Kun nälkä suolissani kurnuttaapi,
ja reiät irvistävät vaatteissain,
kun vaimo vieressäni jurnuttaapi,
ja kuolo kummittelee aatteissain,
ma kuningasta silloin kuvittelen
ja herkkupöydän laitan linnassain,
ja juhlavieraitani huvittelen,
ministereitä virast' erottain.
Mun onhan laulun, aatteen valtakunta,
jot' itsevaltiaana hallitsen,
Sun kanssas, kuningatar, näämme unta,
ja onnemme on suuri, ikuinen.
"Niin minäkö kuningatar! Luulen, että hänen korkeutensa perintöruhtinas
on sairas; se oli levoton koko yön", sanoi Katri ja viihdytti lasta,
joka oli ruvennut itkemään.
"Mutta sanohan, Katri, eikö ole ihmeellistä, että ihminen voi
ajatuksissaan luoda aivan uuden maailman, jossa kaikki on sellaista
kuin hän toivoo ja tahtoo?"
"Kyllähän se on kaunista, mutta nälkäinen vatsa ei tule toimeen
kuvitteluilla, eikä talon isäntä huoli sinun runojasi vuokran
maksuksi", sanoi Katri. Hänen pilassaan oli totta toinen puoli — ehkä
vähän runsaamminkin.
Sirkka astui samassa sisään. Nähdessään kaiken sen surkeuden, jonka
keskellä olimme, tuli hänen muotonsa kovin murheelliseksi. Huomasimme,
miten hän koko sydämellään otti osaa onnettomuuteemme. Hän istahti
puulaatikon syrjälle ja katseli ääneti ympärilleen. Äkkiä hän näki
jotakin nurkassa ja sanoi:
"Madonna on tuolla! Madonna ja lapsi!" jatkoi hän ja silmäsi
veitikkamaisesti Katria.
Katri punehtui ja painoi päänsä alas.
"Joko eno on säveltänyt sen laulun?" kysyi Sirkka.
"Nytpä sitä taitaa joutaa säveltämään. Ei ole juuri muitakaan töitä",
vastasin saadakseni tytön kimpustani.
Hänellä oli nähtävästi jotakin sydämellään, mutta hänen oli vaikea
saada sitä esiin. Lopulta hän aivan kuin ohimennen sanoi:
"Voiko eno hommata hiukan rahaa minulle? Tarvitsen Schubertin laulut ja
sitten... uuden... uuden..."
Syntyi raskas äänettömyys.
"Lauluihin ehkä saadaan rahoja, mutta uuden hatun ostaminen täytyy
lykätä parempiin aikoihin", sanoin.
"Niinkö!" huokasi tyttö ahdistuneesti. "Täytyy sitte jättää."
Tuntien syytöksen, minkä nuo sanat sisälsivät, sanoin liikutettuna:
"Kyllä minä olen huono holhooja. Mikään rangaistus ei olisi minulle
kyllin ankara. Jos äitivainajasi olisi tiennyt..."
Tyttö tuijotti mietteissään eteensä. Sen sijaan että olisi moittinut
minua hän sanoi:
"Mutta tiedättekös, mitä minä olen keksinyt? Rupean antamaan
soittotunteja, ja voin minä alotteleville lauluakin opettaa."
Ja tytön silmät säihkyivät aivan kuin hän jo puuhaisi oppilaittensa
kanssa.
"Tosiaankin, tee se! Oppilaita ei sinulta tule puuttumaan — ei ainakaan
miespuolisia", ihastui Katri tuumaan.
"Sirkka-rukka!" pahoittelin minä. "On surkeata, että sinun, jolla
kerran oli omaisuutta, täytyy antautua leipätyöhön, vaikka opintosi
ovat kesken."
"Mitä surkeata siinä on! Päinvastoin on hyvä, että opin ansaitsemaan.
Tähän asti olen vain tuhlannut rahoja."
Huomasin ihmeekseni, että Sirkassa oli tapahtumassa käänne. Hänkin
oli viime aikojen kokemuksissa muuttunut, kehittynyt. Hän katseli
ympärilleen ja sanoi:
"Täällä on kaikki ylösalasin. Entä jos tulisi vieraita!"
"Mitä? Vieraita! Ei, kyllä me tästäpuolin saamme olla omissa
oloissamme. Kun ihminen joutuu kurjuuteen, silloin kyllä ystävät
pysyvät piilossa."
Kun Sirkka oli mennyt, sanoi Katri:
"Hän on minusta viime aikoina tullut aivan toisenlaiseksi."
"Niin minustakin. Sen on kärsimys tehnyt. Antaisin polttaa käteni
hiljaisella tulella, jos vain voisin hankkia takaisin hänen
omaisuutensa."
Katri asetti lapsen sänkyyn ja alkoi siistitä huonetta. Minä sillaikaa
vein madonnankuvan ja muuta romua ullakolle. Saatuamme huoneen
näyttämään hiukan ihmisasunnolta ehdotin, että menisimme johonkin
ravintolaan syömään. Mutta Katri sanoi, että siellä voisi kohdata
jonkun tuttavan. Minä ymmärsin, että hän häpesi pukuaan, joka oli
kulunut ja kuosiltaan vanhettunut.
"Vielä on meissä ylpeyttä. Miksi muutoin häpeäisimme köyhyyttämme,
ikäänkuin se olisi rikos?" sanoin hänelle.
Hän oli kauan vaiti.
"Niin, mistähän se johtuu, että tuntuu niin vaikealta tunnustaa
olevansa huonompi muita?"
"Ja kuitenkin vaihtuu ihmisen onni alinomaa. Köyhällä on toki se
lohdutus, ettei hänen tilansa enää huonommaksi tule, jotavastoin rikas
on alinomaa lankeamisen vaarassa."
Iltapäivällä tuli vieraita, niinkuin Sirkka oli ennustanut. Se oli
hänen sulhasensa! Kun nuorukainen näki, että entinen siisti kotimme
oli muuttunut viheliäiseksi kellarikopiksi, antoi hän meidän ymmärtää,
mikä suuri armo ja kunnia meille tapahtui, kun hän suvaitsi astua
köyhän kynnyksemme yli. Tämä alentuvaisuus lisäsi sitä epäedullista
vaikutusta, jonka hänestä olin ensi kerralla saanut.
Hän seisoi ovella eikä muistanut edes lakkiaan ottaa päästä, vaan puhui:
"Morsiameni, neiti Vanamon toivomuksesta ilmoitan, että me olemme
kihloissa ja menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista."
"Hyvä herra", sanoin minä, "jos asia osoittautuu välttämättömäksi, ei
ole minun vallassani sitä vastustaa. Sallikaa minun kuitenkin kysyä,
onko asemanne semmoinen, että voitte elättää vaimon?"
Nuori mies kohautti olkapäitään ylimielisesti.
"Se ei ole tarpeellistakaan. Neiti Vanamolla on talletuksia. Sen on hän
itse sanonut."
Ja hän heilutti keppiään ja loi halveksivia silmäyksiä ympärilleen.
"Elkää antako pettää itseänne", sanoin minä. "Onnettomien asianhaarojen
johdosta on neiti Vanamo menettänyt kaiken omaisuutensa."
"Mitä! Mahdotonta!" huusi sulhasmies.
"Ikävä, jos hän ei ole teille sitä ilmoittanut. Mutta niin on asia."
Ylkämiehen muoto oli äkkiä muuttunut. Hän kadotti viimeisenkin
kunnioituksensa ja huusi:
"Tästä seikasta aion ottaa selvän, ja jos asia on tosi, niin en
onnittele teitä!"
Ja hän lähti hyvästelemättä.
* * * * *
Seuraavana aamuna sain pari kirjettä. Toinen oli sulhaselta. Hän
haukkui minua silmät, korvat täyteen ja sanoi nostavansa oikeusjutun
minua vastaan kavalluksesta ja uskottujen varojen väärinkäytöstä.
Pitkin matkaa hän puheli "vaimoni varoista" ja "yhteisestä
omaisuudestamme". Minä olin kumminkin kylliksi vanha osatakseni oikein
arvostella moisia purkauksia, ja hänen puheensa kavalluksesta olisi
herättänyt naurua, ellei se olisi ollut yhteydessä niin vakavan asian
kanssa kuin Sirkan omaisuuden menetys oli.
Enemmän huolta tuotti toinen kirje. Siinä asianajajani ilmoitti, että
tirehtöörin nostama kunnianloukkausjuttu oli tulossa uudestaan esille
ja että minun oli hankittava todisteita syytökseni tueksi, koska oikeus
tuskin enää myöntäisi lykkäystä. Rivien välistä saattoi lukea, että
juttu oli päättyvä minulle huonosti. Kirjelmän lopussa pyydettiin minua
samalla käymään suorittamassa asianajopalkkio.
Mutta kaikista pahinta oli, että Sirkka tuli illalla itkien ja
valittaen, silmät turvonneina ja sydän syttä mustempana, heittäytyi
lattialle, vieritteli itseänsä ja voihki, ettei hän tahdo elää.
Ymmärsin, että uuden hatun tähden ei toki nainenkaan noin katkerasti
itke.
"Sirkka rakas, mikä sinua vaivaa! Oletko sairas?"
"Hän ei enää rakasta minua! Hän on hyljännyt minut! Voi minua
onnetonta! Minä hukutan itseni!" vaikeroi tyttö-parka.
Aloin vähitellen oivaltaa. Otin häntä kädestä ja sanoin:
"Sulhosiko hyljännyt! Se mies ei todellakaan ole sinun surusi ja
kyyneleittesi arvoinen. Lurjus hän on, joka rakkautta teeskennellen on
yksinomaan tavoitellut omaisuuttasi."
Tyttö loi minuun vihamielisen, halveksuvan silmäyksen.
"Eno ei saa puhua noin hänestä! Minä en salli sitä, minä rakastan
häntä!"
"Mutta kuulehan toki, mitä minä sanon. Niin pian kuin kerroin
sulhasellesi, että olet menettänyt rahasi, oli hän heti valmis
hylkäämään sinut. Todistaako se rakkautta!"
Mutta yhä katkerampana hän vastasi:
"Miksi eno meni kertomaan sitä?"
"Sen vuoksi että tahdoin paljastaa hänen oikean luonteensa. Ei, Sirkka
rakas, pyyhi sinä kyyneleesi ja kiitä Jumalaa, että pelastuit vaarasta
joutua huonon miehen vaimoksi."
"Hän...ei ole huono. Voi, voi, minua onnetonta! Mitä minusta nyt tulee!"
Ja hän alkoi uudelleen itkeä. Jätin hänet, sillä olin varma, että hän
huomenna katselisi asioita toisessa valossa.
Vieläkin tuli Jobin posti. Kustantajani oli hyljännyt uuden teokseni
sen "raskaan tyylin ja pessimistisen maailmankatsomuksen" vuoksi. Tämä
pettymys löi minut aivan lamaan.
Pienokaisemme oli sairastunut nähtävästi vilustumisesta muuttohommissa.
Katri oli kovin huolissaan ja valvoi yöt päivät sen vieressä.
* * * * *
Olin pari viime päivää hautonut kolkkoa suunnitelmaa. Karkoitin sen,
mutta se palasi yhä itsepintaisempana. Minussa alkoi juurtua ajatus,
että koko elämäni oli hyödytön ja ilman tarkoitusta. Olinhan saattanut
itseni ja perheeni perikadon partaalle ja tuhonnut lisäksi holhottini
elämän.
Kun Katrin illalla piti viedä lapsemme sairaalaan, ryhdyin panemaan
päätöstäni täytäntöön. Menin ullakolle, otettuani mukaani nuoranpätkän.
Oli myrskyinen kuutamoilta. Sysimustia repaleisia pilviä ajelehti
taivaalla, peittäen kuun milloin puoleksi, milloin kokonaan.
Ajattelin vielä hetken, miltä tuntui kuolla, ja tulin siihen tulokseen,
ettei se ollut ainakaan pahempaa kuin se elämä, johon olin suistunut.
Sinä hetkenä unohdin itseni, Katrin, lapseni, Sirkan — kaikki, mitä
minulle oli ollut rakasta ja kallista elämässä. Ajattelin vain lepoa,
unhotusta, jonka kuolema tuottaisi. Olin suunniltani.
Otin köyden, viskasin toisen pään katon tukipuun yli ja aloin tehdä
silmukkaa. Mutta samassa vihlova ääni sai minut keskeyttämään työni ja
kuuntelemaan. Kenties se oli myrskyn kohina. Äkkiä hajosivat pilvet, ja
kuu sukelsi esiin täydessä kirkkaudessaan. Silmäni sattuivat nurkkaan,
jossa häämöitti jotakin: madonna lapsineen! Pyhä neitsyt katseli minua
surumielisenä, mutta samalla lempeänä, lohduttavana. Silloin muistin
Katrin ja lapsen. Jättääkö heidät yksin jatkamaan toivotonta kamppailua
kohtalon leppymättömiä valtoja vastaani Pelkuri, kurja raukka silloin
olisin!
Köysi oli pudonnut kädestäni. Kiiruhdin alas ja kävelin kauan kadulla,
antaen tuulen jäähdytellä sekavia, hourailevia aivojani.
Vihdoin menin sisään. Katri ei ollut palannut, mutta hän tuli pian ja
ilmoitti, että lääkäri oli antanut rauhoittavia tietoja lapsen tilasta.
Vasta aamulla rohkenin kertoa Katrille kamalan aikeeni. Hän tuli hyvin
liikutetuksi ja sanoi: "Kuinka hyvä olet, kun et jättänyt minua yksin
nälkäkuoleman kanssa taistelemaan!"
"Kiitä madonnaa!" sanoin minä. "Se toi mieleeni sinut ja lapseni."