Oman kodin unelma särkyy.
"Mutta mitä sanoo setä, kun saa kuulla, että meille onkin tullut
_poika_!" nauroi Katri eräänä aamuna kylvettäessään lasta keittiön
astiasoikossa.
"Sanos muuta! Luonnollisesti hän peruuttaa lahjoituksensa."
Samassa tuli Sirkka nuottilaukku kädessä musiikkiopistoon lähteäkseen.
"Joko olet pitkällä äänenmuodostuksessa?" kysyin.
"Harjoituksia minä laulan ja vokaliisejä. Piakkoin saan aarian."
Katri kuivasi lapsen ja lopetti kylvyn suutelemalla sitä.
"Annas kun koetan, paljonko se painaa!" pyysi Sirkka.
"Sinä pudotat."
"Enkä pudota." — Ja hän otti lapsen varovasti käsivarrelleen.
"Mikä sen nimeksi tulee?"
"Matti", sanoin minä.
"Matti! Mikä nimi se on!" huusivat naiset yhdestä suusta.
"Rehellinen suomalainen nimi", ilmoitin minä.
Mutta Katri väitti, että lapsi oli hänen, hän antaa sille nimen. Minä
huomautin vaatimattomasti, että poika oli hiukan niinkuin minunkin.
Sitä puhetta ei otettu kuuleviin korviin. Myöhemmin heillä oli pitkä
ja perinpohjainen neuvottelu lapsen nimestä. Koko almanakka tutkittiin
kannesta kanteen.
"Moosesko siitä tulee?" kysyin minä.
"Ei, kuin Kullervo", sanoi Sirkka.
"Kullervo on niin traagillinen nimi", yhtyi Katri.
"No, olkoon vaikka Kalervo! En puutu koko juttuun."
Nähdessäni, millä sanomattomalla rakkaudella Katri katseli esikoistaan,
tunsin suurta iloa, mutta samalla syvää surua sydämessäni. Tulevaisuus
näytti nyt synkemmältä kuin milloinkaan. Katrin oli täytynyt jättää
paikkansa voidakseen hoitaa lastaan. Lauluoppilaani olivat huvenneet
olemattomiin. Olin tarjonnut erästä näytelmääni teatterille, mutta
pitkien neuvottelujen jälkeen se hylättiin. Emme edes olleet
onnistuneet saamaan vuokralaista tyhjään huoneesemme, vaikka olimme
panneet suuret rahat ilmoituksiin. Kuin uhkaava Damokleen miekka häilyi
vuokravelka yllämme, eikä ollut armoa odotettavissa.
Kaikkein pahimmin painoi kuitenkin Sirkan kohtalo minua. Hänen kehutut
osakkeensa eivät tuottaneet mitään. Minussa vakaantui yhä enemmän se
käsitys, että niiden arvo oli tuottonsa mukainen. Pankkiosakkeet myin
nimellisarvosta erään liiketoimiston välityksellä. Setä väitti, että
minua oli taaskin hävyttömästi kynitty, sillä osakkeiden arvo oli
pörssissä kolminkertainen.
Eräänä päivänä kutsui isännöitsijä minut puheilleen — vuokravelan
takia tietenkin. Hän kohteli minua kylmästi, sanoen minua huonoksi
yhtiömieheksi ja kehoittaen minua myymään osakkeeni; muussa tapauksessa
myyttäisi yhtiö ne pakkohuutokaupalla. Minä käytin tilaisuutta ja
kysyin, miten niiden kaivososakkeiden laita oli. Hän vastasi, ettei hän
nyt joutanut enempiin keskusteluihin. Mutta minä päätin pysyä lujana ja
sanoin:
"En aio poistua, ennenkuin asia on perinpohjin selvitetty."
Tirehtööri kääntyi hermostuneena minuun ja kysyi:
"Mitä te siis tahdotte?"
"Tahdon tietää, onko osakkeilla mitään arvoa vai ovatko ne
roskapaperia."
Hän naurahti halveksivasti ja sanoi yli olkain:
"Turha on sitä teille selittää. Te ette ole mikään liikemies ettekä
ymmärrä osakkeiden arvoa."
Syntyi hiljaisuus. Minä kokosin viimeiset voimani loppurynnäkköön.
"Jos teissä on rahtunen rehellisyyttä, niin myöntäkää, että osakkeet
ovat paljasta, käärepaperia."
Hän oli hetken ääneti ikäänkuin olisi arvioinut vastustajansa voimia ja
sanoi sitten:
"No, jos tahdotte, niin olkoon sanottu, että kaivosyhtiö juuri jättää
vararikkoanomuksen, mutta me muodostamme uuden yhtiön."
Tunsin, miten veri kuohahti koskena aivoihini.
"Mitä minulla on siitä iloa?"
"Voitte ottaa osakkeita uudessa yhtiössä."
"Entä vanhat?"
"Jaa, vanhatko osakkeet? Ne ovat tietysti arvottomia."
Maailma musteni silmissäni, mutta koetin säilyttää malttini ja sanoin:
"Se on ainakin suoraa puhetta. Entä ne muut osakkeet?"
Tirehtööri katsoi ovea kohti, mutta minä en ollut sitä huomaavinani.
"Jaa, nekö kasvisvoi-osakkeet! Ne ovat parhaita, mitä yleensä on
olemassa."
"Totuus esiin!" huusin minä sellaisella voimalla, että tirehtööri otti
askeleen takaperin.
Hän haki sanoja vastaukseen, mutta minä kuulin vain epäselvää mutinaa.
Se riitti minulle.
"Siis kaikki mennyttä! Sisarentyttäreni koko perintö menetetty!"
Tirehtööri hymähti:
"Vähänkös sellaista sattuu! Liike-elämä on arpajaispeliä. Te teette
panoksen, mutta sattuu tyhjä arpa. No, mitä siitä. Toisella kertaa
voitte voittaa."
Moinen kiemurteleminen viilsi minua kuin olisin saanut puukonpiston.
Astuin uhkaavana tirehtööriä kohti ja sanoin:
"Mutta minulla ei ole rahoja uuteen panokseen. Sitäpaitsi olen
vastuunalainen sisarentyttäreni rahoista, jotka olivat uskotut
hoitooni, tietäkää se!"
"Mitä minulla on teidän sisarentyttärenne kanssa tekemistä!" murahti
hän olkapäitään ylenkatseellisesti kohauttaen.
Nyt en voinut enää hillitä itseäni. Vihasta vavisten huusin:
"Petturi! Rosvo!"
Tirehtööri nauroi. Hän näytti pikemmin iloitsevan kuin loukkaantuneen
sanoistani.
"Hyvä että huusitte niin kovaa, että kuulivat sen viereisessä
huoneessa. Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!"
Olin siinä määrin kiihtynyt, etten ensinkään oivaltanut, mitä uhkaus
tarkoitti.
Kotiin tultuani olin aivan näännyksissä ja huokasin:
"Katri rakas! Jumala meitä armahtakoon! Sirkan perintö on menetetty!"
"Menetetty! Laupias taivas!" parkaisi Katri.
Kerroin koko asian. Hän puhkesi itkemään.
"Sirkka-raukka! Mitä hän nyt sanoo! Ja sinä onneton! Mikset ottanut
tarkempaa selkoa asiasta?"
Mutta nyt oli katumus myöhäinen. Itku ja valitus ei auttanut. Mikä oli
menetetty, se oli hukassa. Pyysin häntä olemaan puhumatta Sirkalle
onnettomuudesta ainakin toistaiseksi.
* * * * *
Huijari ei ollut turhia uhannut. Muutaman päivän päästä sain haasteen,
jossa vaadittiin edesvastausta kunnianloukkauksesta. Lakimies-lurjukset
Jutku ja Metku olivat uudelleen kimpussani.
Epätoivoisena menin kertomaan sedälle kaikki. Hän piti varmana, että
olin joutunut veijarien saksiin. Kun sanoin, että Sirkan perintö oli
menetetty, suuttui hän yhä enemmin.
"Kas sillä lailla! Sinä olet oivallinen holhooja, sinä!"
Tämä moite sattui minuun niin kipeästi, etten voinut pidättää itkuani.
"Mistä minä tiesin, että se mies sellainen konna oli!"
Setä pahastui yhä enemmän.
"Elä sinä syytä muuta kuin omaa tyhmyyttäsi! Huijari on menetellyt
liikemiehen tavoin. Myyjä kehuu aina tavaraansa; ostajan asia on
katsoa, ettei tule petetyksi."
"Setä näkyy puolustavan sitä roistoa! Sitä en toki olisi odottanut",
sanoin loukattuna.
"Minä en puolusta, mutta yhtä vähän voin hyväksyä sinun menettelyäsi."
Vaikka tuntui siltä, että setä ei ymmärtänyt minua, kerroin hänelle
kunnianloukkausjutusta.
"Yhä parempaa!" sanoi hän. "Menet lörpöttelemään roskaa ja sotket
itsesi vielä pahemmin sen heittiön verkkoihin. On parasta, että menet
pyytämään häneltä anteeksi."
"Anteeksi! En ikänä! Minä päinvastoin todistan, että hän on se, miksi
häntä sanoin."
"Millä sinä sen todistat? Hänellä on ovela asianajaja, joka pistää
sinut pussiin."
"Niinpä hankin minäkin lakimiehen", sanoin itsepäisesti ja jätin
pahoillani sedän. Olin mennyt siinä toivossa, että hän auttaisi minua,
mutta sen sijaan hän olikin soimannut. Ja ylpeydessäni minä päätin,
etten enää ikinä käänny setäni puoleen, käyköön miten tahansa.
Niinpä lähdinkin Hodon ja Ahmatin asianajotoimistoon. Herrat lupasivat
ottaa jutun ajaakseen ja vakuuttivat varmasti voittavani. Mutta kun
kysyin palkkiota, määräsivät he niin mahdottoman summan, että lupasin
hakea helpomman edustajan. Sanoin hyvästi, mutta lakiherra huomautti
kohteliaasti:
"Neuvottelu maksaa 10 markkaa!"
Maksoin ja menin Puntin ja Pykälän lakiasiaintoimistoon. Täällä
harjoitti kaksi herrasmiestä nyrkkeilyä jonkun häväistysjutun vuoksi.
Lakimies seisoi syrjässä odottaen vesissä suin, että saisi edellisen
lisäksi pahoinpitelyjutun ajaakseen. Tappelijat kuitenkin erosivat
vaihtaen nimityksiä sellaisia kuin "aasi" ja "sika" sekä muita
kohteliaisuuksia. Kutsuttuna esiin kerroin asiani. Hekin vakuuttivat,
että voitto varmasti kuului minulle, ja jos kuitenkin menettäisin, niin
he vetoaisivat hovioikeuteen, vaikkapa senaattiin asti.
Kun juttu ensi kerran huudettiin esille, toi huijari koko
konttorihenkilökuntansa todistamaan, että minä olin häntä, kunniallista
miestä, sanonut rosvoksi. Asianajajani pyysi lykkäystä näyttääkseen
toteen, että rosvon nimi oli sangen sattuva miehestä, joka oli
puhaltanut turvattoman orpotytön perinnön.
Sillävälin sattui seikka, joka loi uutta valoa huijarin elämään.
Sirkka viipyi eräänä iltana tavallista myöhempään ulkona. Hän tuli
ilman saattajaa, mikä tapahtui hyvin harvoin. Pihalta oli valaistus
jo sammutettu. Pimeässä tunsi tyttö jonkun käyvän käsivarteensa.
Säikähtäen kapaisi hän rappuja ylös. Löytämättä heti avaimen reikää
alkoi hän kovasti röykyttää ovea. Hyppäsin ylös, avasin oven ja laskin
tytön eteiseen. Näin tumman haamun, joka aikoi livistää tiehensä.
"Seis!" huusin minä.
"Täälläkö se tyttö asuu!" sanoi haamu, joka ei ollut sen vähempi
henkilö kuin itse herra tirehtööri.
"Millä oikeudella te ahdistatte turvatonta tyttöä?"
Huijari jäi hetkeksi vaiti, mutta pääsi pian tasapainoon ja sanoi:
"Isännöitsijänä olen velvollinen valvomaan, ettei huonoja naisia asu
talossa."
Moinen katala solvaus sai minut suunniltani.
"Tämän tytön kunniallisuudesta vastaan minä. Mutta jos tahdotte
epäsiveellisyyttä vastustaa, niin asuu täällä eräs Esa Ansio niminen
heittiö, jonka elämä jättää siinä suhteessa melkoisen paljon toivomisen
varaa."
Mies aikoi vetäytyä portaita alas, mutta minä sanoin hänen omilla
sanoillaan:
"Tämä juttu jatkuu raastuvanoikeudessa."
Sirkka kertoi saman miehen häntä ennenkin vahtineen ja houkutelleen
luoksensa.
Hykersin käsiäni ilosta. Nyt oli lurjus käsissäni! Tytön holhoojana
en ollut ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin vetämään
veijarin tilille kunniallisen tytön ahdistamisesta epäsiveellisessä
tarkoituksessa. Eikä sata saivartajaa pystyisi pesemään häntä puhtaaksi.
Mutta kun puhuin asiasta naisille, pyysi Sirkka, ettei siitä puhuttaisi
enempää. Tulisi poliisitutkinto ja oikeudenkäynti, ja hän saisi hävetä.
Katri oli samaa mieltä. Nuoren tytön maine siitä kärsisi, niin syytön
kuin hän olikin.
Minua suututti heidän itsepäisyytensä.
"Katsotaanko siis läpi sormien tuollaista konnantyötä! Mies, joka on
tehnyt meille niin paljon pahaa, ryöstänyt Sirkan perinnönkin viimeistä
penniä myöten!"
"Minunko perintöni!" huudahti Sirkka ja katsoi minuun suu auki.
Olin paljastanut koko salaisuuden. Peruuttaminen oli mahdotonta.
"Niin juuri. En aikonut sitä vielä sanoa, mutta on parasta, että
tiedät, millainen heittiö sinun ahdistajasi on."
Olin varma, että hän nyt muuttaisi mielipiteensä. Mutta hän sanoi
lempeästi:
"Olkoon, että se mies on tehnyt väärin meitä kohtaan. Mutta me emme saa
pahaa pahalla kostaa."
Katsoin liikutettuna, melkein kyynelsilmin tyttöä, joka noin saattoi
antaa anteeksi. Ajattelin samalla itseäni. Minäkin olin tehnyt väärin
Sirkkaa kohtaan, olin saattanut hänet kurjuuteen, eikä hän ollut
minuakaan syyttänyt.
* * * * *
Mutta sitä katkerampaa vihaa kantoi huijari minua kohtaan. Niin
pian kuin tuli hiukankin vuokravelkaa, antoi hän haasteen. Asia
meni laillista menoansa: oikeudenkäynti, tuomio, ulosmittaus. Mutta
kun meillä ei enää ollut mitään otettavaa, vaativat ryöstöherrat
ullakkokonttorin avaimia. Siellä oli madonnankuva pölyttyneenä
nurkassaan. Toinen potkaisi Kristus-lasta otsaan, johon tuli tahra, ja
sanoi:
"Ska' vi ta den där?"
"Va' ska' vi göra me' så'nt skräp!" nauroi toinen.
Alas tullessaan kysyivät asunto-osakkeita. Sanoin, etten aio niitä
luovuttaa. He uhkasivat mennä neuvottelemaan isännöitsijän kanssa.
Parin päivän perästä ilmestyi lehtiin näin kuuluva ilmoitus: