Aamulla ani varahin,
Ensi koiton koittamalla,
Kun on usmia kosolta
Rannalla merellisellä,
Käyös kuuta katsomahan,
Päiveä tähyämähän.
Noin se nousi Luojan päivä,
Armas aurinko yleni:
Ensin kukkulat punasi,
Korkeudet kultaeli,
Valasi ylähät vaarat,
Tuikkaeli tuntureilla.
Ja kun kultas kukkuloita,
Ensi rastas raksahutti.
Loisti sitten loitommalle,
Yleni ylähämmälle:
Puiden latvat purppuroitsi,
Kukitti soreat kuuset,
Halasi humuvat hongat,
Kirkasteli koivikoita,
Rannan raidoissa rusotti.
Ja kun kultas metsäkummut,
Rannan raidoissa rusotti,
Jo heräsi leivonenkin,
Käkikin kukahti puussa;
Jo on aaltonen yleni
Vienosti väräjämähän,
Tuhannesti tuikkamahan
Rannalla merellisellä.
Vaan se nousi Luojan päivä,
Loisti yhä loitommalle:
Laskeusi laaksomaihin,
Alesi alankomaihin,
Loisti heinän helpehissä,
Nurmen kukissa kimelti;
Paistoi pellot päivärinnat
Sätehillä säihkyvillä,
Lämmitti noroiset notkot
Hengähdyksin hehkuvaisin;
Vilut viidakot herätti
Unistansa usmaisista,
Pyyhki sumut suo-peristä
Sekä hallat hettehiltä
Leyhkäyksin lämpimäisin,
Syleilyin sädehtiväisin.
Ja kun kultas laaksomaita,
Loisti heinän helpehille,
Silloin vasta luonto liikkui!
Silloin alangot elivät,
Laaksomaat iloa löivät!
Kuulkosi lehdossa rannan
Satakielen sylkytystä!
Taikka muissa metsiköissä
Tuhatkielin kiitosvirttä!
Katso, kuin helossa päivän
Nurmen kukat nuorentuvat!
Kas, kuin pellot paistehessa
Kypsyvät eloksi kansan! --
Silloin, suuren päivän saaden,
Auringon ani yleten
Itse kansakin havaapi,
Inehmokin ilmauupi
Työhön suuressa valossa! -- --