Kurjuus astuu kynnyksen yli.
Herra tirehtöörillä oli omissa nimissään suuri, komea huoneusto
talossa, ja uusia hienoja huonekaluja tuotiin monta kuormallista.
Niin pian kuin isännöitsijä muutti taloon, jouduimme me muut kovan
komennon alaisiksi. Tirehtöörin vanha vältti oli: "Tämä juttu jatkuu
raastuvanoikeudessa". Etenkin hän valvoi ankarasti, ettei talossa
saanut asua huonomaineisia, epäsiveellisyyttä harjoittavia henkilöitä —
itse hän tietysti oli sen lain yläpuolella.
Ei kuitenkaan hänenkään olonsa Onnelassa ruusuilla tanssimista ollut.
Mustasukkainen rakastajatar pani toimeen kohtauksia, ja naapurien
yörauha tuli usein mitä ikävimmin häirityksi.
Me emme hakeneet Sirkalle uutta toveria, mutta toisen huoneen
vuokrasimme eräälle työläisperheelle. Tällä kertaa menettelimme
varovammin: vaadimme vuokran etukäteen. Pian kuitenkin mies joutui
työttömäksi lakon takia. Emme julenneet heitä häätää, etenkin kun
tiesimme, että työläiset yleensä rehellisesti maksavat parempien
aikojen tultua.
Jokainen päivä lisäsi meille vaikeuksia. Sirkka alkoi sairastella. Se
johtui vilustumisesta. Huoneemme olivat kosteat ja kylmät kuin kellari.
Keväällä piti Sirkan saada kauan uneksimansa lyyry.
Katri oli käynyt ostamassa kimpun vereksiä kukkia, ja kun ensi parvi
"vastaleivottuja" riemuhuudoin ja valkolakkiansa heilutellen kiiti alas
yliopiston korkeita rappusia, lähdimme etsimään häntä. Kesti kauan
ennenkuin löysimme hänet, sillä senaatintori oli kuin kuohuva, valkea
meri. Sitte tulivat toverit ja ihailijat, ja pian oli tyttö kukissa
kiireestä kantapäähän. Katrin kukat aivan hukkuivat noihin loistaviin
ruusu- ja orvokkikimppuihin, mutta Sirkka sanoi, että ne olivat
kaikista rakkaimmat.
Koska tyttö oli rasittunut ja levon tarpeessa, aloimme hommata häntä
maalle.
Kesänviettomme oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä.
Huoneustostamme oli vuokra maksettava, asuimmepa maalla tai
kaupungissa. Olimme pitkin talvea ilmoittaneet, mutta emme onnistuneet
saamaan sopivaa kesäasukasta.
Paljon kiusaa ja tappiota koitui meille asukkaistamme. Vaimo
sairasteli, mies oli yhä työtönnä — ja monen kuukauden vuokra
maksamatta. Heidät oli sanottava irti, mutta en tiedä, miksi se tuntui
niin vaikealta.
Kun ei minulla ollut luontoa tehdä sitä muutoin, turvauduin
hätävalheeseen. Sanoin, että olimme vuokranneet huoneuston
kokonaisuudessaan. Meillä olisi ollut oikeus pidättää huonekalut
vuokrasta, mutta pidimme mieluummin vahingon hyvänämme. Katri sanoi
katkerasti naurahtaen:
"Tällainen vuokralaisten pitäminen vie meidät vararikkoon."
"Sitä minäkin pelkään. Ei saisi olla sydäntä — ainoastaan kylmä, omaa
etuansa laskeva järki."
Hädin saimme kokoon sen verran, että saatoimme maksaa oman vuokramme
yhtiölle, sillä siltä ei ollut armoa odotettavissa.
Kesän viettoa painostivat raskaat huolet ja synkät aavistukset
tulevaisuuden suhteen. Ennen muuta tuotti Sirkan asia vaikeuksia.
Hänen oli määrä syksyllä lähteä ulkomaille. Mutta hänpä sanoikin
jättävänsä soitto-opinnot ja ryhtyvänsä laulua harjoittamaan. Tiesin
hänellä olevan hyvän lauluäänen, mutta asetuin kuitenkin vastustavalle
kannalle, koska hän jo oli peräti pitkällä piaanonsoitossa. Mutta
naisen itsepäisyyttä vastaan on hyödytön taistella — ja lopuksi täytyi
minun taipua. Nyt kuitenkin puuttui kaikkein välttämättömin — raha.
Perintö oli sijoitettu osakkeihin. Kuka muuttaisi ne takaisin rahaksi?
Yritin ottaa osakkeita vastaan lainan, mutta rahamiehet eivät huolineet
niitä vakuudeksi. Eikä niiden myymistä kannattanut ottaa puheeksikaan.
Kiusaannuksissani menin tirehtöörin luo ja kerroin, mitä muut
ajattelivat hänen suurta voittoa tuottavista arvopapereistaan. Hän
antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia ja päästäkseen eroon minusta
asettui itse hyökkäävälle kannalle.
"Teillä on monen kuukauden vuokra suorittamatta. Maksakaa se ensi
tilassa, muuten..."
Hän ei sanonut loppuun, vaan jätti minulle täydentämisen tilaisuuden.
Parin päivän perästä ilmoitti isännöitsijä, että koska minä en ollut
maksanut vuokraani, oli yhtiö päättänyt periä sen laillista tietä.
Tämä uhkaus sai minut suunniltani. Katrin tila oli nyt sellainen, että
hänen oli pitänyt jättää toimensa. Minun täytyi jälleen vedota setäni
avuliaisuuteen, mutta hän sanoi jo kylliksi uhranneensa minun tähteni
—, jota en parhaalla tahdollanikaan voinut kieltää.
"Enkö minä pahaa pelännyt! Sinun on heti myytävä osakkeet, jos se vielä
on mahdollista."
Raskain mielin lähdin kotiin. Katri ei tahtonut kuulla puhettakaan
osakkeiden myynnistä. Hetikö taas pitäisi lähteä omasta kodista toisten
nurkissa elää kituuttamaan? Ei! Niin pian kuin hän tulee entiselleen,
tekee hän työtä yöt päivät, jotta saataisiin asua omassa kodissa.
Olin pyytänyt yhtiötä ottamaan huomioon vaikean tilani ja odottamaan.
Mutta eräänä aamuna tuli haastemies. Minä seisoin kuin puulla päähän
lyötynä. Koetin salata koko asiaa Katrilta, mutta hän loukkaantui ja
kysyi, miksi minä en luottanut häneen.
Menin vielä kerran isännöitsijän luo ja pyysin järjestää asian, mutta
hän sanoi sen jo menevän laillista latuansa. Minä sain syyttää itseäni;
miksen maksanut ajoissa?
Kun minulla ei ollut varoja asianajajan palkkaamiseen, oli minun itse
lähdettävä vastaamaan asiastani. Katrille en ilmoittanut mitään,
sillä olin varma, että hän siinä tapauksessa tulisi oikeuteen minua
rohkaisemaan.
Eräänä aamuna otti korkea oikeus jutun käsitelläkseen. Tirehtööri oli
itse vetäytynyt kulissien taakse ja antanut jutun Jutkun ja Metkun
asianajotoimiston huostaan.
Raastuvanoikeuden puheenjohtaja, pieni, kuivettunut, kärtyisen näköinen
herra, käännähti tuolillaan, jotta se narahti pahaenteisesti. Hän
rykäisi virallisen kuivasti, sijoitti lasit nokalleen, jonka väri oli
sinipunainen, ja alkoi selailla pöydällä olevia papereita. Lopuksi
hän aivasti ja niisti nenänsä peloittavalla ankaruudella. Minä luin
kaikessa tuossa varoituksen: "arvonantoa, herraseni, te, joka olette
hävyttömästi jättänyt vuokranne maksamatta".
Pöydän kummallakin sivulla istuivat neuvosherrat ikävystyneinä ja
haukottelivat. Tuntui siltä kuin olisi heidät siirretty pikkutunneilta
suoraan oikeuden istuntoon. Heidän elottomilla kasvoillaan saattoi
lukea minulle osoitetun paheksumislausunnon: "miksette hyvällä maksanut
vuokraanne, ettei meidän olisi joutavan jutun takia tarvinnut hauskasta
seurasta lähteä?"
Puheenjohtaja suvaitsi kääntyä minun vaivaisen syntisen puoleeni ja
kysyä, olinko haastekirjassa mainittu henkilö. Vastasin, että minulla
oli kunnia olla se mies. Mutta selvästi näki, ettei sitä minään
kunniana pidetty. Ja totta puhuen hävetti itseänikin olla omissa
housuissani. Sata kertaa mieluummin olisin ollut joku muu henkilö —
yksi noista, jotka tähän aikaan luovivat jotakin ravintolaa kohti
tilatakseen maukkaan aamiaisen.
Herra puheenjohtaja alkoi ruotsiksi murtaen lukea haastekirjaa —
nähtävästi minun laskuuni, vaikka minä osasin koko sepitelmän ulkoa
sekä etu- että takaperin. Musertavan taidepaussin jälkeen hän kysyi,
oliko minulla mitään sen johdosta sanottavaa.
Minä rykäisin — minäkin vuorostani. Mutta se ei tehnyt toivottua
vaikutusta. Siltä puuttui virkamahtia. Sitte minä sanoin, että minulla
oli asiakirjan johdosta yhtä ja toista sydämelläni.
Korkea oikeus osoitti hiukan vilkkautta ja asettui odottavalle
kannalle. Mutta tuskin olin päässyt alkuun yhtiön perättömistä
lupauksista, kun puheenjohtaja kysyi kärsimättömästi, mitä se asia
tähän kuului. Vastasin, että se hipaisi jokseenkin läheltä, ja jatkoin
esitystäni.
Puheenjohtaja kysyi sitte kantajalta, mitä hän arveli minun
puolustuspuheestani. Siihen sanoi Jutkun ja Metkun mies julkeasti,
että heidän nähdäkseen se ei vaikuttanut mitään itse asiaan. Hän vaati
juttua heti päätettäväksi.
Lyhyen neuvottelun jälkeen julisti korkea oikeus päätöksen, joka meni
siihen suuntaan, että minun piti heti mukisematta maksaa yhtiölle
korkojen kanssa, mitä olin sille maksava, sekä oikeuskuluja niin ja
niin paljon.
Kun minä maahan lyötynä ja musertuneena tulin kotiin, riensi Katri
vastaani ja sanoi olevansa aivan varma, että minä olin suoriutunut
voittajana. Hän ei ymmärtänyt, että lakimiehet pitelevät lakipykäliä
kuin etevä peluri sakkinappuloita.
"Katri-kulta", sanoin, "mitäs minä mahdoin yksin kokonaista yhtiötä
vastaan. Jos olisin voinut palkata ovelan asianajajan, olisin ehkä
voittanut."
Asia jatkui laillista kulkuansa. Eräänä aamuna, kun Sirkka oli lähtenyt
opistoon, tuli pari hienoa herrasmiestä, joista toisella oli salkku
kainalossa. Toinen luki oikeuden päätöksen. Häikäilemättä tulivat he
sisään, ja alkoivat merkitä huonekaluja, liimaten kuhunkin keltaisen
lapun.
Ryöstöherrojen mentyä kiitin sydämestäni Jumalaa, ettei Katri ollut
tätä murhenäytelmää näkemässä — hän oli päivää ennen siirtynyt
synnytyslaitokseen.
Puuttui vielä viimeinen näytös: omaisuutemme myynti pakkohuutokaupalla.
Sattui sadepäivä, ja saattoi pitää varmana, että omaisuutemme menisi
polkuhintaan. Märkinä viruivat huonekalumme, nuo meille niin tutut ja
rakkaat. Sirkan pianiino oli kolhittu naarmuille.
Koko omaisuudestamme kertyi tuskin sen vertaa, että yhtiön saatava tuli
kuitatuksi.
Kun Sirkka kotiin tultuaan näki huoneensa tyhjänä, jäi hän alussa
aivan sanattomaksi. Minun täytyi ilmaista kaikki; mitäpä olisi
hyödyttänytkään salata totuutta.
"Minä yksin olen syyllinen. Säästä Katria!"
Hän oli kauan vaiti ja sanoi sitte:
"Pitää vuokrata soittokone."
Lupasin järjestää asian parhaani mukaan, ja hän oli taas iloinen kuten
ennenkin.
Vihdoin tuli Katri kotiin kantaen jotakin, jota hän piteli kuin olisi
siinä ollut helposti särkyvä esine. Hän laski sen sänkyyn, oikaisihe ja
sanoi veitikkamaisesti hymyillen:
"Olen hankkinut vuokralaisen!"
Olin niin raskasmielinen, etten ymmärtänyt leikkiä. Sanoin:
"Kiitos, Katri-kulta! Sinä saat aina jotakin aikaan."
"Älä minua kiitä", sanoi hän nauraen. "Se on yhtä paljon sinun
ansiotasi."
Kun hän sitte katsoi ympärilleen ja näki, että huone oli tyhjä,
säikähti hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän ja otin hänestä kiinni.
Mutta hän sanoi:
"Ei mitään, se menee kyllä ohi. Ymmärrän kaikki..."
"Anna anteeksi, Katri rakas!" rukoilin. "Minä olen syypää kaikkeen."
Hän istahti sängyn laidalle — ryöstömiehet olivat vieneet tuolit. Hän
oli kalpea ja vapisi.
"Täällä on kylmä! Se paleltuu, lapsi-raukka."
Hän otti pienokaisen sängystä ja suuteli sitä sanoen:
"Lapsi-parka! Pahaan aikaan sinä tulit maailmaan!"
Ja hän puristi sitä rintaansa vasten aivan kuin olisi tahtonut
sydänverellään sitä lämmittää...