Sulhasmiehiä tulee taloon, mutta minä näytän, mistä viisi hirttä on
poikki seinässä.
Kesä meni kuin siivillä. Syyskuun ensi päiväksi piti Sirkan saapua
kaupunkiin alottamaan viimeistä kouluvuottansa. Hän oli maalla
voimistunut, tullut päivänpaahtamaksi ja vereväksi. Soitellut hän oli,
ei sentään läheskään niin paljoa kuin minä olisin tahtonut. Enimmän
aikansa hän käytti rakkausromaanien lukemiseen ja haaveiluun — siltä
ainakin minusta näytti. Vähintään pari kertaa viikossa hän kirjoitti
rakastetulleen Helsinkiin, ja ellei ensi postissa tullut vastausta,
kävi hän hermostuneeksi ja arveli jonkun onnettomuuden tapahtuneen.
Tyttö-hupakko oli pihkaantunut nenännipukkaa myöten!
Minä olin koko kesän valmistanut suurta romaania. Ennakkolaskujen
mukaan piti siitä tulla maailmaamullistava. Helsingissä viimeistelin
tekeleen ja annoin sen urakalla Katrin ja Sirkan puhtaaksikirjoittaa.
Katri pani ehdoksi, että omistaisin teokseni hänelle. Sirkka oli
vaatimattomampi: pyysi kirjaa yhden kappaleen, kun se ilmestyisi.
Minun olisi omakätisesti kirjoitettava siihen: "Sirkka Vanamolle
kiitollisuudella tekijä". Lupasin siihen vielä lisätä "ikuisella".
Siitä hän taas lupasi olla ikuisesti kiitollinen.
Kun olin korjannut kirjoitusvirheet, joita Sirkan työssä oli
vilisemällä — ihmekös se, kun on rakastunut! — lähetin käsikirjoituksen
kustantajalle.
Heti kaupunkiin tultuamme menimme katsomaan, miten pitkälle talomme
oli edistynyt. Lakkoselkkaus oli vihdoin sovittu, työt jälleen saatu
käyntiin. Rakennuksen ulkopuolinen osa näytti olevan valmis. Aloimme
taas haaveilla, miten hauskaa tulee, kun Sirkkakin muuttaa luoksemme ja
saamme kuulla kaunista soittoa joka päivä.
Samassa näin tirehtöörin tulevan seuralaisensa kanssa käsikynkässä
kuin mies ja vaimo ikään. Katri ei voinut sietää moista pariskuntaa ja
tahtoi lähteä kotiin. Mutta mies oli huomannut meidät ja sanoi:
"Jahah, juu! Onko oltu poissa, kun ei ole nähty kokouksissa? On
tehty tärkeitä päätöksiä, osakepääomaa koroitettu ja niin poispäin.
Konttorissa saatte kuulla tarkemmin."
"Rouva" katseli Katria sillä kateuden ja vihan sekaisella tunteella,
jolla vanha, ruma nainen aina silmäilee nuorta ja kaunista. Nostin
hattuani ja lähdin. Mutta tirehtööri lisäsi vielä:
"Teillä on maksamatta viimeinen erä osakemaksua. Se on suoritettava
ensi tilassa, yhtiöllä lankeaa näinä päivinä pari vekseliä."
Tieto ei tullut yllätyksenä, ja kuitenkin se teki minuun masentavan
vaikutuksen. Mistä sieppaisin yhtäkkiä ne rahat? Pohdin asiata pari
päivää ja yötäkin, pääsemättä askeltakaan pitemmälle. Kohta tuli
jyrkkään muotoon laadittu kirje, jossa sanottiin, että ellen heti
maksaisi puuttuvaa summaa, myytäisiin osakkeeni yhtiön sääntöjen mukaan
huutokaupalla. Säikähdin, mutta muistin samassa setäni, joka usein oli
ollut viimeinen turvani. Sydän kurkussa juoksin kuin olisi tuli ollut
nurkassa.
Setä oli huonolla tuulella, sadatteli ja noitui syksyä, joka oli niin
turmiollinen luuvaloisille. Kuuntelin kärsivällisesti valitusvirren
loppuun — muutoin ei olisi maksanut vaivaa edes puhua rahapulastaan.
Katsoinpa eduksi asialle muutamin valituin sanoin huomauttaa, että setä
oli viime aikoina tullut nuoremmaksi ja terveemmän näköiseksi, niin
etten ihmettelisi, vaikka joku nuori neitonen vielä rakastuisi häneen.
Se oli kuitenkin taktillinen virhe, sillä setä sai siitä tervetulleen
aiheen kehua monia valloituksiaan naismaailmassa, eikä siitä
epistolasta tahtonut loppua tulla. Sitte hän tyrkkäsi minua
salaperäisenä kylkeen ja kysyi, joko minulla oli perillisen toivoa.
Vastasin, etten ollut vielä mitään virallista ilmoitusta saanut. Ukko
näytti pettyneeltä, tuumi, että alkaisi jo niinkuin olla aika.
Tullakseni lähemmäksi asiaa rupesin puhumaan oman kodin hommasta. Hän
tuntui olevan huvitettu ja sanoi:
"Vai että jo ollaan niin pitkällä! No, minkä niminen on yhtiö ja missä
talo sijaitsee?"
Saatuaan haluamansa tiedon hän jatkoi kyselyään:
"Suuriko on osakepääoma?"
"Osakepääoma! En ole muistanut kysyä", vastasin hämilläni.
Setä päästi aika naurun.
"Olet sinäkin yhtiömies, kun et tiedä yhtiön osakepääomaa! Entä kuka on
isännöitsijä?"
Mainittuani tirehtöörin kunnianarvoisan nimen kävi setä totiseksi ja
vaipui syviin mietteisiin.
"Sekö herrasmies!" pääsi häneltä vihdoin.
Minä istuin kuin tulisilla neuloilla; sydämeni alkoi lyödä kuin vasara.
"Tunteeko setä Esa Ansion?" kysyin.
Ukko katsoi minua pitkään.
"Jumalan kiitos, etten ole persoonallisesti tuttu sen miehen kanssa.
Mutta —"
"Mutta —!" Tuntui kuin olisi maa vajonnut jalkaini alla.
Hän ravisti epäilevästi päätänsä ja sanoi: "Pelkään, että olet joutunut
veijarin kynsiin."
"Veijarin! Hyvä Jumala! Mitä sanotte!" huudahdin hypähtäen
kauhistuneena ylös kuin olisi käärme puraissut minua.
Setä huomasi hätäni ja sanoi:
"Niinkuin sanoin, en tunne lähemmin miestä, mutta olen kuullut hänestä
paljon pahaa ja tuskin ollenkaan hyvää. On paras olla varuillaan sen
herrasmiehen suhteen."
Mitä ristiriitaisimmat ajatukset riehuivat sekavissa aivoissani. Tuntui
kuin olisin tullut suljetuksi pimeään, sokkeloiseen luolaan, josta oli
mahdoton löytää tietä ulos.
Lopettaakseni tuskallisen vaitiolon sanoin: "Siinä tapauksessa on
viisainta, etten suorita penniäkään lisää yhtiölle." Setä hymähti.
"Siinä tapauksessa menetät kaikki, mitä jo olet pannut osakkeihin.
Lisäksi voi yhtiö velvoittaa sinut maksamaan eroituksen, jos
myyntihinta jää alle nimellisarvon."
"Ei koskaan", väitin minä jyrkästi.
Mutta setä selitti, että merkintä oli sitova, siitä ei mihinkään
päässyt. Yhtiölaki oli merkillisen ilkeä keksintö.
Kaikesta huolimatta hän antoi pyytämäni summan, mutta kehoitti ottamaan
tarkan selon yhtiön tilasta. Jos asema tuntui horjuvalta, oli minun
heti myytävä osakkeeni mihin hintaan hyvänsä, sillä parempi pieni
tappio kuin suuri.
Toistaiseksi en hiiskunut mitään Sirkan rahoista, vaikka alusta lähtien
ajattelin niitä enemmän kuin omiani. Jos tuhlasin omat rahani, oli
se yksityisasiani, mutta minulla ei ollut oikeutta vetää holhokkiani
samaan kadotukseen.
Kun lähdin tirehtöörin luo, päätin panna hänet ankaraan
ristikuulusteluun. Mutta hänen tavallinen kohteliaisuutensa ja
kaunopuheisuutensa riisti minulta aseet. Ajattelin, että noin
vakuuttavasti ei voinut puhua se, jolla oli petos mielessä. Kun
tiedustelin Sirkan rahoista, nauroi hän ja sanoi, että kaikki oli
varmassa tallessa, — ei ollut pelkoon kaukaisintakaan syytä. Samalla
hän jätti minulle kaivososakkeet. Pian saisin nostaa niistä osingon.
Verrattain rauhallisena lähdin kotiin. Katri sanoi, että jos
Sirkan monet ihailijat tietäisivät hänellä olevan kauneutensa ja
soitannollisuutensa ohella arvopapereita, kyllä pian sulhasmiehiä
tulisi taloon.
* * * * *
Ja olihan yksi, joka tiesi ja myöskin ymmärsi käyttää sitä hyväkseen.
Eräänä päivänä tuli Katri ilmoittamaan, että joku herrasmies tahtoi
puhutella minua. Eteisessä seisoi nuori mies, joka juuri riisui
palttoota yltään. Sitte hän kiversi viiksiänsä, suoristi hännystakkinsa
ja järjesti kaulanauhansa — pelkäsi ehkä sen joutuneen niskaan niinkuin
minun oli käynyt. Saatuaan kaikki asianmukaiseen järjestykseen
astui hän juhlallisesti sisään, kumarsi ja esitteli itsensä tuomari
Johanssonina. Osoitin hänelle tuolin, ja hän käytti sitä hyödykseen.
Kaikesta näkyi, että nuorukainen tahtoi tehostaa tärkeyttänsä.
Hän hiveli ensimäisiä viiksenitujaan, veti näkyviin kalvosimensa
osoittaakseen, että niiden puhtaus oli tyydyttävä, ja hypisteli
kellonperiään, jotka nähtävästi olivat nikkeliä.
Odotin, että vieras kertoisi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hän
näkyi odottavan, että minä kysyisin hänen asiaansa. Lopuksi hän avasi
suunsa ja sanoi syvämietteisesti:
"Siellä tuulee tänään. Taitaa valmistaa sadetta."
Johon minä sanoin:
"Ehkä herra palvelee meteoroloogisessa laitoksessa?"
Nuorukainen oikaisi hiukan nolona:
"Minulla on asianajotoimisto."
Kun ei minulla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista, jatkoi hän:
"Tämä näyttää olevan hyvä talo. Onko täällä vuokrat kalliit?"
"Minä en ole täällä isännöitsijänä", vastasin siihen.
Huomattuaan, ettei keskustelu ottanut sujuakseen, sanoi hän:
"Pian on eduskuntavaalit."
"Mitä puoluetta herra edustaa?" kysyin minä.
Nuorukainen katsoi parhaaksi käydä itse asiaan.
"Olen kuullut, että te olette neiti Sirkka Vanamon holhooja. Ja koska
hänen vanhempansa ovat kuolleet, ajattelin kääntyä..."
"Kääntykää vain, koska tilaa on", kehoitin minä.
"Me rakastamme toisiamme..." jatkoi nuorukainen.
"Me...? Te ja minä...?"
Sulhasmies oli eksyä tolaltaan, mutta sai pian säikeestä kiinni:
Samassa tuli mieleeni sisar-vainajani viimeinen pyyntö, ja päätin
menetellä ankarasti, ettei kasvattini joutuisi keljun kelkkaan
istumaan. Kohdistin sulhaskokelaaseen murhaavan tulen ja sanoin
musertavasti:
"Nuori herrasmies! En tunne katsantotapojanne, mutta olen siinä ijässä,
ettei minua miellytä kuulla puhuttavan palturia, kun on vakavasta
asiasta kysymys."
"Palturia! Suokaa anteeksi!" huudahti hän loukkaantuneena ja alkoi
hermostuneesti hivellä ylähuulensa haivenia.
"Pankaa mieleenne", jatkoin, "mitä nyt sanon. Ensiksi ei ole tapana,
että koulutytöt menevät naimisiin. Toiseksi kehoitan teitä menemään
kotiin ja tutkimaan sydäntänne, jos teillä sellainen on."
Tämän sanottuani osoitin hänelle sitä paikkaa, mistä tie kulki ulos.
Hän laski käden mahtipontisesti sydämelleen ja lausui kuin paras
näyttelijä:
"Vakuutan, että tunteeni neiti Vanamoa kohtaan ovat mitä puhtaimmat..."
Ovella hän vielä kääntyi ja sanoi:
"Pyydän anteeksi! Neiti Vanamolla on talletuksia, ja minulla olisi
tilaisuus sijoittaa ne erittäin edullisesti."
Moinen julkeus kävi yli minun ymmärrykseni. Sanoin myrkyllisesti:
"Todella oiva näyte tunteittenne puhtaudesta! Mutta neiti Vanamon
talletuksista huolehdin minä. Teillä ei ole mitään tekemistä siinä
asiassa. Menkää — ja olkoon tämä käyntinne viimeinen niinkuin se oli
ensimäinen!"
Tuskin oli ovi sulkeutunut sulhasmiehen jälkeen, kun Katri, joka
tietysti oli kuunnellut oven takana, tuli ja sanoi:
"Mutta tuolla lailla ei sovi kohdella vierasta henkilöä! Hän teki
erittäin sivistyneen ja miellyttävän vaikutuksen."
"Teillä naisilla on oma tapanne katsella asioita. Kun miehellä vain on
moitteeton ulkoasu ja siro käytöstapa, on hän teidän mielestänne kaiken
vanhurskauden täyttänyt."
Katri ei antanut vaikuttaa itseensä. "Sirkka on kertonut, että hän on
erittäin lahjakas ja lupaava lakimies ja lisäksi hyvästä perheestä —
isä on valtioneuvos tai kunnallisneuvos."
"Kauppaneuvos kaiketi, koska pojalla näkyy olevan taipumusta
ahvääriin", sanoin minä ivallisesti ja jatkoin:
"Nuorukainen voi olla minkä neuvoksen poika hyvänsä, mutta minun
silmissäni hän on hävytön lurjus. Mies, joka rakastaa, ei ensi työkseen
kysy naisen talletuksia. Vai teinkö minä sillä tavalla, kun kosin
sinua?"
Katri joutui hämilleen ja sanoi: "Eihän minulla ollutkaan mitään.
Mutta ei se minusta rikos ole, jos sulhanen huolehtii tulevan vaimonsa
varojen tallettamisesta. Se osoittaa käytännöllistä älyä."
Tiesin hyvin, etten tässä asiassa saisi Katrilta viimeistä sanaa.
Lausuin senvuoksi:
"Elkäämme kiistelkö! Osoittakoon tulevaisuus, kumpi meistä on oikeassa.
Jos minä erehdyn, sen parempi Sirkalle. Mutta sisareni viimeinen tahto
on minulle pyhä, enkä ikänä hyväksy miestä, joka ottaa Sirkan etupäässä
rahojen takia."
Kaikesta päättäen oli tyttö ollut lähettyvillä ja saanut tietää,
millaisen vastaanoton sulho oli saanut. Hän oli kartteleva ja
harvasanainen. Nähtävästi olin koskettanut häntä arimpaan kohtaan:
loukannut hänen rakkauttansa. Eikä nainen koskaan salli sitä
rankaisematta tehdä.
Eräänä aamuna sain kustantajalta postipaketin — käsikirjoitukseni oli
hylätty. Se oli karvas pala, mutta nielaisin sen ääneti. Olin liian
ylpeä ilmaistakseni Katrille tappiotani. Itsepäisenä tarjosin kirjaani
toiselle kustantajalle ja levottomana odoteltuani pari viikkoa sain
vastauksen, tällä kertaa myöntävän.
Kirjani siis näki päivänvalon. Käänteentekevää ei siitä kuitenkaan
tullut. Arvostelu päinvastoin piteli sitä varsin kovakouraisesti.
Mutta kekseliäs kustantaja ymmärsi alleviivata sen ansiopuolet.
Kun muuan aikakauslehti kirjoitti: "Jos teos olisi rakenteeltaan
kiinteämpi ja esitystapa selvempää, olisi se taiteellisesti arvokas
ja mielenkiintoinen romaani", niin kustantaja lainasi lausunnosta
ainoastaan sanat "— — — taiteellisesti arvokas ja mielenkiintoinen
romaani". Sellainen arvostelu ei ollut hullumpi esikoisteoksesta!
Mutta Katrin ennustus viidennen painoksen keskenloppumisesta ei ikänä
toteutunut. Pahoin pelkään, että ensimäistäkin on vielä melkoinen osa
kirjakauppojen hyllyillä pölyttymässä.
Mikä todistaa, ettei kirjailijan ole hyvä käyttää omaa vaimoansa
arvostelijana — eikä toisenkaan muuta kuin hätätilassa!