Kuninkuus ja hirttonuora.
Sanotaan, että kun puute astuu sisään yhdestä ovesta, menee rakkaus
ulos toisesta.
Katrin ja minun suhteen tämä väite joutui häpeään. Meidän rakkautemme
varttui ja vahvistui vastoinkäymisissä. Luonnollisesti meidänkin kesken
tuli erimielisyyttä ja väärinymmärrystä, mutta ne unohtuivat pian.
Myrskyä seurasi tyven, ja rakkauden lempeä päiväpaiste hajoitti murheen
mustat pilvet.
Kun me unettoman, raskaan yön jälkeen heräsimme ahtaassa, pimeässä
asunnossamme, tuntui alussa siltä kuin ei enää kannattaisi nousta
jatkamaan elämää. Me olimme kuin haaksirikosta pelastuneet. Vähät
tavaramme olivat sateen ryvettämät ja naarmuja täynnä; osa oli mennyt
kiireessä rikki. Ilma huoneessa oli ummehtunut, seinäpaperien raoissa
vilisi syöpäläisiä. Ehkä oli tästäkin viheliäisestä hökkelistä joku
onneton perhe häädetty vuokravelan takia.
Emme olleet vielä pukeutuneet, kun tultiin ilmoittamaan, että ensi kuun
vuokra olisi maksettava etukäteen.
"Sellaista se on, kun on köyhä. Ei kukaan luota", sanoin minä ja
istahdin raskaasti huoahtaen takaisin sängyn laidalle.
Katri katseli minua ääneti, tarttui äkkiä päähäni ja veti sitä
puoleensa säälitellen:
"Harmaita hiuksia!"
"Ei suinkaan", väitin minä, sillä kukapa kernaasti myöntäisi olevansa
vanha. Katsahdin peiliin ja näin, että niin kuitenkin oli laita. Ja
raskas huokaus kohosi rinnastani.
Entä Katri? Hän oli kuin haamu, surkea jäännös ennen niin kauniista ja
iloisesta olennosta. Suuret, kirkkaat silmät olivat syvällä kuopissaan,
äsken niin verevä iho oli lakastunut kalpeaksi. Sydäntäni vihloi
katsellessani häntä. Tunsin katkeraa soimausta sisimmässäni. Pidin
itseäni syyllisenä hänen onnettomuuteensa.
Hän nousi ja kävi ripeästi järjestämään uutta kotiamme.
"Meidän täytyy kaikista huolimatta elää — lapsemme tähden", sanoi hän
päättävästi.
Ja hän otti lapsen ja istuutui imettämään sitä. Nähdessään masennukseni
hän jatkoi:
"Arvaanpa, mitä mietiskelet. Kadut, että menit naimisiin."
"Rakas Katri, kuinka voit sellaista ajatella", sanoin minä
loukkaantuneena.
"Ainakin pahoittelet sitä, että otit vaimoksesi köyhän tytön."
"Kadun sitä, että olen saattanut sinut kärsimyksiin, joihin minä yksin
olen syypää."
Katrin silmät kävivät himmeiksi, suupielet alkoivat värähdellä.
"Ei sinun sitä tarvitse katua. Vapaasti olen kohtaloni valinnut, ei
minua ole kukaan pakoittanut."
Minä istahdin hänen viereensä, silitin hänen päätänsä ja suutelin
kalpeata poskea.
Hän hymyili hiljaisesti, entinen iloisuus kirkasti hetkeksi hänen
piirteitään, ja hän sanoi:
"Ei nyt ole aikaa suutelemiseen. Meillä on tärkeämpää tehtävää."
"Kuulehan, Katri! Tahdotko kuulla, mitä minä aamulla vuoteellani
sepitin."
"Onko se pitkä ja sekava?"
"Ei, se on lyhyt ja selvä."
Ja minä lausuin hänelle runon: