Äidilleni.
Sydäntäsi, äiti armas,
En voi koskaan unhottaa.
Sinä yksin kyynelillä
Kaipaat mua, kulkijaa.
Kasvosi on kalventanut
Suru munkin tähteni,
Riutunut on voimas, rintas
Muretusta lastesi,
Piennä edest' elämäni
Tuskissain kun vaikeroin,
Paljon silloin kärsit, valvoit
Millä sitä maksaa voin?
Monen kastoit kääretilkun
Jäsenehen kipeään,
Monet lauloit lempilaulut
Lohdutukseks itkevän.
Millä kostan vaivat kaikki,
Joita sitten nähnyt oot?
Mitkä oisi kyynel-öiden
Ilotonten palkkiot?
Et sä niistä, äiti armas,
Palkkiota vaadikaan.
Elosikin uhrajaisit
Edistääkses onnean'.
Kiitos sulle, kantajani,
Vaalijani, neuvojain!
Ohjett' olen monta saanut,
Kallihimmat sulta sain.
Kiitos sulle, sydämestän'
Kuvasi ei kuolla saa.
Sinä yksin kyynelillä
Kaipaat mua, kulkijaa.
1890.
Kaksi vuodetta.
Kaks vuodett' oli mun mökissäin,
Yks mull' oli, toinen äidilläin.
Ne oli niin lämpimät kumpikin,
Ja äitini pöyhi ne iltaisin.
Noit' armait', armaita iltojan'!
Mut voi ero-iltoa, murhettaan -- --
Ne vuotehet viel' on mökissän',
Mut toist' ei äiti nyt pöyhikään.
Ja myöhään, myöhään iltaisin
Lie pöyhimättä se toinenkin...
1890.
Viimeinen neuvo.
Kai nyt, kun luotasi läksin,
He kertovat lapsestas,
Ja kaiketi monta kertaa
On katkera kuulemas.
Kentiesi jo tänään kuulet
Mun lietona langenneen,
Ja huomenna ehk' on lapses
Jo horjunut uudelleen.
Kentiesi he kertovat sullen
Kurjuutta ja vaivaa vain,
Ja kyynelkylpyjä paljon
Mun maailmanmatkaltain.
Mut totuudesta jos kerran
Mun kertovat poikenneen,
Ett' astelen vilpin tietä
Ja unhotan oikeuden,
Oi silloin älkösi usko,
On valhetta kuulemasi
Näin viime neuvosi, äiti,
Ei unhotu lapseltas.
1892.
Ainoa sukulaiseni.
Jo kansakoulua pienenä käydessäin
Mä usein Riikan mökkihin yöksi jäin.
Kun ilt' oli myöhäinen tai tuiskusi tiellä,
Niin suojaa aina mä löysin siellä.
Hän usein silloin kerskasi porstuataan,
Niin kaunis ei muka lie sali ruhtinaan:
_Lumtvalkea_ siin' on lattia -- kynttilöinä
Oli taivahan tähdet talviöinä.
Ja huoneessaankin siell' oli komeaa:
Pilareita kaks näit keskellä lattiaa.
Kuin Simson niihin jos oisit tarttununna,
Niin mökkihin oisit hautautunna.
Hän mulle antoi vuotehens olkisen
Ja itse silloin siirsihe uunillen;
Mut liian kylmä jos mull' oli vuoteessansa,
Mä uunille kiipesin eukon kanssa.
Mont' yötä siellä hän istui kylmissään --
Välin puut' ei ollut uunihin yhtäkään --
Mut jouten ei hän istunut valvehella,
Taas sukk' oli valmis aamusella.
Ja rakkain hälle, riemuna vanhuuden,
Se kahvipannunsa ol' kakskuppinen;
Jos nälkääkin välin kärsi ja taudin tuskaa,
Tok' kahvia häll' oli aina ja nuuskaa.
Hän rattosa ain' oli, valmis riemuamaan,
Vain harvoin kyynelen näit hänen kulmillaan,
Vain silloin, kun rovon annoit puuttehesensa,
Näit kyynelen vierivän poskellensa.
Tuo poski, nyt vaikk' uurtama kurttujen,
Myös kerran ol' silosempi ja ruusuinen,
Mut silloin, nuorna jo, ruusut kyynele peitti,
Kun petteli kulta ja sitten heitti. --
Ja uuniltansa hän lauleli laulujaan,
Tuot' armast' ääntä en unhota konsanaan.
Kun vielä laulua oivaa kuulen milloin,
Mä Riikan laulua muistan silloin.
Pikku Emma.
Ne ovat niin hyvät nuo lapsoset,
Niin rakkahatkin, että,
Kun viel' on lyhyet hamoset,
Ja käyvät kymmenettä.
Mä muistan vieläkin, Emma, sun
Niin pikkuruisna tuona,
Kuink' oiva ystävä olit mun,
Kun milloin kävin luona.
Kun helmahani kiikkumaan
Olit päässyt juosten juuri,
Ja hellämielin halaamaan,
Niin onnes oli suuri.
Ja kuinka välin, kun erottiin,
Oli silmäs kyyneleillä:
"Voi, miks et sinä käy useemmin,
Ja miks et sä asu meillä?"
Nyt kuinka ne muuttunut lieneekään
Nuo ystävyyden suhteet,
Mut Emma istuvi mielellään
Nyt yksin iltapuhteet.
Hän istuu hiljaa ja uneksii,
Ja mieli on hieman arka.
Niin, miks olet kasvanut immeksi,
Sä entinen lapsi parka!
1895.
Pikku "huusholliska".
Katsos pikku "huusholliskaa",
Toimess' on jo varahin;
Kyökissä hän puuhaa, tiskaa,
Ruoka syntyy parahin.
Aamulla jo päälle hellin
Kahvipannut laitetaan;
Päiväks taas hän keittää vellin
Taikka puuron, kuinka vaan.
Keitä, puuhaa, tyttö tyllä,
Taitos ei oo tarpeeton!
Suurten tyttöin sulta kyllä
Oppimista paljon on.
1889.