Kun hätä on suurin, on apu lähinnä.
Mutta yhä vaikeammaksi kävi elämämme. Meidän piti myydä tai pantata se
vähä, mitä ryöstöherroilta oli jäänyt, saadaksemme jotakin syötävää.
Eräänä päivänä huomasin vihkisormuksen hävinneen Katrin sormesta. Kun
kysyin sitä, sanoi hän hymyillen:
"Voinhan rakastaa sinua ilman sormusta."
Sirkka ansaitsi tunneillaan sen verran, että sai vuokransa ja ruokansa
maksetuksi. Hän oli vähitellen tullut käsittäneeksi sulhasensa
petollisen rakkauden ja lausui ilonsa siitä, että oli onnettomuuden
välttänyt.
Kun suuremmat kirjalliset yritykseni olivat tehneet haaksirikon,
turvauduin pikkutuotantoon: sepustelin kertomuksia ja runoja, vaikka
palkkio oli perin niukka. Katri auttoi niin paljon kuin lapselta
saattoi, mutta kaikesta huolimatta kasvoi velkataakka yhä raskaammaksi.
Pienet talous- ja huonekalumme olivat vähin erin siirtyneet
panttikonttoriin. Meillä ei enää ollut omaa taloutta, ja Katri oli
siitä perin onneton. Söimme mitä milloinkin satuimme saamaan. Pahinta
oli, että kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, ja meidät uhattiin
häätää minä päivänä hyvänsä.
Muistin sedän, mutta ylpeyteni esti minua turvautumasta enää hänen
apuunsa.
Kerran, kun hätä oli pahimmillaan, olimme pari päivää syömättä.
Harhailin kadulla tietämättä mitä tehdä. Nälkä ja epätoivo lamauttivat
tahtoni. Silloin tuli vastaani ystävä, joka kerran oli myynyt minulle
onnettoman lehtensä. Hän tarjosi päivällistä. Halveksien hylkäsin ensin
tarjouksen, mutta nälkä voitti. Söin kuin susi ja ajattelin, miten
voisin pistää jotakin taskuuni, viedäkseni Katri-raukalle.
Ulkona ravintolan oven takana seisoi repaleinen lapsi, jonka
kohmettuneessa kädessä oli jokunen kuparikolikko. Hänen rukoileva
katseensa puhui paremmin kuin sanat. Olin jo astunut ohitse, kun
samassa otin kukkarostani viimeisen kolikkoni ja annoin pienokaiselle,
joka kiitollisena otti almun. Ja minä sanoin itselleni:
"Mikä onkaan ihminen! Äsken olin itse tyhjin vatsoin, ja nyt kun olen
syönyt kyllikseni, aioin mennä tarvitsevan ohi ojentamatta auttavaa
kättä."
Katri oli käynyt niin heikoksi, että hädin jaksoi seistä.
"Ei, tästä täytyy tulla loppu! Parempi on pikainen kuolema kuin
tällainen kidutus", sanoin minä.
Hän katsoi minuun raukeasti, mutta katseessa oli vielä hiukan toivoa.
"Emme saa kadottaa rohkeuttamme. Meidän täytyy elää — lapsen vuoksi."
Hän pukeutui ja lähti ulos, pyytäen minua katsomaan lasta. Vasta
illalla myöhään hän palasi tuoden jotakin paperiin käärittynä.
"Missä olet ollut?" kysyin. Mutta hän vastasi kiertäen: "Olinpahan vain
jossakin." Kamala aavistus lensi mieleeni. Kävin hänen käsivarteensa,
puristin sitä rajusti ja sanoin: "Vastaa, onneton!" Hän istahti ja
alotti:
"En aikonut sitä ilmaista. Menin työnvälitystoimistoon, ja minut
lähetettiin erään herrasväen ikkunoita pesemään. Huimasi kovin päätäni
seistessäni korkealla, mutta suljin silmäni ja ajattelin lasta."
Häpeän tunne valtasi minut. Tartuin hänen käteensä hellästi hyväillen
ja sanoin:
"Katri rakas, sinä helmi kaikkien vaimojen joukossa, voitko antaa
anteeksi, että ajattelin alentavasti sinusta?"
Vastaukseksi hän otti leivän ja antoi puolikkaan minulle.
"Ei, rakkaani, minulla ei ole oikeutta syödä, mitä sinä olet ansainnut."
"Lain mukaan on aviopuolisoiden omaisuus yhteistä", sanoi hän, ja pieni
naurunväre leikki hänen silmänurkassaan.
"Ja sitte sinä vielä annoit isomman puolen minulle", sanoin
nuhtelevasti.
"Äiti opetti lapsena, että jakaja saa tyytyä pienempään. Mutta miksi et
syö? Eikö sinun ole nälkä?"
Leipä oli kovaa, mutta ainakin minun palani pehmeni kyynelistä.
"Mistä saamme huomenna?" sanoin syödessäni.
"Huominen päivä on Jumalan kädessä!" vastasi Katri.
Kun olimme menneet levolle ja valo sammutettiin, huomasin Katrin
polvistuvan vuoteella ja rukoilevan niinkuin silloin kun Sirkka tuli
Helsinkiin. Ja minusta tuntui, että niin vähän kuin itse olinkin
ansainnut armoa, Jumalan täytyi kuulla Katria — niin hyvä, puhdas ja
jalo hän minun mielestäni oli. Ja minä nukuin rauhallisemmin kuin
milloinkaan onnen päivinä.
Mutta yhä synkemmäksi kävi tulevaisuus. Kuolema heilutti uhkaavana
viikatettaan meidän ylitsemme, varmana voitostaan.
Eräänä aamuna kysyi Katri:
"Eikö meillä enää ole mitään panttiin vietävää?" Me puhuimme siitä
apukeinosta jo ihan tyynesti.
"Ei mitään. Kaikki on lopussa..."
Hän ei virkkanut sanaakaan — raskas huokaus vain kohosi hänen
rinnastaan.
En voinut katsella tuota äänetöntä tuskaa, joka viilsi kuin säilänterä
ja samalla syytti minua.
Hain käsikirjoitusteni joukosta, lähdin erään lehden toimitukseen ja
tarjosin sepitelmiäni. Sanottiin, että heillä oli laatikot täynnä
käsikirjoituksia julkisuutta odottamassa, mutta luvattiin kuitenkin
ottaa minun tuotteeni niin pian kuin tila salli. Pyysin jonkun verran
etukäteen, mutta minulle vastattiin, että heillä oli periaatteena
maksaa vasta kun tuote oli ilmestynyt.
Palasin kotiin ja kerroin, että olin tehnyt viimeisen ponnistukseni.
Katri lähti kaupungille ja ilmoittautui työnvälitystoimistoon, mutta
siellä oli satoja vuoroaan odottamassa. Ja hän palasi matkaltaan yhtä
toivottomana kuin minäkin.
"Kirottu elämä!" pääsi huuliltani.
"Elä kiroa elämää!" sanoi Katri lempeästi nuhdellen. "Elämä on suuri,
kaunis Jumalan lahja, mutta tunnottomat ihmiset ovat sen turmelleet."
Minä etsin joka nurkan, mutta en löytänyt mitään kelvollista. Lähdin
ullakolle.
Madonnankuva oli siellä sopessaan... Ulosottomiehen potkusta syntynyt
tahra näkyi yhä Kristus-lapsen jumalaisella otsalla. Otin taulun,
käärin paperiin ja lähdin ulos.
Panttikonttori oli täynnä kurjannäköisiä, onnen hylkimiä olentoja,
jotka tarjosivat viimeisiä tavaroitaan voidakseen jatkaa elämäänsä
jollakulla päivällä tai kenties viikolla. Suunnattoman iso,
ihravatsainen mies seisoi tiskin takana, arvioi esineitä, hyväksyi ja
hylkäsi, ilman sydäntä, kylmästi, koneellisesti.
Kun takana olevat vihdoin tyrkkäsivät minut esiin, poistin nopeasti
kääreen ja käänsin madonnankuvan ulospäin. Panttiherra katsoi minuun
kysyvästi.
"Mikä se on?"
"Vanha taulu", sanoin punehtuen aivan kuin olisin sen varastanut.
"Ei me huolita sitä. Meillä on sellaista rojua makasiinit täynnä",
sanoi mies ja sysäsi madonnan syrjään, ottaen sen sijaan eräältä
jätkältä vanhat housut.
Nolona ja häveten peitin kuvan ja poistuin. Kaikki katselivat minua,
toiset ivallisesti, toiset ehkä säälien.
Kävelin umpimähkään katua ylös, toista alas. Väsyttyäni istahdin
puistoon ja katselin onnellisempien kiirettä ja touhua.
Samassa sattui katseeni vastapäätä sijaitsevan rakennuksen seinälle,
jossa näkyi isoilla kirjaimilla:
KIRJAKAUPPA JA ANTIKVARIAATTI. VANHOJA KIRJOJA JA TAIDETEOKSIA
OSTETAAN.
Niinkuin olisi joku kutsunut minua hypähdin penkiltä. Astuin suurehkoon
saliin, missä oli hyllyt täynnä kirjoja lattiasta kattoon ja seinät
taulujen ja piirustusten peitossa. Alussa en nähnyt elävää olentoa,
mutta pian huomasin kaksi herrasmiestä hartaassa keskustelussa
erään taideteoksen edessä. He väittelivät niin kiivaasti, etteivät
lainkaan huomanneet minun tuloani; hosuivat käsillään, puhuivat
renessanssiajasta, alankomaalaisesta koulusta ja muista viisaista
asioista.
Nuorempi herroista, joka näytti olevan taidekauppias, huomasi vihdoin
minut ja tuli kysymään asiaani.
"Minulla olisi vanha taulu", sanoin hämilläni ja otin kuvan esiin
kääröstä.
Tuskin olin sen tehnyt, kun taidekauppiaan kasvot osoittivat mitä
vilkkainta mielenkiintoa. Hän sieppasi kuvan, piteli sitä päivää,
vasten ja alkoi kiireesti hakea sen kulmasta tekijän nimeä.
Vanhempi herrasmies, jolla oli pitkä valkoinen parta, mutta ei
hiuskarvaakaan päässä astahti myöskin esiin ja nähtyään kuvan tarttui
siihen innokkaasti, sanoen:
"Mitä ihmettä! Rubensinko? Ei, kaiketi jäljennös!"
"Tämä näyttää totisesti alkuperäiseltä", puheli taidekauppias
ihmeissään. Hän silmäili minua kuin pökertyneenä. Vanha herrasmies,
nähtävästi taiteentuntija, otti taulun hänen kädestään ja tarkasteli
sitä huolellisesti.
"Ainakin se on hänen kouluaan, ja varmasti vanha. — Kenties jonkun
oppilaan. Arvokas joka tapauksessa:"
Hän kääntyi minuun.
"Myykää se minulle!" sanoi hän. "Paljonko tahdotte siitä?"
Minäpä osasin olla vielä siksi ovela, että päätin käyttää hyväkseni
heidän innostustaan. Yritin tekeytyä rauhalliseksi liikemieheksi.
"Jos taulu miellyttää herroja, niin antakaa siitä minulle kymmenen
markkaa."
"Kymmenen markkaa!" huudahti taidekauppias, ja hän ei voinut olla
remahtamatta nauruun. "Sanokaa sentään kymmenen kertaa kymmenen! Sen se
sietää. Tehdään siis kauppa siitä hinnasta."
En voinut muuta kuin katsella häntä hölmistyneenä. Samassa virkkoi
vanha herrasmies vakavasti:
"Jos voitte tyydyttävästi selittää taulun alkuperän ja
omistusoikeutenne, niin esitän, että myytte sen minulle
kolmestakymmenestätuhannesta markasta! Olen konsuli S.; olette kenties
kuullut, että minä päätän asioista pikaisesti enkä koskaan korolta
tarjoustani. Taulu voi olla paljoa enemmän arvoinen, — ja luultavasti
onkin, sen sanon suoraan. Mutta jos erehdyn, olkoon vahinko minun."
Taidekauppias kumarsi ikäänkuin kieltäytyen sekaantumasta hyvän
liiketuttavan kilpailijaksi.
Kärsimysteni katkeroittamana luulin katselevani huonoa ilveilyä ja
vastasin tuskastuneesti:
"Hyvä herra! Kenties olette rikas, ja teidän kannattaa kerskua
rahoillanne. Mutta elkää sentähden pilkatko köyhää miestä, jolla ei
ole muuta kuin tämä vanha kuva. Minäkin omistin kerran jotakin, mutta
ihmisten petollisuuden tähden menetin kaikki. Luulin taululla olevan
jonkun markan arvon, ja olihan toki oikeus kysyä —"
Vanha herrasmies sai minut kuitenkin varsin pian vakuutetuksi siitä,
että hän oli tosissaan. Saatuaan kuulla, miten taulu oli tullut
haltuuni, ja ystävällisesti urkittuaan liikaakin oloistani, hän
vei minut kuin unessakävijänä kotiinsa, missä sain allekirjoittaa
hänen laatimansa kauppasopimuksen, samalla kun hän kirjoitti minulle
maksuosoituksen. En tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani, kun
läksin hänen luotansa, korvissani hänen vielä toistamansa vakuutus,
ettei ollut aivan varmaa, kumpainen meistä oli tehnyt hyvät kaupat.
Luonnollisen vaiston kannustamana ryntäsin pankkiin. En vieläkään
voinut uskoa, että onnenpotkaus oli tosi. Mielenkuohuni arvattavasti
herätti epäilyksiä, mutta rahat luettiin eteeni! Nyt vasta aloin olla
varma. En kerinnyt tarkastamaan setelitukkoa, vaan sieppasin sen ja
lähdin vilistämään niin rajusti kuin olisi minun ollut saavutettava
maailmanennätys pikajuoksussa. Kaadoin vastaantulijoita, ja onni oli,
etten juossut automobiilin alle!
Kotiin tultuani viskasin setelit pöydälle ja aloin mielettömänä ilosta
huutaa:
"Katri, Katri! Madonna! Kolmekymmentätuhatta Rubensia Harvinaisen
arvokas taidekauppias! Vanha valkopartainen herra, luultavasti jonkun
alankomaalaisen mestarin tekemä!"
Katri vetäytyi kauhistuneena ovea kohti ja änkkäsi:
"Hyvä Jumala! Hän on menettänyt järkensä!"
"Vähät siitä, olenko hullu vai viisas, mutta nyt meillä on rahoja!"
Hän tuijotti setelitukkoon ja ravisti päätänsä.
"Ei, Kalle, vie pois rahat, mistä oletkin ne ottanut! Sinä et ole
tuollaista summaa rehellisellä tavalla hankkinut."
Minun piti kertoa koko historia moneen kertaan alusta loppuun,
ennenkuin sain hänet uskomaan, että todella olin madonnasta saanut
rahani.
Hän lensi kuin raketti ulos ja palasi hetken päästä vetäen Sirkkaa
perässään. Minä kouraisin setelitukkoa, siirsin siitä umpimähkään
Sirkan eteen aimo osuuden ja sanoin:
"Tuossa on sinun perintösi! Ja siinä on kärsimyksistä! Ja tässä
myötäjäisiksi, kun kerran joudut naimisiin!"
"Nythän minä saan uuden hatunkin!" riemuitsi tyttö hyppien kuin harakka.
"Saat tusinan hattuja — ettei ne aina lopussa ole", sanoin minä. "Ja
sullo nyt nuottisi ja lähde ulkomaille: Pietariin, Roomaan, Parisiin,
Tokioon, mihin tahansa!"
Olimme niin iloiset, ettemme muistaneet, mistä koko ilo alkunsa sai.
"Siis oli kuitenkin totta, että madonna tuottaa onnea", sanoin viimein.
Ilon kyyneleitä pyyhkien virkkoi Katri: "Ehkä se kuulee rukouksenkin!
Kuka tietää!"