KOLMASTOISTA LUKU.

Kurjuus astuu kynnyksen yli.

Herra tirehtöörillä oli omissa nimissään suuri, komea huoneusto

talossa, ja uusia hienoja huonekaluja tuotiin monta kuormallista.

Niin pian kuin isännöitsijä muutti taloon, jouduimme me muut kovan

komennon alaisiksi. Tirehtöörin vanha vältti oli: "Tämä juttu jatkuu

raastuvanoikeudessa". Etenkin hän valvoi ankarasti, ettei talossa

saanut asua huonomaineisia, epäsiveellisyyttä harjoittavia henkilöitä —

itse hän tietysti oli sen lain yläpuolella.

Ei kuitenkaan hänenkään olonsa Onnelassa ruusuilla tanssimista ollut.

Mustasukkainen rakastajatar pani toimeen kohtauksia, ja naapurien

yörauha tuli usein mitä ikävimmin häirityksi.

Me emme hakeneet Sirkalle uutta toveria, mutta toisen huoneen

vuokrasimme eräälle työläisperheelle. Tällä kertaa menettelimme

varovammin: vaadimme vuokran etukäteen. Pian kuitenkin mies joutui

työttömäksi lakon takia. Emme julenneet heitä häätää, etenkin kun

tiesimme, että työläiset yleensä rehellisesti maksavat parempien

aikojen tultua.

Jokainen päivä lisäsi meille vaikeuksia. Sirkka alkoi sairastella. Se

johtui vilustumisesta. Huoneemme olivat kosteat ja kylmät kuin kellari.

Keväällä piti Sirkan saada kauan uneksimansa lyyry.

Katri oli käynyt ostamassa kimpun vereksiä kukkia, ja kun ensi parvi

"vastaleivottuja" riemuhuudoin ja valkolakkiansa heilutellen kiiti alas

yliopiston korkeita rappusia, lähdimme etsimään häntä. Kesti kauan

ennenkuin löysimme hänet, sillä senaatintori oli kuin kuohuva, valkea

meri. Sitte tulivat toverit ja ihailijat, ja pian oli tyttö kukissa

kiireestä kantapäähän. Katrin kukat aivan hukkuivat noihin loistaviin

ruusu- ja orvokkikimppuihin, mutta Sirkka sanoi, että ne olivat

kaikista rakkaimmat.

Koska tyttö oli rasittunut ja levon tarpeessa, aloimme hommata häntä

maalle.

Kesänviettomme oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä.

Huoneustostamme oli vuokra maksettava, asuimmepa maalla tai

kaupungissa. Olimme pitkin talvea ilmoittaneet, mutta emme onnistuneet

saamaan sopivaa kesäasukasta.

Paljon kiusaa ja tappiota koitui meille asukkaistamme. Vaimo

sairasteli, mies oli yhä työtönnä — ja monen kuukauden vuokra

maksamatta. Heidät oli sanottava irti, mutta en tiedä, miksi se tuntui

niin vaikealta.

Kun ei minulla ollut luontoa tehdä sitä muutoin, turvauduin

hätävalheeseen. Sanoin, että olimme vuokranneet huoneuston

kokonaisuudessaan. Meillä olisi ollut oikeus pidättää huonekalut

vuokrasta, mutta pidimme mieluummin vahingon hyvänämme. Katri sanoi

katkerasti naurahtaen:

"Tällainen vuokralaisten pitäminen vie meidät vararikkoon."

"Sitä minäkin pelkään. Ei saisi olla sydäntä — ainoastaan kylmä, omaa

etuansa laskeva järki."

Hädin saimme kokoon sen verran, että saatoimme maksaa oman vuokramme

yhtiölle, sillä siltä ei ollut armoa odotettavissa.

Kesän viettoa painostivat raskaat huolet ja synkät aavistukset

tulevaisuuden suhteen. Ennen muuta tuotti Sirkan asia vaikeuksia.

Hänen oli määrä syksyllä lähteä ulkomaille. Mutta hänpä sanoikin

jättävänsä soitto-opinnot ja ryhtyvänsä laulua harjoittamaan. Tiesin

hänellä olevan hyvän lauluäänen, mutta asetuin kuitenkin vastustavalle

kannalle, koska hän jo oli peräti pitkällä piaanonsoitossa. Mutta

naisen itsepäisyyttä vastaan on hyödytön taistella — ja lopuksi täytyi

minun taipua. Nyt kuitenkin puuttui kaikkein välttämättömin — raha.

Perintö oli sijoitettu osakkeihin. Kuka muuttaisi ne takaisin rahaksi?

Yritin ottaa osakkeita vastaan lainan, mutta rahamiehet eivät huolineet

niitä vakuudeksi. Eikä niiden myymistä kannattanut ottaa puheeksikaan.

Kiusaannuksissani menin tirehtöörin luo ja kerroin, mitä muut

ajattelivat hänen suurta voittoa tuottavista arvopapereistaan. Hän

antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia ja päästäkseen eroon minusta

asettui itse hyökkäävälle kannalle.

"Teillä on monen kuukauden vuokra suorittamatta. Maksakaa se ensi

tilassa, muuten..."

Hän ei sanonut loppuun, vaan jätti minulle täydentämisen tilaisuuden.

Parin päivän perästä ilmoitti isännöitsijä, että koska minä en ollut

maksanut vuokraani, oli yhtiö päättänyt periä sen laillista tietä.

Tämä uhkaus sai minut suunniltani. Katrin tila oli nyt sellainen, että

hänen oli pitänyt jättää toimensa. Minun täytyi jälleen vedota setäni

avuliaisuuteen, mutta hän sanoi jo kylliksi uhranneensa minun tähteni

—, jota en parhaalla tahdollanikaan voinut kieltää.

"Enkö minä pahaa pelännyt! Sinun on heti myytävä osakkeet, jos se vielä

on mahdollista."

Raskain mielin lähdin kotiin. Katri ei tahtonut kuulla puhettakaan

osakkeiden myynnistä. Hetikö taas pitäisi lähteä omasta kodista toisten

nurkissa elää kituuttamaan? Ei! Niin pian kuin hän tulee entiselleen,

tekee hän työtä yöt päivät, jotta saataisiin asua omassa kodissa.

Olin pyytänyt yhtiötä ottamaan huomioon vaikean tilani ja odottamaan.

Mutta eräänä aamuna tuli haastemies. Minä seisoin kuin puulla päähän

lyötynä. Koetin salata koko asiaa Katrilta, mutta hän loukkaantui ja

kysyi, miksi minä en luottanut häneen.

Menin vielä kerran isännöitsijän luo ja pyysin järjestää asian, mutta

hän sanoi sen jo menevän laillista latuansa. Minä sain syyttää itseäni;

miksen maksanut ajoissa?

Kun minulla ei ollut varoja asianajajan palkkaamiseen, oli minun itse

lähdettävä vastaamaan asiastani. Katrille en ilmoittanut mitään,

sillä olin varma, että hän siinä tapauksessa tulisi oikeuteen minua

rohkaisemaan.

Eräänä aamuna otti korkea oikeus jutun käsitelläkseen. Tirehtööri oli

itse vetäytynyt kulissien taakse ja antanut jutun Jutkun ja Metkun

asianajotoimiston huostaan.

Raastuvanoikeuden puheenjohtaja, pieni, kuivettunut, kärtyisen näköinen

herra, käännähti tuolillaan, jotta se narahti pahaenteisesti. Hän

rykäisi virallisen kuivasti, sijoitti lasit nokalleen, jonka väri oli

sinipunainen, ja alkoi selailla pöydällä olevia papereita. Lopuksi

hän aivasti ja niisti nenänsä peloittavalla ankaruudella. Minä luin

kaikessa tuossa varoituksen: "arvonantoa, herraseni, te, joka olette

hävyttömästi jättänyt vuokranne maksamatta".

Pöydän kummallakin sivulla istuivat neuvosherrat ikävystyneinä ja

haukottelivat. Tuntui siltä kuin olisi heidät siirretty pikkutunneilta

suoraan oikeuden istuntoon. Heidän elottomilla kasvoillaan saattoi

lukea minulle osoitetun paheksumislausunnon: "miksette hyvällä maksanut

vuokraanne, ettei meidän olisi joutavan jutun takia tarvinnut hauskasta

seurasta lähteä?"

Puheenjohtaja suvaitsi kääntyä minun vaivaisen syntisen puoleeni ja

kysyä, olinko haastekirjassa mainittu henkilö. Vastasin, että minulla

oli kunnia olla se mies. Mutta selvästi näki, ettei sitä minään

kunniana pidetty. Ja totta puhuen hävetti itseänikin olla omissa

housuissani. Sata kertaa mieluummin olisin ollut joku muu henkilö —

yksi noista, jotka tähän aikaan luovivat jotakin ravintolaa kohti

tilatakseen maukkaan aamiaisen.

Herra puheenjohtaja alkoi ruotsiksi murtaen lukea haastekirjaa —

nähtävästi minun laskuuni, vaikka minä osasin koko sepitelmän ulkoa

sekä etu- että takaperin. Musertavan taidepaussin jälkeen hän kysyi,

oliko minulla mitään sen johdosta sanottavaa.

Minä rykäisin — minäkin vuorostani. Mutta se ei tehnyt toivottua

vaikutusta. Siltä puuttui virkamahtia. Sitte minä sanoin, että minulla

oli asiakirjan johdosta yhtä ja toista sydämelläni.

Korkea oikeus osoitti hiukan vilkkautta ja asettui odottavalle

kannalle. Mutta tuskin olin päässyt alkuun yhtiön perättömistä

lupauksista, kun puheenjohtaja kysyi kärsimättömästi, mitä se asia

tähän kuului. Vastasin, että se hipaisi jokseenkin läheltä, ja jatkoin

esitystäni.

Puheenjohtaja kysyi sitte kantajalta, mitä hän arveli minun

puolustuspuheestani. Siihen sanoi Jutkun ja Metkun mies julkeasti,

että heidän nähdäkseen se ei vaikuttanut mitään itse asiaan. Hän vaati

juttua heti päätettäväksi.

Lyhyen neuvottelun jälkeen julisti korkea oikeus päätöksen, joka meni

siihen suuntaan, että minun piti heti mukisematta maksaa yhtiölle

korkojen kanssa, mitä olin sille maksava, sekä oikeuskuluja niin ja

niin paljon.

Kun minä maahan lyötynä ja musertuneena tulin kotiin, riensi Katri

vastaani ja sanoi olevansa aivan varma, että minä olin suoriutunut

voittajana. Hän ei ymmärtänyt, että lakimiehet pitelevät lakipykäliä

kuin etevä peluri sakkinappuloita.

"Katri-kulta", sanoin, "mitäs minä mahdoin yksin kokonaista yhtiötä

vastaan. Jos olisin voinut palkata ovelan asianajajan, olisin ehkä

voittanut."

Asia jatkui laillista kulkuansa. Eräänä aamuna, kun Sirkka oli lähtenyt

opistoon, tuli pari hienoa herrasmiestä, joista toisella oli salkku

kainalossa. Toinen luki oikeuden päätöksen. Häikäilemättä tulivat he

sisään, ja alkoivat merkitä huonekaluja, liimaten kuhunkin keltaisen

lapun.

Ryöstöherrojen mentyä kiitin sydämestäni Jumalaa, ettei Katri ollut

tätä murhenäytelmää näkemässä — hän oli päivää ennen siirtynyt

synnytyslaitokseen.

Puuttui vielä viimeinen näytös: omaisuutemme myynti pakkohuutokaupalla.

Sattui sadepäivä, ja saattoi pitää varmana, että omaisuutemme menisi

polkuhintaan. Märkinä viruivat huonekalumme, nuo meille niin tutut ja

rakkaat. Sirkan pianiino oli kolhittu naarmuille.

Koko omaisuudestamme kertyi tuskin sen vertaa, että yhtiön saatava tuli

kuitatuksi.

Kun Sirkka kotiin tultuaan näki huoneensa tyhjänä, jäi hän alussa

aivan sanattomaksi. Minun täytyi ilmaista kaikki; mitäpä olisi

hyödyttänytkään salata totuutta.

"Minä yksin olen syyllinen. Säästä Katria!"

Hän oli kauan vaiti ja sanoi sitte:

"Pitää vuokrata soittokone."

Lupasin järjestää asian parhaani mukaan, ja hän oli taas iloinen kuten

ennenkin.

Vihdoin tuli Katri kotiin kantaen jotakin, jota hän piteli kuin olisi

siinä ollut helposti särkyvä esine. Hän laski sen sänkyyn, oikaisihe ja

sanoi veitikkamaisesti hymyillen:

"Olen hankkinut vuokralaisen!"

Olin niin raskasmielinen, etten ymmärtänyt leikkiä. Sanoin:

"Kiitos, Katri-kulta! Sinä saat aina jotakin aikaan."

"Älä minua kiitä", sanoi hän nauraen. "Se on yhtä paljon sinun

ansiotasi."

Kun hän sitte katsoi ympärilleen ja näki, että huone oli tyhjä,

säikähti hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän ja otin hänestä kiinni.

Mutta hän sanoi:

"Ei mitään, se menee kyllä ohi. Ymmärrän kaikki..."

"Anna anteeksi, Katri rakas!" rukoilin. "Minä olen syypää kaikkeen."

Hän istahti sängyn laidalle — ryöstömiehet olivat vieneet tuolit. Hän

oli kalpea ja vapisi.

"Täällä on kylmä! Se paleltuu, lapsi-raukka."

Hän otti pienokaisen sängystä ja suuteli sitä sanoen:

"Lapsi-parka! Pahaan aikaan sinä tulit maailmaan!"

Ja hän puristi sitä rintaansa vasten aivan kuin olisi tahtonut

sydänverellään sitä lämmittää...

Veikaten vihille · 第 26 / 36 题