Millaiseksi oma koti valmistui.
Kun tirehtööri mainitsi osakepääoman koroittamisesta, en aavistanut,
että se toimenpide koski minunkin kukkaroani. Myöhemmin sain selville,
että aijottiin laskea liikkeeseen etuoikeutettuja tuhannen markan
osakkeita ja että minunkin piti lunastaa pari sellaista. Sanoin
kiinnittäneeni omat rahani ja osittain muidenkin varoja osakkeihin,
joten minulla ei ollut tilaisuutta ottaa lisää. Tirehtööri vastasi,
ettei hän ryhdy turhaan väittelyyn. Jos en hyvällä suostuisi, oli
yhtiöllä keinoja minun pakoittamisekseni siihen. Ellei osakepääomaa
koroitettaisi, niin yhtiö menisi nurin, ja minä menettäisin rahani.
Sain siis valita kahden pahan välillä. Ja tirehtöörin mielestä oli
pienempi paha se, että minä hellitin hyvällä pari tuhatta, jotta yhtiö
pysyisi pystyssä.
Samoihin aikoihin oli yhtiön vuosikokous. Siitä tuli jyrykokous.
Ilmassa oli sähköä. Ilkeitä huhuja kulki miehestä mieheen. Talon
tiedettiin tulevan paljoa kalliimmaksi kustannusarviota. Ja koko
hökötys seisoi savijaloilla: vekselien vellovalla pohjalla. Yhtiön
tilit olivat sotkuiset. Vika oli johdossa. Hyökättiin rajusti
tirehtööriä ja hänen aseenkantajiansa vastaan, mutta hän teki
kiertoliikkeitä ja sai enemmistön kannatuksen.
Samalla kuulin, että talo vihdoinkin oli asuttavassa kunnossa.
Lähdettiin katsomaan uutta kotia. Kaikki oli vielä mullin mallin ja
keskeneräistä. Vaikea oli uskoa taloa siksi, joka meille oli esiintynyt
niin ruusuisessa valossa. Luvattuja mukavuuksia ei näkynyt: turhaan
haki hissiä ja kylpyhuonetta. Katri huokasi raskaasti ja sanoi, että
kylpyhuone olisi ollut välttämätön. Kun katsoin häntä tarkemmin,
ymmärsin liiankin hyvin, mitä hän tarkoitti...
Vaikka pettymyksemme olikin suuri, ei meillä ollut aikaa sitä
vaikeroida. Olihan se sittenkin kauan kaivattu oma koti, jonka
luomiseen olimme hikemme ja väkemme uhranneet! Jahka kaikki saataisiin
järjestykseen, niin tulisi kyllä mukavaa ja hauskaa. Sirkan huone
sisustettiin hänen oman makunsa mukaan. Hän otti osaa keväällä
pidettäviin ylioppilaskirjoituksiin, ja minä olin iloinen kyetessäni
nyt valvomaan, etteivät kaikenlaiset herrankekkaleet saaneet
viekoitella tyttöä kahvilaan ja automobiiliretkille.
Uudessa kodissa saatoin taas paremmin antautua laulunopetukseen,
koska Sirkan soittokone oli käytettävissäni. Se oli tärkeänä eränä
tuloarviossani. Niin paljon kun olinkin ahertanut kynä kädessä, oli
siitä kuitenkin hyvin vähän kertynyt kukkaroon.
Hääpäiväämme lukuunottamatta oli elämämme hauskin hetki se, jolloin
muutimme uuteen kotiin. Sirkka auttoi muuttopuuhissa. Madonnankuvan
nähdessään hän alkoi uteliaasti tarkastaa sitä, katsoi Katria ja sanoi:
"Ei, mutta Katri! Kuva on sinun näköisesi."
Minä sanoin tehneeni saman huomion, mutta se oli varmaan paljasta
kuvittelua.
"Jos istuisit tuossa asennossa lapsi sylissä, olisit ihan ilmetty
madonna", väitti Sirkka uudelleen.
Katri punehtui ja sanoi:
"Minulla ei ole lasta... Enkä minä ole mikään madonna...
"Annappa Sirkan lukea se kaunis laulusi", pyysin minä.
"Onko Katri kirjoittanut laulun?" ihastui Sirkka ja alkoi heti vaatia
sitä lukeakseen. Eikä hän hellittänyt ennen kuin voitti. Luettuaan hän
sanoi:
"Voi, jos osaisin säveltää, kirjoittaisin lauluun musiikin. Siitä
tulisi erinomainen. Kuka olisi uskonut, että sinä osaat runoilla. Mutta
ihmekös se, kun on runoilijan kanssa naimisissa! Jospa minäkin saisin
runoilijan! Ei sentään, he ovat niin juroja ja kömpelöitä eivätkä
välitä vähääkään ulkonaisesta esiintymisestään."
"Mikä mies sinun sulhasesi on?" kysyi Katri.
Sirkka punastui ja alkoi katsella madonnankuvaa.
"Enon pitää sepittää sävellys tähän lauluun! Enohan on opiskellut
musiikin teoriaa", sanoi tyttö.
"Voisihan sitä koettaa, kun pääsisi muuttopuuhista", lupasin saadakseni
hänet kimpustani.
Kun madonna sitte vietiin muun romun mukana ullakolle, unohtui koko
asia.
Jos talo oli kehno, olivat vuokrat sitä komeammat. Emme olleet uskoa
silmiämme! Keskikaupungilla olisi helpommalla asunut. Mitä jäisi meille
enää ruokaan ja vaatteisiin! Katri laski kumminkin, että liika huone
tuottaisi 40—50 markkaa, mikä vähentäisi vuokraa tuntuvasti. Sirkka
puolestaan lupasi ottaa asuintoverin, jos saisi siistin naisen, joka
olisi päivät poissa. Se ei häiritsisi hänen opintojansa, ja se voisi
tuottaa 15—20 markkaa kuussa.
Aloimme ahkerasti ilmoittaa lehdissä, mutta pitkiin aikoihin ei kukaan
ottanut sitä huomioonsa. Siihen oli syynä matkan pituus ja talon
kehnous. Ilmeisesti oli myöskin huoneita enemmän kuin kysyjiä.
Eräänä aamuna tuli vihdoin nuori, hienosti puettu neiti, kädessään
sanomalehti, toisessa hatturasia. Hän hyväksyi huoneen ja lupasi
muuttaa heti. Uusi asukas oli hyvin puhelias, kertoi omistavansa suuren
muotiliikkeen. Tavarat olivat tulipalossa joutuneet hukkaan, mutta hän
oli saanut korvauksen yhtiöltä. Tulipa hän siveellisellä kuohumuksella
maininneeksi siitäkin, että kaupungilla oli iltasin vaarallinen liikkua
hävyttömien herrojen tähden, jotka eivät antaneet naisten kulkea
rauhassa.
Olimme iloisia, kun saimme Sirkalle vakavahenkisen huonekumppanin, ja
kun nainen lisäksi vaikutti sivistyneeltä, ei meillä ollut mitään häntä
vastaan. Vuokran hän lupasi suorittaa kuukausittain tai viikottainkin,
miten vain halusimme.
Käydessäni ensi kertaa vuokraa maksamassa huomautin tirehtöörille,
ettei talo ollut lupausten arvoinen ja että kauhea vuokra saattaisi
varattoman osakkaan perikatoon. Hän nauroi: talo oli joka suhteessa
uudenaikainen, mutta jos tahdoin nähdä huonon talon, piti minun mennä
katsomaan sille ja sille kadulle sitä ja sitä taloa. Hissi kyllä
puuttui, mutta minä olin nuori kiipeämään. Mitä kylpyhuoneeseen
tuli, niin oli Helsingissä riittävästi saunoja, eikä siis likaisena
tarvinnut olla. Huoneiden kylmyyttä oli kovasti moitittu, mutta se
tuli siitä, että keskuslämmitys alussa toimi epäsäännöllisesti; se
vika kyllä korjaantuisi. Vuokrat eivät isännöitsijän mielestä olleet
korkeat, ja ne vielä alenisivatkin pian. Lopputuloksena oli siis, että
talossa asui kuin ruhtinas palatsissaan. Ei muuta kuin maksaa vuokransa
täsmällisesti, silloin kaikki menee kuin rasvattu.
Samassa tilaisuudessa jouduin todistajaksi välikohtaukseen, joka
herätti minussa pahoja aavistuksia. Olin aikeissa lähteä, kun sisään
tuli mies, jonka kiihtyneestä puheesta eroitin sanoja sellaisia kuin
"keinottelu", "huijaus", "petkutus". Samassa hän veti tukun papereita
taskustaan ja heitti ne tirehtöörille vasten naamaa huutaen: "Tuossa
ovat roskapaperinne!" Tirehtööri ei ollut toipunut hämmästyksestään,
kun mies jo huusi ovelta: "Kaikkien roistojen kanssa pitää joutua
tekemisiin!"
"Tämä juttu ratkaistaan raastuvanoikeudessa!" uhkasi tirehtööri.
Mutta mies oli jo hävinnyt. Katselin hänen hylkäämiänsä papereita
ja huomasin ne kauhukseni kaivosyhtiön osakkeiksi. En malttanut
olla kysymättä, olivatko kaivososakkeet arvottomia, kun mies oli ne
pois heittänyt. Hän vastasi nauraen, että räyhääjä oli mielipuoli.
Kysyin osinkoa; tirehtööri selitti, ettei ollut vielä päätetty,
maksettaisiinko kymmenen vai viisitoista prosenttia. Hän oli ehdottanut
kahtakymmentä.
Sirkan asuintoveri oli ollut meillä pari viikkoa, ja yhä
salaperäisemmältä hän alkoi tuntua. Hän oli iltasin myöhään ulkona,
toisinaan koko yön. Hän pyysi anteeksi, liikkeessä tehtiin ylityötä.
Eräänä päivänä hänen hattukotelonsa äkkiä katosi. Aloimme pelätä pahaa,
ja kun ei häntä toisenakaan päivänä kuulunut, soitin liikkeeseen, jossa
hänen piti työskennellä. Sain vastaukseksi, ettei siellä ollut mitään
tietoa sennimisestä henkilöstä.
Pian selvisi, mikä otus vuokralaisemme oli. Sirkka kertoi, että nainen
eräänä yönä oli aikonut tulla kotiin humalaisen herrasmiehen seurassa,
mutta kääntynyt takaisin huomatessaan hänen olevan hereillä. Kuinka me
kauhistuimmekaan saadessamme tietää, miten läheisessä kosketuksessa
Sirkka oli ollut katunaisen kanssa! Vähemmän merkitsi se, että hän
hyväsydämisyydessään oli lainannut mokomalle neljäkymmentä markkaa muka
aivan tilapäiseen tarpeeseen.
"Kylläpä olemme tulleet nenästä vedetyiksi! Mutta kuka siitä naisesta
olisi uskonut sellaista!" päivitteli Katri.
"Siitä näet, että ulkonäkö pettää. Olkoon tämä opiksi! Paras on vaatia
asukkailtamme vuokra etukäteen, niinkuin itsekin maksamme yhtiölle."
Vielä ikävämpää oli, että minä en saanut oppilaita, niinkuin olin
toivonut. Matka oli liian pitkä.
Siunatuksi lopuksi ilmoitti Katri salaisuuden: saisin valmistautua
vastaanottamaan iloista tapausta.
Syystä kyllä kaipasi Katri kylpyhuonetta!