Iltatunnelma.
On Kaarna niin kaunis ja tyyni,
Ilt'-aurinko mailleen saa,
Satakielet riemuiten laulaa
Ja poppelit tuoksuaa.
Mä laivan kannella istun
Ja iltoa ihailen,
Ja laivan kannella myöskin
On ihana neitonen.
Kuin Kaaman kalvossa tähti
Niin syvältä välkähtää,
Niin, neito, kulmies alta
Sun silmäsi säihkyää.
Ja kun poskeis hohtoa varjoo
Sun kutries tumma yö,
Ah, silloin rauhattomasti
Sun luonas rintani lyö.
Kuink' armast' oisikaan mulla,
Kuink' ihana ilta tää,
Jos suomea haastais huules,
Jos Suomen ois rannat nää!
Kaamajoella kesäk. 1889.
Kun ensi kerran.
Kun ensi kerran rakastuin --
Se tapahtui jo melkein lassa --
Niin enkeliks tuon tytön luin,
Ja itse olin taivahassa.
Ah, näin jos laita ollut ois!
Mut sitten mulla silmät aukes,
Mä taivahasta syöstiin pois,
Ja ihmislapseks impi raukes.
Mut miks, kun vielä hänet nään,
Niin mielelläin mä viivyn, miksi?
Kun katsoessa silmiään
Vois vielä luulla enkeliksi...
1888.
Jo kauvan sitten.
Jo kauvan sitten, kun vaihduit pois,
Sä nuoruusaikojen kulta,
Ja on kuni heikkona kaikuna sois
Vain muistokin säilynyt sulta.
Mut milloin ne muistot saapuukin,
On niillä niin lämmin tuokse,
On niin kuin palata tahtoisin
Tuon ensi armahan luokse.
1889.
Eräälle tytölle.
Ens' kerran kun sinun silmäsi näin,
Näin ett' olit sievä impi,
Olit silloin sie jo mun mielestäin
Mont' impeä kaunihimpi.
Ens' kerta kun sitten kahdestaan
Mä kangasta kanssas kuljin,
Niin paljon muuta, kuin katsees vaan,
Ma syömeni pohjaan suljin.
Ens' kerran sitten kun suudeltiin,
Ja sä rintaani laskit pääsi...
Mä aavistin ja mä tunsin niin,
Ett' taivas sun mullen sääsi.
1892.
Mun moniaalle matkat käy.
Mun moniaalle matkat käy,
Yks tänne, toinen sinne.
En ennakolta tiedäkään,
Mi tie mun vie, ja minne.
Mut minne tieni johtaakaan,
On suora se tai väärä,
Mun aatoksillain aina vaan
On sama matkan määrä.
Ne käyvät omaa kulkuaan,
Jos kierrän merta, maita, --
Ne kulkee aina kullan luo
Niin kummasti on laita!
1894.
Hän.
Sä kaikista parhain päällä maan,
Sä kallein kaikista muista,
Mun aatoksein sinun luonas on vaan,
Ei mieleni pois sua suista.
Sua siunaan aamuisin noustuain,
Ja töissäni, toimissani,
Ja illoin mulla on vuoteellain
Sun nimesi huulillani.
Sä oot mun tähteni öisin tein,
Mun onneni, aarteheni,
Mun kaihoni ja mun kyynelein --
Mun omani, ainoiseni.
1892.
Kas kuinka nyt taivas ruskottaa.
Kas kuinka nyt taivas ruskottaa,
Ja ilta on hämärässä,
Ja kuinka ne veet niin tyynenä on,
Ja lehdet on lepäämässä! -- --
Ja vesi kun kultina kiilteli noin,
Ja sen kalvossa varjot uivat,
Niin sunkin poskesi, vierelläin,
Niin vienosti punertuivat.
1893.
Kotini.
On koti pienoinen mulla,
Mä kultani kanssa sen jaan,
Se on niin herttaisen hauska,
Kuin asunto onnen maan.
Ja luoksemme aamust' iltaan
Yks' hellä hengetär saa:
Kera mun ja kultani täällä
Näet Rakkaus asustaa.
Ja mä tunnen iloa, rauhaa.
Ken onnellisempi ois?
Tätä pesääni pienokaista
En linnahan vaihtais pois.
Ja Dagmar kultaselle,
Jok' iloa mulle tuo,
Suo, Luoja, onnea paljon
Ja siunauksesi suo!
1894.
Ulapalla.
Mä ulapoita pitkin
Sun saattelen, kultasen', --
Ja sä heityt niin iloisesti
Mun kanssani matkoillen!
Tuo ulappa kuvan luopi
Mun elämän matkoistain:
Näet aaltoja vaahtopäitä,
Ja maata, maata ei lain -- --
Itämerellä 1894.
Tunturin tyttö.
Kuin meri Norjan rannikolla
Sun tumma tukkas aaltoaa.
Kuin ruusut Norjan laaksoloissa
Sun poskeis ruusut ruskottaa.
Kuin taivahallas päivä katsoo
Keskestä ylhäin maisemain,
Niin hehkuu silmäs, haastellessas,
Kun astut sorjana rinnallain.
Sä kerrot kesiä, kukkasia,
Ja vuonoin läikkyä sinervää,
Ja kukkuloita ja ikilunta,
Ja kuinka vieremät vihertää.
Ja miks niin kummasti povi nousee
Laella tunturin huokuissaan!
Sä kerrot virtojen vilppautta,
Ja ikinuoruutta Norjan maan.
-- Ah, kuules, tunturin tumma neiti,
Sä lehdon vieremän sorjin puu:
Kun katson silmihis, suortuvihis,
Niin maasi kauneus unhottuu.
Veum 15/1 1894.
Hyvästit.
Mä heitän sun hyvästi, tyttö,
Sinä katselet kyynelin,
Ja mä näen sun viimeisen kerran
Niin pitkihin aikoihin.
Mä heitän sun hyvästi, tyttö,
Ja Jumalan huomioon.
Hän kaikki sun toimes ja työsi
Ja askeles siunatkoon.
Sä olet niin kallis mulle,
Nyt meri kun kajastaa,
Ja sä olet niin kallis jällen,
Kun purteni palajaa.
Mä heitän sun hyvästi, kulta,
Ei aavat huoleta lain:
Mä muistelen Lemmen saarta,
Ja sin' olet valkamain.
1893.
Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa.
Niin kauniisti, kuin lammen laine kirkastuu,
Kun aamun ensi hohde siihen laskeuu --
Niin vienosti, kuin illan leyhkä hengähtää,
Kun luonto uneksien vartoo hämärää --
Niin hiljasti, kuin päivä yötä koskettaa --
Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa
On kullassain, kun hän suo mulle suudelmaa.
1893.
Tielläni kulkijoita.
Jo monta mun tielläni kulki,
Joill' ollut paljokin ois,
Ja moni mun unhotti poies,
Ja monta mä unhotin pois.
Ja yhdellä kullat kiilsi
Ja hohteli helmyet,
Ja yhdellä silmät säihkyi
Ja hipiät hienoiset.
Ja yks oli tiedoin tarkka
Ja aate häll' oli uus,
Ja yhdellä synnyt suuret
Ja kunnia, kuuluisuus.
Mut yhdelläkään ei ollut
Sun suuria aarteitas:
Sun mielesi puhtoisuutta,
Ja sun vienoa rakkauttas.
1892.
Kentiesi moitit.
Kentiesi sä moitit lauluissan'
Näin lyhyttä sisällystä.
Niin, muutahan niiss' ei olekaan,
Kuin lempeni selitystä.
Mut kuhunkin näihin pienoisiin
On sykkinyt hieman rinta...
Ja ainehena on kussakin,
Mitä mulla on ihaninta!
1893.
Vanhasta tallesta.
Es ist eine alte Geschichte,
Doch bleibt sie immer neu.
Heine.
1.
Nää soinnut, jotka nyt sullen saa,
On pieniä puhdetöitä,
Mut kuinka se työ oli tuskaisaa,
Ja kuinka se vei multa öitä!
Oli kuin olis niissä nyt hukkunut pois,
Mitä mull' oli kalle'inta,
Kuin nuoruustoivoni ollut ois
Jok'ainokaisen hinta.
Ja siksi ne silloin syntyissään
Niin syvähän syöntä koski,
Ja siks niin vuoteli silmistän',
Ja siks niin kalpeni poski...
2.
Kas kuinka se liikahti virran ves',
Kun lintu sen kalvohon laskeutui,
Ja kuinka se aaltosin värjyy nyt,
Kun lintu sen kalvoss' ui.
Ja pois kun se lentävi, toisaallen,
Ves' virran jällehen värjähtää,
Mut ennenkuin tyven ehtivi taas,
Väre kauvaksi kalvoon jää.
8.
Sua käsissäin öisin kannellut
Ja hellinyt helmassain,
Enin lempinyt sua kuin ketkään muut,
Kuin ainutta onneain.
Minä ymmärsin sinun aatteitas,
Sun henkeäs hehkuavaa,
Sinä kerroit mulle, mä sullen taas
Mont' outoa maailmaa.
Sun luonas aina mun aikehen'
Nous' määrihin korkeisin.
Sun kanssasi tuns' sydän kaiken sen,
Mit' on tuntenut hienoimmin.
Ja kaikki ne uudet maailmat,
Mihin läsn'-olos hengen loi,
Ne pirstuivat ja ne hukkuivat
Ja tokko ne ehjetä voi!
4.
He syitä kylläkin sullen
Mun kuulteni syytelevät,
Ja teeskelijäksi mullen
Sua näyttää pyytelevät.
Ja syytöksensä mä siedän
Sen lohduksi luulevat --
Mut itse mä kyllin tiedän
Sun rintasi liikunnat.
Mä näinhän ne monta kertaa,
Kun yhdessä kuljettiin,
Näin poskihis nousevan verta,
Ja nous välin kummankin.
Ja mä näin sun poskies väikyn,
Kun kanssani leikkiin sait,
Ja mä näin sun silmäsi säihkyn,
Kun luonasi istuin vait;
Ja kun kuni lapsosen liedon
Käs'arsin mä nostin sun,
Sain tuntehistasi tiedon,
Kun silmihin katsoit mun.
Ah, näinhän sen aamuin, illoin
Ja kirkkain kuutamoöin,
Ja sitten... mä näin sen silloin,
Kun viimeksi kättä löin.
Kun kyyneletönnä mä itkin
Ja lausuin kiitokset,
Ja sun vuos' poskias pitkin
Niin kirkkahat kyynelet.
5.
Yht' uskollisna me kohdataan,
Kuin entis-aikana tuona,
Nyt vaan on unien morsian,
Taas viimes-yön' oli luona.
Hän koski poskin mun poskeain,
Niin hienosti, hiukan verran,
Ja kiersi käden mun kaulahain,
Hän näin teki ensi kerran.
Ja oli kuin anteeks pyytänyt ois
Ja sitten se jälleen haihtui.
Tuo valhemorsio vaihtui pois,
Niin -- miksi se sitten vaihtui?
6.
Hymyellös taas hymy kirkas tuo --
Se vielähän tallell' ois? --
Niin taas olen valmis mä unhottamaan,
Sä ett' olet multa pois.
Luo puolehen' silmäs, mä unhotan
Pois sieluni huokailut.
Mä senkin unhotan, sinä ett' oot
Mun kerran unhottanut.
Käy helmahan sitte, mä leikitsen
Sun tummilla hapsillas.
Oi armas, kuin tämä hetkinen
Ois surkean autuas!
7.
Sun yks oli arkoja puolias:
Kun kyhäilyjäs koskin,
Tai keksin runon sun laatimas,
Sä vastasit hehkuposkin.
Sä uhkasit varsin laata pois,
Et haastele mulle laisin;
Et tunnetta yhtä sä ilmiin tois,
Mä sulle kun ilkkuaisin.
Ja sä olit niin kaunis ja kaihoinen,
Kun katselit kulmais alta,
Ja mä ilkkunut en -- ja sä tiesit sen,
Kun katselit kulmais alta.
8.
Oma tiesi on sulla ja määräs nyt,
Jota kohti sä onneen käyt,
Mut tähtesi lienee hämmennyt,
Kun horjuvan tielläs näyt.
Mun nähteni onnes Eedenihin
Sä katsoa koit hymysuin,
Mut kuinka sun silmäsi väikkyikin,
Mä katsehes kulkua luin:
Oi kuinka se sieltä nyt etsinyt ois
Ihanteita ja toiveitaan!
Mut pettyneenä se kirposi pois,
Maa autio, tyhj' oli vaan.
Ja katsehes luin minä toisenkin,
Se arkana mullen sai...
Ja sitten se peittyi kyynelihin,
Ja munkin tummeni kai.
9.
Me yhdessä vieläkin astellaan
(Näet, ystävät ainaiset),
Ja yhtä ja toista me haastellaan.
Välin sitten sä vaikenet.
Ja sun vaietessasi vilkahtaa
Tuhat muistoa sielussas.
Yks huomaamattasi ilmiin saa,
Ja mä vuoroon vaikenen taas.
Ja mun vaietessani vilkkuu myös --
Tuhat toivoa sielussain,
Tuhat toivoa, niin kuni tähteä yöss',
Mut lentotähteä vain.
10.
Kuin kesän jälkeen kauneimman
Saa talvi sekä lunta,
Niin toivot, päivän kirkkahat,
On usein öistä unta.
Ja sinusta mä uneksuin,
Kuin kanssas kuljin hetken.
Mut muistot vielä mieleen tuo
Tän unten taikaretken.
Ne viivähtää ja laajenee,
Ja luovat lemmen-lahden,
Ja auterissa aamukoin
Me soutelemme kahden.
Ja usmat juuri punertuu,
Ja päiv' on nousemassa,
Ja ensi rastas laulahtaa,
Ja puut on purppurassa --
Mä uneksin -- ja havahdan,
Ja kaikki, kaikk' on poissa,
On iltahämy marraskuun,
Ja lunta ikkunoissa.