Joulutervehdykseksi.
On saanut suuri hetki,
Ja aik' on täyttynyt.
Vuos'-sadat, tuhannetki.
Ylähä silmää nyt.
Jo valot verrattomat
Taivaalla välkähtää,
Ja enkel'-laulut somat
Kautt' ilmain helkähtää:
Suloista seimen lasta
Nyt käykää katsomaan,
Maailman ruhtinasta
Maisessa kehdossaan,
Hänt' ylintä, mi tänne
Sai orjan muotohon!
Omanne, ystävänne
Jumalan Poika on. --
Yö aikain päiväks vaihtuu
Tullessa Taivaisen,
Ja köyhän kipu haihtuu,
Ja murhe vaivaisen.
Lahjaksi Hälle anna
Sydämes, lapsi maan!
Kiitostas riemuin kanna,
Ylistä armoaan!
1891.
Herra.
Häll' yhteiskunnass' on tärkeä työ,
Ja maa hälle palkan suopi,
Hän otsansa hiessä leipäns' syö,
Ja otsansa hiessä juopi.
Häll' ansioita on -- kansa ties --
Oli isäkin herra ja virkamies.
Oli aatelisherra ja virkamies,
Suku näet ol' jaloa juurta,
Ol' jalompaakin kuin kansa ties --
Ja taloa monta ja suurta.
Ja isältänsä ne poika sai,
Ja yksi on vielä ja virka kai.
Ja talo se tuopikin, vaivoin, töin,
On torpparin hiukan kuumat;
Ja herrakin paljon valvoo öin...
Näet tärkeät hän on tuumat.
On kartanon herra ja virkamies,
Sen torppari tiesi ja maa sen ties.
1894.
Erilaisia säitä.
Mä soutelen selkiä Pälkäneveen
Ja Joutsenjärveä liidän,
Välin sää on selvä ja suotuinen,
Välin myrskyssä keikkuen kiidän.
Välin soutelen, soutelen suotta vain,
Välin suuntia varmoja noudan,
Välin hiljaa heittelen airojain,
Välin vinhemmasti ma soudan.
Ja näin kun venhoni vieriää,
Mä mietin niitä ja näitä:
Tääll' yks muka soutavi tyynempää,
Ja toinen tuimia säitä.
Mä aattelen iltoa leutoisaa,
Kun pilvet on kaikki poissa,
Ja venhoa, vettä mi liukuaa,
Ja varjoja rannikoissa.
Ja huoleti soljuen seljät ui
Tuo selvien säiden haaksi,
Ja loitos sitten, kun seisahtui,
Jäi loistava jälki taaksi.
Ja eelleen, venhoni vierien,
Mä aattelen inhoja säitä,
Ja tuulta ja leikkiä laineitten
Ja vyöryjä vaahtopäitä.
Ja monikin -- mietin -- matkaillut
On sattunut myrskysäihin,
Ja monta on venhoa harhaunut
Ja hukkunut myrskypäihin.
1892.
Tähdet.
Te tähdet katselette
Niin tyynesti maata päin,
Niin henkimättä hiljaa,
Ja niin kylminä kimmeltäin.
Te katsotte maailman pauhuun,
Sen riemuihin, soittoihin,
Ja mä hyörin sen kesken kiinni
Niin tuhansin sitehin.
Te katsotte hengen vaivaan,
Ja kätten raadantaan,
Ja toivoihin ihanoihin,
Ja kaiken kuolemaan.
Ja mä hyörin sen kesken kiinni,
Ja kortta mukahan vein;
Ja mä melkein sain, mitä toivoin,
Sen onnesta osallein.
Vain yhtä en löydä, _rauhaa_,
Jota henkeni halajais!
Mut teidän luona se varmaan
Iki tyynessä tuolla sen sais!
Ja siksi mä silmään teitä,
Kun katsotte maata päin
Niin henkimättä hiljaa,
Ja niin kylminä kimmeltäin.
Tukholma 1895.
Stuure-holvi.
Mä seison Stuure-holvin raunioissa,
Ja mielessäin on lehti historiaa:
On Ruotsin Eerik kerran käynyt noissa,
Ja tehnyt tuhotyötä kamalaa.
Nää tuhotyöt on tehnyt mielipuoli,
Niin sanotaan, ja uskommehan sen.
Mut miten Kustaa Aadolf, Kaarle kuoli,
Ja Kustaa kolmas ja niin edelleen?
Sä lausut: sota vei ne saaliinansa,
Ylevät taistot, kenttä kunnian! --
Ja Kustaa kolmas? -- Kuoli kotonansa,
Hän uhriks joutui murhan katalan. --
Mut miks on ylevätä _sodan_ murhat? --
Sä houkko, sodat ihmisellist' on. --
Ja Eerik, Anckarström? -- On juttus turhat:
Näet, murhat epäihmisellist' on. --
Mä mietin Stuure-holvin tapausta,
Ja sitten suurta sodan elämää;
Ja ihmisajatuksen hairahdusta,
Kun raaka suuressa on ylevää.
Upsalan linnassa 1895.
Kesäkuva.
Välkähti virta vierressään,
Tyttö kun astui rantaan,
Pienoinen jalka kun paljastui
Ja leikiten koski santaan.
Välkähti virta, ja rannan puut
Kuiskivat kuiskua monta,
Vilpoaalto se varistaa
Hiventä verhotonta.
Välkähti virta vierressään,
Tyttö kun rantaan kulki,
Välkähti, hymysi veitikas,
Helmahansa kun sulki.
1893.
Kostialassa.
[Huvila Kostian rannalla Pälkäneellä. Tappelu 1713,
josta varsinainen ison vihan aika luetaan alkaneeksi.]
Vastapäätä vallitusta,
Ison vihan kaivamaa;
Ympärillä nurmen mullat
Veritöistä punertaa;
Aivan alla virta huhtoo
Muistoo monen kaatuneen,
Muistoo Suomen surupäiväin,
Surupäiväin suurinten.
Vastapäätä vallitusta --
Nurmikenttää vihreää;
Itse kohoo koivuin kesken,
Tyynnä nyt ne hymyää;
Aivan alla virta vierii
Lehtiuomaa mutkaisaa;
Kostialan koivikossa
Elli, Mikko asustaa.
Astut sinne kesäilloin,
Elli juoksee vastahas,
Suloisimmin suomenkielin
Sanoo tervetultuas.
Siellä sitten vilppahasti
Puhuu murhemuistot pois.
On kuin itse rauhan enkel'
Pikku Elli rouva ois.
Heikkona ja uupuneena
Jos sä joskus hoivaa hait,
Tai jos elon taisteluissa
Vaikka verihaavan sait:
Tyynenä ja lohduttaen
Mikko pois sen parantaa.
Kostialan koivikossa
Mikko tohtor' asustaa.
1894.
Yksinäisenä hetkenä.
Jos mull' olis yks, joka jolloinkin
Mua rahtusen ymmärtäisi,
Joka sisähän katsois mun maailmoihin',
Eik' outona ulos jäisi,
Niin kaiken, mi katsoa kannattais,
Mä hänelle avajaisin.
Oi, milloin sen ainoan ystävän sais,
Niin häntä mä rakastaisin!
Kai sentään niissä mun maailmoissan'
Myös jotakin nähdä oisi,
Ja, kerran tultua, katsojan'
Kai hetken viipyä voisi?
Ja jotta hän viipyis, viipyis vain,
Ja ijäksi jäisi sinne,
Niin itse mä rientäisin, opastain,
Jos mielisi vaikka minne!
Mun kaiken hienon ja jaloimpan'
Mä hänelle eteen veisin,
Sen kaiken, mi nosti mun tunteitan',
Mä hänelle jakeleisin:
En niinkään loistoja, hyörinää,
En kirkkoja, kaupunkia.
Vaan sen, mikä rinnassa temmeltää,
Ja iloja, murehia.
Oi, kuinka se paljon lohduks ois
Mun täydelle sydämellen'!
Ja kenties iloks se olla vois
Myös hälle -- mut kellen, kelien?
Berlin--Dresden 1893.
Näköala Kremliltä.
Käyn pyhään Kremliin. Portin aukiossa
Pois hatun nostan minäkin.
Mä astun Iivan Veliikii torniin, jossa
Saa nähdä yli kaupungin.
Kas, kuin on kirkkoja, kirkkoja sadottaisin,
Ja kultakuvut kimmeltää!
Ah, mietin, aarteet yhden niistä jos saisin --
Mut proosat miettehet heitän nää.
Ja kadut, kujat täyttää suuri kansa,
Mi maailmass' elää miljoonin.
Se meillä kyllä on tuttu vanhastansa,
Ja roimahousut ja laulukin.
Maa laajaa aukee penikulmat sadat,
Ja eespäin kansa kiirehtii:
On troikka uljas, sekä rautaradat,
Ja vauhtia maailma kummeksii.
Mut aivan allani, miss' on tornin juuri,
Mä toisen kumman seikan nään:
On kirkonkello, mahdottoman suuri,
Se maassa lepää syrjillään.
Tää kello, mietin, ajan riennot lyödä
Vois melkein yli Venäjän,
Mut kielen silt' on saanut ruoste syödä,
Ja äänt' ei kuulla ensinkään.
Moskova 1889.
Näköala Uralin vuorilta.
On Ural-Kamen niin ylhä,
Ja tuima on Tölpos-Is,
Ikikylmä ja synkeä, jylhä;
Sun vuosihis, vaiheisis
Valo, päivä ei vaikuta lämmöllään,
Sä ain' olet alla jään.
Ja kauvaksi hanget haipuu
Idän ilmahan, juurillas,
Voguuli ja Ostjakki vaipuu
Yön helmahan hangissas.
Valo siell' ei vaikuta lämpökään,
Siell' yön on valta ja jään.
Ja loitos silmäni kantaa
Myös läntehen, pohjaan päin,
Mut en näe Permin rantaa --
Se myös lie peittynyt jäin?
Näen Permin miehen mä jonkun vaan,
Ne laulavat Inmar-laulujaan. --
Ja kun haipuvan kaiun kuulen,
Mun silmäni himmentyy.
Se laulun on tenhoa, luulen,
Lie alkavan yönkin syy.
Alas astun, mun aattehet Suomeen vie
Oi Luoja, sen johda tie!
1889.
[Inmar = Ilmarinen; pakanallinen jumala.]
Hätäapulista.
(Talvella, 1892).
Kai herrakin antaa apuaan,
Siell' uhkavi nälkähätä. --
Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan,
Se kovin on ikävätä.
Kakskymmentä antoi herra von --
Tuo summa nyt kenties riitti! --
Kakssataa tuhatta itsell' on.
Ja keräysmies se kiitti.
Ja rahoja karttuu paperiin,
Ja monta on armollista.
Ja Peltosen, muonarenginkin,
Jo tupahan tuodaan lista.
Kakskymmentä antoi herra von --
Ja kaks pani muonarenki.
Mut puolet Suomea puutteess' on,
Ja lienevät Peltosenki...
Mascha, permjakkityttö.
Mascha oli 19 vuotias. Hän oli kasvanut Antiipinan ihanilla rinteillä,
siellä jossa Jasva joki syvältä kimaltelee tunturien välissä, Uralin
länsivuoristossa. Perhe oli kylän arvokkaimpia. Isä Filip oli ennen
ollut sotamiehenä ja osasi lukea. Äiti oli hiljainen ja kalpea ja
sairasteli.
Jo heti tultuamme taloon katseli Mascha meitä oudoilla silmillä. Hän
viivähti mielellään oven suussa katsomassa sateenvarjoa, joka oli
nurkassa, sekä suurta nahkaista matkalaukkua. Kun olimme ottaneet
sieltä esille kirjoja ja panimme niitä penkille, katseli Mascha niitä
kauvan, sanattomana, ja loi meihin joskus aran kysyvän silmäyksen.
Mutta sitten kun iltapäivällä otettiin esiin taskukello ja pantiin
pöydälle, leimahtivat Maschan silmät. Hän punastui, ja tuli pöydän luo
katsomaan, ja kun hän oli kauvan katsellut ja kuunnellut, ja sitten
kello aukaistiin, oli hän ilosta pakahtua.
Ensi yönä maatessamme lukottoman tupamme parvella, heräsimme outoon
liikkeeseen. Vastapäätä olevalla penkillä seisoi kylän nuorta väkeä. He
katselivat meitä kesäyön valossa olkisijallemme, ja joukossa näimme
Maschan suuret, riemulliset silmät!
Ja hän tuli yhä useammin tupaamme, kyseli, ja iloitsi aina
sydämellisesti, nähdessään jotakin uutta. Isoja paperia, valokuvia, ja
suurennuslasin, jolla voi sytyttää puuta tuleen ja polttaa Maschan
kättä.
Jonkun päivän kuluttua oli Maschan tallukoihin -- jommoisia hän
käytti -- ilmestynyt punaiset nauhat. Paidan rintaa koristi kiiltävä
messinki-esine, ja vallatonta tummaa tukkaa oli suorittu hieman. Hän
oli pessyt itsensä, ja tänä iltana istui hän tavallista kauvemmin
vieressäni työpöydän ääressä, katsellen hymähdellen ja hehkuvana
minuun ja silmäillen välillä kirjoituskapineita ja noita suuria,
selittämättömiä paperia.
Sinä päivänä oli, ollessani kävelyllä, Maschan äiti pyytänyt
"tohtoria" laittamaan akkunalla olevasta purkista hänelle
vatsanvoidetta, ja puhunut samalla, että Mascha ja hän haluaisivat,
että minä menisin naimisiin Maschan kanssa. Purkissa oli
hyönteisjauhetta, öittemme varalle, joten ei sitä voinut käyttää
vatsanlääkkeeksi. Ja kumppanini ei ollut tiennyt sanoa varmaa minun
ajatuksistani Maschan suhteen.
Mutta Mascha tuli yhä, monta kertaa päivässä, ja pyysi sokeripalan,
joita oli paljo korissa, tai paperia, ja palkaksi sain aina pitkän,
kiitollisen katseen. Seisoin eräänä iltana tuvan eteisessä, jonka
toisessa päässä Mascha lypsi lehmää. Hän hiipi hiljaa luokseni ja
kaatoi saviastiasta maitoa niskaani, nauraen sydämellisesti ja
katsellen veitikkamaisesti minua loistavilla silmillään. Mutta kun
hän näki, että en ollutkaan tästä oikein mielissäni, katosi nauru,
hän punastui ja tuli heti pyyhkimään kaulaani paitansa helmustaan. Ja
kun sen sijaan annoin hänelle nenäliinani, kuivasi hän takkini sillä
tarkasti, ja oli sitten koko illan alakuloisena.
Kerta kävelin vuorella, yhtä noita kauniita, jylhiä, poimuttelevia
polkuja, joita en koskaan unhota. Mascha oli myöskin ollut kävelemässä,
ja hän lennähti äkkiä taakseni pensaikosta ja löi minua suurehkolla
puulla selkään. Tartuin kiinni puuhun ja uhkasin sillä häntä
leikilläni, ja Mascha oli kovin iloinen! Mutta hän oli kuitenkin
nähnyt, että lyönti oli koskenut vähän kipeästi, ja vaikka koetin
jutella hänelle, käveli hän kuitenkin ääneti ja hämillään rinnallani,
ja kotiin päästyämme sanoi hän: "Koskiko se sinuun?"
Ja monella muulla lailla osotti hän hellää mieltä. Se kävi luonnon
lapsen koruttomaan, mutta mitä Maschaan tuli aina puhtaaseen tapaan.
Hän valitsi joka päivä uusia keinoja, pesi itsensä useasti ja koristeli
ainoata vaatettaan, mekon tapaista paitaa, punaisilla nauhoilla.
Samalla oli Maschan esiintymisessä jotakin arkaa, jota emme hänen
toisissa permjakkisiskoissaan juuri tavanneet. Ainoastaan kerran,
eräänä sunnuntaina, kun Maschalla oli ollut tavallista enemmän aikaa
meidän kanssamme ja hän oli saanut nähdä paljo uusia pikku esineitä
matkalaukussa, löi hän kätensä kaulaani ja tahtoi suudella minua. --
Kauniina kesäkuun aamuna läksimme Permjakkien luota. Troikka
(kolmivaljakko) odotti tuvan edustalla. Mascha ei ollut tullut koko
aamuna sisälle, mutta mennessämme sanomaan viimeisiä jäähyväisiä
Antiipinan näköaloille, tapasimme hänen eteisessä itkemässä.
Lähdöksi olimme keittäneet teetä talonväelle. Kun isä Filip,
juotuamme, alkoi kantaa matkalaukkuja troikkaan, tuli Mascha sisälle.
Hän oli värjännyt kaksi kananmunaa hyvin koreaksi ja piteli niitä
kädessään, samalla silmäillen välin ikkunalle. Siinä oli tyhjä
paperossilaatikko. Isä Filip selitti, että Mascha on puhunut siitä ja
haluaisi sen muistoksi, ja oli vastalahjaksi tänä aamuna keittänyt ja
värjännyt munat. Hän sai laatikon.
Isä tuli meitä kyytimään. Sanoimme jäähyväiset. Äidin silmissä kiilsi
kyyneleitä, mutta Mascba parahti hillitsemättömään, hurjaan itkuun. Hän
itki kuin lapsi, joka on unessa nähnyt vieraita, valoisia leikkimaita,
ja herää nälkään ja pimeään...