolella tätä
lintua ei olisi nähty. Muutamat sanovat nähneensä sen pesiä niinkin
kaukana etelässä kuin yhdeksännelläkuudetta leveysasteella olevan
Lessen Slave-järven eteläisillä rannoilla, mutta luullakseni ovat
tuollaiset tapaukset melko harvinaiset. Minä puolestani en ole
nähnyt puoltakaan tusinaa pesää yhtä monena vuonna, ja Assiniboinen
linnoituksen asiamies kertoi minulle, ettei hän ole nähnyt
pariakymmentäkään niinä monina vuosina, jotka hän on oleskellut
linnoituksessa. Senvuoksi leviääkin suurin osa sitä kauemmaksi
pohjoiseen, napapiirin tuolle puolelle, Bothia Felixin ja Kuningas
Wilhelmin maan rajattomille soille. Hyvin luultavaa on, että niitä
oleskelee Suuren Kalajoen autioitten rantojen läheisyydessä olevissa
järvissäkin, mutta nuo villit seudut sekä niiden eläinmaailma ovat
vielä melkein tuntemattomat.
"Toitottaja saapuu tavallisesti niin paljon aikaisemmin pohjolaan kuin
nuo toiset lajit, että silloin tavallisesti vielä kaikki lammikot,
järvet ja joet ovat jäässä, minkä vuoksi sen on pakko hakea ruokansa
suliksi jääneistä paikoista, kuten koskista, putouksista ynnä muista.
"Tuollaisissa tilaisuuksissa tapaavat metsästäjät, joko intiaanit tahi
valkoiset, niitä suuria joukkoja. Niin, on todellakin laajoja seutuja,
joissa intiaanit elävät lintujen muuttamisaikana melkein vain näillä ja
muilla linnuilla, kuten villihanhilla ja sorsilla.
"Intiaanit pyydystävät joutsenia sekä ansoilla että ampumalla. Maalla
olevaan pesään asetetaan juoksusilmukka. Linnut tulevat pesään toiselta
ja poistuvat siitä sen toiselta puolelta. Silmukka jännitetään
sisäänkäytävän puolelle.
"Ansoja jännitetään virtojen matalikoillekin aina jonkin matkan
päähän toisistaan, useinkin monia penikulmia laajalle alueelle. Ansat
kiinnitetään tavallisesti pohjaan iskettyihin paaluihin.
"Kaikki Amerikan muuttolinnut palailevat hitaasti kylmien ilmojen
edellä pysähtyen silloin tällöin syömään ja levähtämään. Senvuoksi ne
tavallisesti ovatkin niin täydessä kunnossa, että niitä hyvin kannattaa
ampua.
"Toitottajan munat ovat suuremmat kuin noiden toisten lajien. Yksi muna
riittää ravinnoksi nälkiintyneelle miehelle, jos hän vain saa hieman
leipää ja lihaa sen lisäksi.
"Vyökaulat saapuvat heti toitottajan tultua etelästä. Se on hieman
pienempi, tavallisesti noin kuudenkymmenen tuuman pituinen ja enintään
parinkymmenen naulan painoinen.
"Kuten nuo toisetkin, eivät nämäkään linnut näytä pitävän suolaisesta
vedestä. Ne ovat hyvin harvinaiset meressä, ja kun tiedetään, että ne
ainoastaan laskeutuvat sille syödäkseen eivätkä sukeltaakseen, nähdään
niitä harvoin kaukana rannasta suuremmissa järvissäkään, koska ne
pitävät kareista, joiden luona vesi on matalampaa.
"Luoteisterritorion joet ja järvet, joissa kasvaa tuota niin sanottua
'villiä riisiä', ovat villin joutsenen lempipaikkoja, koska ne
mielellään syövät sen terttuja. Sen puutteessa voivat ne kyllä tulla
toimeen sammakoilla, madoilla ja pienillä kaloillakin.
"Vaikkakaan joutsenet, koska ne ovat niin raskaat, eivät voi äkkiä
kohota vedestä lentoon, kuten muut linnut, saattavat ne kumminkin
päästyään vain siivilleen lentää ihmeellisen nopeasti, saavuttaen
suotuisissa olosuhteissa sadankin penikulman vauhdin tunnissa.
[Tarkoittaa englannin penikulmaa. 100 engl. penikulmaa = noin 161
kilometriä.] Näiden lintujen lentoonlähtö on todellakin niin vaikea,
että ne mieluummin, jos sellainen suinkin on mahdollista, pakenevat
veden pintaa myöten rapistellen siivillään ja auttaen samalla leveillä
räpyläjaloillaan. Jos tuuli on suotuisa, käyttävät ne sitä hyväkseen
siten, että levittävät suuret siipensä kuin purjeiksi. Siten voivat ne
kulkea melko nopeasti, niin, aivan yhtä joutuisasti kuin kahden miehen
meloma kanootti.
"Kun verrataan niiden arvoa muihin lintuihin, on näillä linnuilla
vielä arvokas nahkakin, joista Hudson Bay Company maksaa intiaaneille
ja metsästäjille viisi tahi kuusi shillinkiä kappaleelta. Toitottajan
nahka on kumminkin halutumpaa tavaraa kuin noiden muiden.
"Muutamia vuosia sitten aikaisin keväällä, niin, melkeinpä tähän
aikaan, oleskelin Mackenzie-joella. Järvet eivät olleet vielä laskeneet
jäätään ja etelästä sinne muuttaneet vesilinnut olivat kokoutuneet
koskiin ja putouksiin äärettömin joukoin. Vanhalla luodikollani,
minulla ei silloin ollut tätä 'winchesteriä', oli silloin paljon
tekemistä, sen saatte uskoa. En tehnyt pariin viikkoon muuta kuin
metsästelin joutsenia. Öisin poltin kanootissani tulisoihtuja ja
päivisin en joutanut muuta tekemäänkään kuin ampumaan sinne alituisesti
saapuvia uusia lintuja.
"Niin, pojat, tuon ajan kuluttua olin ampunut kolmesataa viisikymmentä
joutsenta, lukuunottamatta sorsia ja muita lintuja. Vein nahat
Resolutionin linnoitukseen ja sain niistä melkein seitsemänyhdeksättä
puntaa. Nylkiessäni joutsenia sain työskennellä kovasti, enkä saanut
välittää hirmuisesta höyhenten ja veren paljoudesta. Ellei pakkanen
olisi lauhtunut, olisin saanut niitä enemmänkin, mutta olihan tuota
tuossakin tarpeeksi.
"Tietysti oli noiden lintujen joukossa kaikkia lajeja, mutta pienintä,
Bewickin joutsenta, oli kumminkin kaikista vähimmän. En tiedä, miksi
ne silloin saapuivat niin aikaisin, sillä tavallisesti tulivat ne
viimeksi. Ne kulkevat kauemmaksi pohjoiseen kuin nuo toiset lajit.
En ole milloinkaan nähnyt niiden pesiä, mutta muutamat Mackenzien
latvoilla asuvat kauppiaat ovat kertoneet minulle, että ne rakentavat
noin kuusi tahi seitsemän jalkaa leveän ja pari jalkaa korkean keon,
jonka huipulla pesä on. Munat ovat kuulemma tavallisesti vaaleanruskeat
siellä täällä esiintyvine tummine pilkkuineen.
"Tavallisesti pesii Bewickin joutsen Tyynen meren rannikolla, johon
vyökaulakin usein eksyy. Toitottaja on kumminkin kokonaan näiden
metsäseutujen lintu, ja kun kauppiaat ja metsästäjät puhuvat näistä
linnuista, tarkoittavat he tavallisesti sitä.
"On silloin tällöin sattunut, että Bewickin joutsenia on nähty ja
ammuttu Englannissakin, niin, kuluneeko talveakaan jonkun linnun
eksymättä noille saarille.
"Olen varma, pojat, että teidänkin mielestänne on tämä lintu suuri
Jumalan lahja näiden erämaiden matkustajille. Ne tarjoavat monta
ateriaa nälkäiselle metsästäjälle, jonka niittä olisi pakko mennä
syömättä nukkumaan.
"Näissä seuduissa on toisiakin lintuja, jotka ovat melkein joutsenten
vertaiset, kuten tuo suuri Kanadan hanhi ja muut sen sukuiset, jotka
täyttävät järvet ja joet pari kertaa vuodessa, ollen tervetulleena
lisänä metsästäjän eväihin.
"Nyt olen luullakseni ilmaissut kaikki tietoni näistä linnuista, ja
koska päivällisemme näyttää hyvin tyydyttäneen nälkämme, on meidän
parasta lähteä jälleen liikkeelle. Tiedän mainion leiripaikan yöksi ja
meidän on ponnistettava voimiamme saapuaksemme sinne ajoissa."
Sammutettuaan nuotion kytevät kekäleet nousivat metsästäjät kanoottiin
ja aloittivat jälleen keskeytyneen matkansa.
III.
HENRIN KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.
Sivuutamme nyt seuraavat pari päivää, joina ei mitään sen kummempaa
tapahtunut, ellemme ota lukuun muudatta kahden kilpailevan
hankosarvisen pukin kaksintaistelua, jonka todistajiksi he sattuivat
joutumaan.
Eläimet olivat muutamalla hiekkarannalla erään jyrkän joenmutkan takana
niin, etteivät matkustajat niitä nähneet ennenkuin olivat kiertäneet
niemen. Ensin peräytyi toinen ja sitten toinen vähän matkaa, taivutti
sitten päänsä syöksyen toisen kimppuun, joka aina torjui hyökkäyksen
sarvillaan. Melojen synnyttämä pieni loiske hukkui sarvien kalinaan
niin, että kanootti pääsi huomaamatta noin sadan metrin päähän
taistelevista.
Kun he olivat katselleet niitä vähän aikaa, nosti Pierre pyssynsä
poskelleen ja painoi juuri silloin liipasinta, kun ne sattuivat olemaan
vierekkäin. Toveruksien suureksi hämmästykseksi kaatoi luoti kummankin
uroon, mutta toinen nousi kumminkin heti jaloilleen ja oli jo melkein
pääsemäisillään törmälle, kun toinen Pierren tarkasta luodikosta
ammuttu luoti kaatoi sen jälleen.
Tutkiessaan eläimiä huomasivat he, että ensimmäinen luoti oli osunut
lähimmän eläimen lapojen taakse, kulkenut sen läpi ja vaikeasti
haavoittanut toista, joka oli juuri silloin sattunut olemaan melkein
vierekkäin vastustajansa kanssa. Kun eläimet oli teurastettu,
sijoitettiin herkullisimmat palat kanoottiin.
Koska he nyt jo olivat olleet matkalla neljättä päivää, lähestyivät
he Saskatchewanin haarautumiskohtaa, jossa joen pohjoinen haara yhtyy
eteläiseen mahtavaksi, synkkää metsää kasvavien rantojen välissä
juoksevaksi, kauas Winnipegin salomaihin loppuvaksi majesteetilliseksi
virraksi. Kun Pierre oli päättänyt päästä haaraan sinä iltana, eivät he
pysähtyneetkään tunniksi ennen auringonlaskua, kuten tavallisesti, vaan
jatkoivat matkaansa.
Heidän edessään ja takanaan levisi tuon mahtavan virran leveä ulappa,
suurenmoinen kimaltelevan veden äärettömyys, jonka tuuli oli pannut
hiljaa aaltoilemaan. Pohjoisessa, missä metsä ulottui aivan rantoihin
saakka, oli paljon vahingoittuneita ja tuhoutuneita puita, suurten
metsäpalojen tahi ukkosten muistomerkkejä.
Eteläinen ranta veti kumminkin heidän ihmettelevän huomionsa
puoleensa, sillä siellä kasvavassa metsässä oli mitä erilaisimpia
lehtipuita. Vaahtera ja koivu olivat pukeutuneet vaaleanvihreään,
eroten miellyttävästi tummemmista männyistä ja kuusista, joiden
latvat kohosivat muita ylemmäksi. Maa oli aaltoilevaa ja äärettömän
hedelmällistä kasvaen vuorten huipuille asti mitä sakeinta metsää.
Uneksien katseli Pierre ohitse liukuvia maailman kauneimpia seutuja, ja
heidän hennon veneensä keinuminen herpaisi hänen ruumistaan suloisesti.
Tuuli siveli hänen ohimoitaan ja sen nostamien aaltojen miellyttävä
loiske liplatti veneen laitoja vasten uhaten meren tavoin pärskähtää
joskus kannelekin, mutta tuo kevyt vene liukui notkeasti niiden yli
juuri silloin kun väistäminen näytti mahdottomalta.
Kuten olemme jo maininneet, oli ilta, ja senvuoksi ponnistelivatkin
Gaultier ja Henri päästäkseen haarautumaan siksi ajoissa, että yöleirin
valmistamiseenkin vielä jäisi aikaa.
Tuliselta pallolta näyttävä lännestä paistava aurinko viivytteli
vielä väreilevällä taivaanrannalla. Joen tasainen lainehtiminen
näytti kauempana, katsottuna tuota tulista hehkua vasten, nousullaan
ja laskeutumisellaan tahtovan sammuttaa sen tuoden mieleen Hiawathan
säkeet:
"Kun länteen laskee ilta-aurinkoinen,
se pilvein laidat kauniiks' punertaa,
ja taivaan laaja kaari suurenmoinen
kuin aavikot nuo laajat leimuaa;
ja tyynen veden pintaan kirkkaan juovan
näemme sen silloin aina luovan."
Huolimatta matkustajien ponnistuksista päästä haarautumaan aikaisin,
ennätti kuu kumminkin nousta loistaen kirkkaasti siniseltä taivaalta.
Pojat ohjasivat veneensä lähemmäksi pohjoista rantaa, jota he läksivät
seuraamaan, meloen venettään silloin tällöin puitten suurten veden yli
riippuvien oksien suojassa, jossa oli joskus melkein aivan pimeäkin.
Ulompana kimalteli ja välkkyi joki aaltojen kohotessa ja laskeutuessa
tuossa heikossa valaistuksessa, ja kauempaa tuulen silloin tällöin
virkistyessä kantautui korviin kallioiden yli syöksyvän veden
lorina, joskus niin hiljaa, että se tuntui aivan mielikuvitukselta,
mutta sitten jälleen kiihtyen kovemmaksi yötuulen vaihtelevien
henkäysten mukaan. Koskeloiden omituiset huudot kajahtelivat virralla
sointumatta oikein ympäröivään villiin luontoon. Virran yli riippuvien
oksien lomitse tunkeutuivat kuunsäteet kuin raunioiden raoista
heitä tervehtimään valaisten aina joskus saukkojen ja myskirottien
aiheuttamia aaltoja, kun ne sukelsivat pinnan alle kanootin lähestyessä.