Oman kodin unelma lähenee toteutumistaan.
Pitkin talvea oli pidetty yhtiökokouksia, varsinaisia ja ylimääräisiä,
tehty päätöksiä ja purettu vanhoja.
Minä olin mukana milloin tilaisuus myönsi. Koskihan asia minuakin
läheltä. Toisinaan, kun keskustelu kävi riitaiseksi, lähdin kesken
pois. En näet voinut ymmärtää, miksi piti väitellä asiassa, jossa
kaikkien yhteinen etu oli kysymyksessä.
Tällävälin ilmestyi rakennustontille valtava tiilikasa. Se merkitsi,
että rakennustöihin vihdoin ryhdyttiin täydellä todella.
Eräänä päivänä tuli tirehtööri kovalla touhulla vastaani kadulla.
Hän suvaitsi antautua puheisiin. Kertoi olevansa menossa
raastuvanoikeuteen. Hänellä oli pari sotkuista vekseliasiaa. Kertoipa
hän avomielisesti itseään syytettävän vekseliväärennyksestä, mutta
hän kyllä toimittaisi toisen pojan "tiilenpäitä lukemaan". Ennenkuin
erottiin sanoi hän:
"Jahah, juu! Nyt voitte jonakin kauniina päivänä mennä
rakennuspaikalle. Siellä on perustus valmis, ja elleivät merkit petä,
päästään syksyllä omaan taloon."
On mahdoton kuvata, minkä riemun nämä sanat minussa herättivät. Oma
talo, oma koti! Sehän oli aina ollut rakkain unelmamme, ihanne, jota
kohti ponnistelimme puutteiden ja vaikeuksien läpi. Kunnioituksemme
ja kiitollisuutemme tirehtööriä kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän se
asiat järjesti ja kantoi päivän kuorman ja helteen!
Kirkkaana talviaamuna käskin Katrin pukeutua. Matkan määrää en
maininnut, — aioin valmistaa hänelle yllätyksen. Aikomukseni oli ottaa
Sirkka mukaan; pieni aamukävely olisi tehnyt hänellekin hyvää. Mutta
hänen sanottiin lähteneen ulos automobiilillä parin herrasmiehen
seurassa.
Aamu oli mitä ihanin. Keväinen aurinko heloitti sinisellä taivaalla,
sulava lumi virtasi tuhansina pikkupuroina. Varpuset sirkuttivat
iloisina räystäillä. Kadut vilisivät hilpeitä jalankulkijoita, toiset
matkasivat ajurilla tai voimavaunuilla.
Uutisrakennus sijaitsi kaukana laitakaupungilla.
"Käännytään takaisin! Täällä tulee vastaan erämaa", sanoi Katri.
"Mennään vielä vähän matkaa! Minua huvittaa nähdä eräs paikka", sanoin
salaperäisenä.
Tulimme aukealle, jonka laidalla oli havumetsää, toisella lehtipuita
kasvava kumpu. Siinä se nyt oli! Perustus oli laskettu, etusivun pari
tiiliriviäkin muurattu.
Menimme lähemmäksi. Katri sanoi:
"Kukahan tännekin perustaa talon?"
Minä vain hymyilin vastaukseksi.
Silloin hän arvasi asian.
"Kuule, onko tämä _meidän_?"
Selittämätön ilo loisti Katrin kasvoista, koko hänen olemuksestaan,
ikäänkuin olisi aurinko sadepäivänä pilkistänyt pilvien alta ja
kirkastanut kaikki. Hän seisoi unelmiinsa vaipuneena, tarkasti joka
kiveä kuin tahtoen ottaa ne syliinsä ja hyväillä niitä sen vuoksi, että
ne ystävällisesti liittyivät yhteen tehdäkseen meille kodin, rauhaisan
sataman maailman myrskyissä.
En hennonut häiritä häntä. Vihdoin kysyin:
"Miellyttääkö sinua?"
"Vielä kysyt! Syrjässä vain on. Mutta niinpä olemmekin poissa kaupungin
pölystä ja kuumuudesta."
"Entä mikä näköala ja ympäristö! Se on toista kuin takapiha ja
ikuisesti yksitoikkoiset tiiliseinät. Täällä me elämme kuin sadun
lumotussa linnassa. Metsä ympärillämme humisee viihdyttävää
kehtolauluansa, avatusta ikkunasta meitä aamulla tervehtii lintujen
tuhatääninen kuoro, ja päivän päättyessä me käsikädessä istuen
katsomme, kun auringon kultainen kerä painuu metsän vihreään syliin..."
Korkealentoisen runollisen esitykseni katkaisi samalla läheltä kuuluva
melu:
"S—nan rakennusmestari on tehnyt auttamattoman virheen! Eikö se
hulikaani sen vertaa ymmärrä! Jos minun silmäni hiukan välttää, silloin
menee kaikki päin seiniä."
Katri pelästyi luullen humalaisen räyhäävän. Mutta minä
tunsin tirehtöörin äänen. Mies tuli esiin tiilikasan takaa
rahastonhoitajattarensa — etten sanoisi rakastajattarensa — kera. He
kuuluivat kinastelevan jostakin rakennusta koskevasta asiasta.
Nähtyään meidät sanoi hän:
"Jahah, juu! Olette tulleet taloa katsomaan. Kannattaakin! Näittekö,
millaista h—tin hökkeliä tuohon viereen rakentavat! Tästä tulee
talo, ettei vertaa koko Helsingissä."
Hän tirkisteli Katria omituisin kiiluvin silmyksin, mikä ei jäänyt
huomaamatta hänen valppaalta vartijattareltaan. Katri joutui hämilleen,
katsoi toisaalle ja kuiskasi, että lähtisimme kotiin. Tirehtööri
kiipesi telineille ja pauhasi sieltä:
"Se rakennusmestarin lurjus on ottanut töihin niitä kirottuja
sosialisteja, jotka eivät tee muuta kuin laiskottelevat työmaalla ja
haukkuvat porvareja."
Sanoin olevan yhdentekevää, mihin puolueeseen työläiset kuuluivat,
kunhan vain talo tulisi hyvä, se oli pääasia.
Mutta tirehtööri uhkasi eroittaa töistä jokikisen sosialistin ja
sanoi, ettei taloon huolita niitä asumaankaan niin kauan kuin hän on
isännöitsijänä.
Samassa kuului telineiltä kolaus, ikäänkuin olisi jotakin pudonnut.
Näimme tirehtöörin nojaavan tukipuuta vasten ja pitelevän
jalkaansa. Ennenkuin ehdin kysyä, mitä oli tapahtunut, sanoi hän:
"Nyt kävi hullusti. Luulen, että katkaisin jalkani. Mutta olen
tapaturmavakuutettu, ja jos yhtiö kieltäytyisi maksamasta, pyydän teitä
todistamaan, miten onnettomuus tapahtui."
Hän vihelsi ajuria, mutta kun sellaista ei kuulunut, alkoi hän
surkeasti valittaen ja ontuen kävellä nojaten neidon käsivarteen.
Heidän mentyään kysyi Katri: "Tuoko on yhtiön isännöitsijä? Hän näyttää
olevan hävytön lurjus koko mies. En usko, että hän satutti jalkaansa."
Minä kielsin häntä ajattelemasta pahaa miehestä, jolle me olimme niin
paljosta kiitollisuuden velassa.
Samassa tuli paikalle keski-ikäinen mies naisen ja kolmen lapsen
seurassa. Hän esitteli itsensä, sanoi olevansa yhtiön osakas; me olimme
joutumassa asumaan samassa huonekerrassa, vieläpä aivan naapureina.
Käytin tilaisuutta kysyäkseni, mitä hän piti isännöitsijästä. Hän
ei sanonut tuntevansa tirehtööriä, mutta kaikesta päättäen tämä oli
tarmokas liikemies, jolla oli monipuolinen kokemus alallaan. Niin kauan
kuin johto oli hänen käsissään naapurini uskoi yhtiön menestyvän.
Minulle tuli mieleen äskeinen kohtaus ja sanoin:
"Hän satutti äsken pahasti jalkansa, tuskin pääsee pitkiin aikoihin
liikkeelle."
Mies katseli minua pitkään.
"Isännöitsijäkö?"
"Niin. Hädin tuskin kykeni omin avuin liikkumaan."
Toinen joutui yhä enemmän ymmälle.
"Hän tuli meitä vastaan tuolla ja käveli kuin ennenkin."
Nyt oli meidän vuoromme hämmästyä. Arvoitus selvisi, kun myöhemmin
kuulin, että tirehtööri nosti tapaturmavakuutusyhtiöltä korvausta
"työkyvyttömyydestään" kymmenen markkaa päivältä ja että sairautta
kesti viikkoja, jopa kuukausia. Siinä oli liikemiestä!
* * * * *
Edellämainittu käyntimme antoi uutta voimaa ja intoa ponnistuksiimme.
Tuntui ihanalta ajatella, että joka päivä seinät kohosivat ja omakin
kerroksemme pian nousisi. Iloamme eivät suuresti häirinneet ikävät
viestit, joita pian alkoi kuulua työmaalta. Isännöitsijä oli joutunut
erimielisyyteen työnjohtajien ja työläisten kanssa. Hän oli jo
eroittanut pari kolme rakennusmestaria ja otti vihdoin itse johdon
käsiinsä. Seurauksena oli, että rakennustarkastaja määräsi revittäväksi
osan seinää, joka oli tehty rakennussääntöä sivuuttamalla. Se tuotti
ajanhukkaa ja melkoisen tappion yhtiölle. Lopuksi puhkesi lakko sen
johdosta, että isännöitsijä mielivaltaisesti eroitti työväkeä.
Sijoittaessani Sirkan rahat osakkeihin, en ollut muistanut, että hänen
opintonsa nielivät paljon rahaa. Tosin oli minulla pari velkakirjaa,
mutta toinen, joka sisälsi saatavan konkurssipesästä, meni mitättömäksi
sen vuoksi, että olin laiminlyönyt valvonnan. Hätääntyneenä menin
tirehtöörin luo ja pyysin peruuttaa viimeisen sijoitukseni. Hän nauroi
ja sanoi, ettei se voinut tulla kysymykseen; kauppa oli sitova. Mutta
luonnollisesti oli minulla oikeus myydä osakkeet kelle halusin ja
millaisilla ehdoilla hyvänsä, vaikka kymmenkertaisesta hinnasta.
Lopuksi hän ilmoitti, että minun oli ensi tilassa suoritettava
osakemaksujeni neljäs viidennes, koska yhtiöllä oli lankeamassa vekseli.
Minä jouduin pahaan pulaan. Karhusin lauluoppilaitani, vaikka tuntui
siltä, että he huomasivat rahapulani. Onneksi oli minulla nostamatta
palkkio kyhäyksistä, jotka olin viimeksi julkaissut aikakauslehdessä.
Mutta miten ponnistinkin, en kuitenkaan onnistunut saamaan tarvittavaa
summaa. En voinut lainaankaan turvata, sillä Jumala on antanut minulle
sellaisen luonnon, että olen valmis antamaan muille ainoat housuni,
mutta en saa suutani auki, kun minun pitäisi hommata tuttaviltani
viitonen.
Katri tälläkin kertaa pelasti aseman. Hänellä oli parin kuukauden
palkka nostamatta. Hän oli sen säästänyt uuden puvun hankintaan, mutta
luovutti nyt mielellään sen.
Lukuvuosi läheni loppuansa. Sirkka oli käynyt kalpeaksi, laihtunut ja
kärsi päänkivistystä. Hän sanoi sen johtuvan paljosta istumisesta,
mutta minä arvelin siihen olevan muita syitä, vaikka pidin ne omina
tietoinani. Ensiksi päättelin hänen käyttävän erästä kapinetta,
jonka tarkoituksena oli tehdä vartalo siroksi ja hoikaksi. Toiseksi
hän valvoi liian paljon. Miltei joka ilta hän istui teatterissa tai
konsertissa. Se oli tietysti kehittävää sille, joka aikoi ottaa
musiikin elämäntehtäväkseen. Mutta se kulutti hermoja.
Vieläkin eräs seikka tuotti minulle paljon huolta. Hänellä oli aina
rahan tarve. Vaikka suoritin hänen täysihoitonsa ja koulumaksunsa,
ahdisti hän tavan takaa minua, ottaen rukoilevan ilmeen ja sanoen: "nyt
minä taas tulen kerjäämään enolta rahaa". Kielto ei olisi auttanut,
sillä silloin alkoi sataa — ja kuka mies kestää naisen kyyneleitä!
Päättelin, että hänellä oli salainen rahanreikä. Arvelin toverien
mahdollisesti lainailevan. Hän oli liian hyväsydäminen ja uhrautuvainen
kaikkia kohtaan.
Koulun päätyttyä aloimme hommata maallemuuttoa. Soittokone piti ottaa
mukaan, vaikka kulettaminen olikin hankalaa. En aikonut antaa tytön
juoksennella jouten koko kesää; soittaa hänen piti, jotta sormenpäitä
pakoittaisi.
Katri ei päässyt mukaan: hänen lomansa alkoi vasta juhannuksen jälkeen.
Siihen asti saisi Sirkka olla taloudenhoitajana.
Oli mitä herttaisin kesäaamu. Sirkka oli päivän kunniaksi kukitettu, ja
toverit tulivat saattamaan häntä.
Kun kello löi toisen kerran, alkoi yleinen itku ja suuteleminen.
"Pistäy katsomassa, miten koti valmistuu", muistutin minä.
"Minä teen toivioretken, ainakin kerran päivässä", lupasi Katri.
Kun kello soi kolmannen kerran, astuimme Sirkka ja minä junaan.
"Pitäkää nyt hauskaa!" toivotti Katri ja juoksi kauas jälessä
huiskuttaen nenäliinallaan, kunnes juna katosi näkyvistä.
Sirkka jäi vaunusillalle. Radan varrella seisoi nuori herra, joka alkoi
heiluttaa hattuansa hänelle junan kiitäessä ohi. Sirkka huusi jotakin
ja huitoi käsillään, taisi lentomuiskunkin lähettää. Sitte hän tuli
vaunuun ja alkoi lukea Emilie Flygare-Carlénin romaania.