V. KÄÄNNÖKSIÄ.

Vapauden kuolleista nouseminen.

(Emajoe ööpik).

Sun vapautes, maani,

He veivät hautahan,

Ja vaattehias sitten

He kävit jakamaan,

Ja etikkaa sun suuhus

He annoit -- vartiat

Asetit hautas luokse,

Niin itse poistuivat.

Ja surren seisoi lapses

Vain kaukaa katsoen,

Ei tohtineet he tulla

Sun hautas äärehen.

Sinetti siellä suuri

Ol' päälle pantuna,

Yö synkkä ympärillä,

Ei tähden valoa.

Mut -- aamu sarastaapi!

Sun kuolonkammioos

Taivaasta enkel' saapi:

"Nyt ylös astuos!"

Ja hautakivi vierii,

Ja päivä kirkastuu,

Ja valkovaattehissa

Vapaus ilmauu.

Ja kantelet ja harput

Ne sulle heläjää;

Ja ilokyynelillä

He sua tervehtää.

Ja "Hoosianna" kaikuu

Sun kauttas, isänmaa,

Armostaan kiittäkäämme

Nyt Herraa Jumalaa!

Läpi lauhan illan rauhan.

(Anna Haava).

Läpi lauhan illan rauhan

Enkel' lentää yli maan,

Sydämihin ihmislasten

Rauhaa tulee tuomahan.

Ken vain katsoi taivahalle

Rukouksin hartahin,

Senpä huolet, huokaukset

Vie hän isän sylihin.

Läpi lauhan illan rauhan

Enkel' lentää yli maan,

Myöskin minun sydämeeni

Rauhaa tulee tuomahan.

Taaskin kyynel.

(A. Petöfi).

Mä aattelin jo ainiaaks

Sun kerran poistuneen,

Ja jällen kiillät silmässäin,

Sä tuskain airut tuimien.

Kun iloitsin ja riemuitsin

Vast' äsken onnestan',

Jo taas sen pilvi peitti pois,

Valaen vihmasadettaan.

Ei sadett' oo se -- kyynel vaan,

Yks kyynel pienoinen,

Ja tuimemp' ei ois kuitenkaan

Ves'-tulva virran suuruinen.

Ah paljon, paljon itkenyt

Mä lemmen tähden oon,

Ja suakin olen itkenyt,

Sä kansa raukka, onneton!

Mut kyynelt' ei mun silmästäin

Näin vierryt katkeraa

Ei lemmelleni milloinkaan,

Ei sullen, kurja isänmaa.

Kuin rauta kuum' on kyynel tuo,

Kuin lieska helvetin!

Oi hirveää! Mun pistänyt

On piipun sauhu sieramiin.

Ylhillä tunturilla.

(Björnstjerne Björnson).

Ah, mitä tuolla sä nähdä saat,

Ylhillä tunturilla!

Silmihin hohtavat lumiset maat,

Ympäri lehdikot varjokkaat,

Mielisi niin kovin sinne; --

Liianko jyrkkä on rinne?

Kotka, se voimakas, korkenee

Ylhille tunturille, --

Nuorna ja lietona leijailee,

Lentimet ryöstössä karkaisee,

Oma on vuoren laita, --

Katsovi kaukomaita!

Lehdekäs puu, jok' et tahdokaan

Ylhille tunturille!

Puhkeat noin suven saavuntaan,

Vuotat sen saapuvaks uudestaan;

Oksilla linnut vainen

Laulavat, huolta ei lainen.

Ah, ken on vuodet kaihonut ain'

Ylhille tunturille!

Vaan jolla ei ole toivoa lain,

Pieneyvänsä hän tuntevi vain;

Lintunen kiikkuvi puulla,

Saapi sen laulua kuulla.

Lintunen, miksi sä tänne hait

Ylhiltä tunturilta?

Laajempi siell' oli liikkua kait,

Loitos sä näit, puut korkeat sait;

Kaihoa vain olet luonut,

Miksi et siipiä tuonut?

Enkö siis koskaan, koskaan saa

Ylhille tunturille?

Tääkö se aatteet lannistaa,

Tääkö ne lyö, tämä jäinen maa,

Täälläkö kaikki ne raukee, --

Hautakin täälläkö aukee?

Pois! minä tahdon -- oh, kauvas noin

Ylhille tunturille!

Tääll' on niin ahdas, niin onnetoin,

Nuor' olen kyllä, mut toivoa voin,

Suo'os mun nousua koittaa,

-- Murtua ei, mutta voittaa!

Kerta, mä tiedän, matka mun vie

Ylhille tunturille.

Kenties on kohta jo huipulla tie?

Kaunis, oi Jumala, kotisi lie, --

Sulje se sentään vielä,

Viipyä tahdon ma tiellä!

Suomen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa.

(Z. Topelius).

Lumihangilla Pohjan on isäimme maat,

Sen rannoilla lietemme leimuavat.

Käs'varret on kalvassa karkeuneet,

Jalot aatteet rinnoissa liekkinehet.

Ja Nevan veessä ratsumme vilpoutui,

Ja Veikselin poikki se huoleti ui.

Se aseemme Reinin aaltoja toi,

Ja Tonavasta keisarin maljan se joi.

Poron, tuhkien teitse kun kuljetahan,

Valon säkenet säihkyvät kavioistaan.

On säilämme kuin säde auringon,

Ja Pohjolan vapaus koittanut on.

H. Heinen lauluja.

1.

Isän puutarhan varjossa kukoistaa

Surunkalpea kukkanen;

On talvi jo mennyt, ja kevät saa,

Yhä kalvaaks jää terä sen.

Näkö kalpean kukkasen on

Kuin sairahan morsion.

Suru-kukkanen hiljaa kuiskailee:

"Rakas, poimithan sinä mun!"

Mä kukalle vastaan: "En sitä tee,

Jätän poimimatta sun.

Mä vaivoin löytänen

Purppuranpunaisen".

Suru-kukkanen lausuu: "Etsi vaan

Ihan kylmään kuolemaas,

On turha, et löydä sä milloinkaan

Purppuranpunaistas.

Mut minut, minut vie,

Olen sairas niinkuin sie".

Niin kuiski ja pyys suru-kukkanen,

Otin, poimin sen äkkipäin.

Nyt vert' ei vuoda mun sydämen',

On kirkasta silmissäin.

Ja kurjaan rintahain

Mä enkeli-ilon sain.

2.

Kun astun kultani kammioon,

Niin sydäntä riemastaa,

Mä silloin rikas pohatta oon

Ja myyskelen maailmaa.

Mut jällen kun erota pakko ois

Sun joutsenkaulaltas,

Mun yltäkylläisyyten' on pois,

Olen köyhä kuin kerjuri taas.

3.

Pane poskes vasten mun poskeain,

Niin kyynelet yhtyvät, kulta!

Ja rintasi paina mun rintahain,

Niin koskevi tuli tulta!

Ja kun suureen tulehen juoksahtaa

Nuo kyynelvirrat huolen,

Ja kätes mua lujahan -puristaa --

Mä lemmentuskaan kuolen!

4.

Näin vanhaa untani äskettäin:

Se yö oli toukokuuta,

Me lehmusten alla istuimme

Ja vannoimme uskollisuutta.

Ja siin' oli valoja, vannontaa,

Syleilyä, suutelua;

Ja jotta ma valani muistaisin,

Sä kätehen purit mua.

Oi neitoa kirkassilmäistä!

Oi neitoa purevaista!

Nuo valat ne kyll' oli paikallaan,

Mut puru oli liikanaista.

Kun kaksi eroaapi.

(E. Ceibel).

Kun kaksi eroaapi,

Mit lempi toisiaan,

Min murhe silloin saapi,

Sill' ettei vertojaan.

Niin kaikuu silloin suruisaan:

Hyvästi, hyväst' ainiaan!

Kun kaksi eroaapi,

Mit lempi toisiaan.

Kun lemmen murtuvaksi

Mä ensin huomasin,

Ol' niin kuin kolkommaksi

Ois tullut päiväkin.

Niin kummasti se kaikui vaan:

Hyvästi, hyväst' ainiaan!

Kun lemmen murtuvaksi

Mä ensin huomasin.

Jo haihtui kevättuulet,

Mä tiedän kyllä, miks;

Nuo ennen kuumat huulet

On tullut kylmemmiks.

Ne lausuivat nää sanat vaan:

Hyvästi, hyväst' ainiaan!

Jo haihtui kevättuulet,

Mä tiedän kyllä, miks.

Haltia.

("Erlkönig". Goethe).

Yö myöhä ja tuulikin vinkuaa,

Isä lapsosinensa ratsastaa.

Käsivarrella häll' on poikanen,

Sitä puristaapi hän rinnalleen.

Oi laps', mikä tuska nyt ahdistaa?

Isä, etkö sä huomaa haltiaa?

On kruunu hällä ja vaippa, noin!

Se on usmaa, laps, ole huoletoin.

"Sä armas laps, tule luokseni vain!

On leikkiä paljo mun tiedossain;

On kukkaset koreat niitylläin,

Saat kultavaattehet äidiltäin." --

Oi isäni, isäni, kuuleppas,

Mitä haltia mulle nyt kuiskas taas! --

Älä pelkää! rauhoitu, pienoiseni;

Se on tuuli, mi lehtiä liikutti. --

"Sä kaunoinen, tule kanssani pois,

Mun tyttöni hellät sun hoivanas ois;

Mun tyttären' öisin vaeltavat,

Sua tanssien, laulaen tuudittavat." --

Oi isäni, isäni, etkö nyt nää,

Kuin haltian tyttäret häämöittää? --

Näen kyllä, mun lapseni, näenhän sen:

Ne metsän puita on, lapsonen. --

"Sinun kauneudestasi hurmaannun;

Ja jos et tule, niin minä ryöstän sun."

Oi isä, oi isä, hän nyt minut vie!

Mun haltia pahaa tehnyt lie. --

Isä kauhistuin yhä rientää vaan,

Laps tuskiva on käsivarrellaan,

Kun kiirein ehtivi kartanoon,

Käs'varrella lapsi jo kuollut on.

Jos aarteen etsijä oisin.

(Holger Drachmann).

Jos aarteen etsijä oisin

Ja turpehen tietäisin,

Jonk' all olis helmilöitä

Ja kultia runsaimmin --

Niin mustia multia siellä

Mä kaivaisin kuokallain,

Ja kultia, helmilöitä

Kokoaisin mä helmahain --

Ja kullalla linnan sulle

Mä hankkisin kaunihin,

Ja helmeni hohtavimmat

Sun kaulahas kiertäisin.

Mä kyllä nyt aarteit' etsin,

Mut muistoin mullasta vain,

Ja kultia, helmilöitä

Mä kokoan helmahain.

En linnaa niillä mä sulle

Voi hankkia, vienoisin:

Mut kaipauksesta itse

Sun kaulahas kiertyisin.

Kotoisilla rannoilla: Runoja · 第 19 / 19 题