Sirkka menee ja rakastuu silmittömästi, ja minun kasvatustaitoni tekee
kuperkeikan.
Jos herra tirehtööri ei ollutkaan mikään kirjallisuuden tuntija,
osoittautui hän pian ensiluokkaiseksi liikemieheksi. Hän oli oikea
todistus siitä, että oikea talousnero ei kaipaa korkeampaa sivistystä,
kun on vain hyvä puheenlahja ja tarvittava määrä hävyttömyyttä.
Kun yhtiön perustava kokous pidettiin, halusin minäkin olla saapuvilla.
Yhtiömiehistä sanottiin useita rakennusmestareiksi. Minä pidin sitä
hyvänä enteenä, koska uudesta talosta ammattimiesten käsissä tulisi
kunnollinen. Puheista päättäen olivat he perillä yhtiötoimintaa
koskevissa asioissa ja puhuivat asiaintuntijain tavoin vekseleistä ja
kiinnityksistä. Minä olin ainoa muukalainen joukossa. En siis rohjennut
pyytää puheenvuoroa, koska pelkäsin paljastavani tietämättömyyteni
ja joutuvani halveksituksi. Äänestyksissä kannatin puheenjohtajaa,
tirehtööriä, koska hän tuntui kaikessa tarkoittavan yhtiön parasta.
Myöhemmin huomasin, että yhtiössä oli syntymässä vastustuspuolue,
vaikka se oli vähemmistönä. Enemmistö kannatti tirehtööriä, ja tämä
valvoi tarkkaan, että johtokunnan jäsenet ja tilintarkastajat valittiin
hänen hengenheimolaisistaan. Jos ken rohkeni olla eri mieltä, sitä
hän koetti saivartelulla, pilkkanaurulla, jopa henkilökohtaisilla
hyökkäyksillä musertaa. Minua ei huvittanut heittäytyä taistelun
pyörteisiin. Katsoin parhaaksi antaa sananvallan ammattimiehille,
koskei minun kirjallinen viisauteni ja musiikintuntemukseni tässä
mitään pyhittänyt.
Kokouksesta lähdettäessä antautui tirehtööri puheisiin minun kanssani,
ja se seikka nosti suuresti arvoani omissa silmissäni. Hän piti minulle
vielä kerran korkean veisun yhtiömme kunniaksi. Sanoi perustaneensa
kymmenittäin yhtiöitä, mutta tämä uhkasi voittaa kaikki entiset.
Onnelan osakkeista maksettaisiin jonkun ajan perästä nelinkertainen
nimellisarvo. Hänen osakkeistaan oli jo tarjottu enemmänkin, mutta hän
ei niitä möisi hinnasta mistään. Varoitti minuakin sitä tekemästä,
muutoin saisin katkerasti katua. Samalla hän huomautti, että
osakemaksujen kolmas viidennes oli ensi tilassa suoritettava, sillä
yhtiö tarvitsi rahoja vekseliensä lunastukseen.
Äkkiä hän muisti jotakin ja sanoi:
"Kuinkas on niiden sedän tyttären rahojen laita? Eiköhän ole viisainta
ottaa ne pankista ja sijoittaa tuottaviin osakkeihin? Tänään kuului
taas pahoja uutisia samaisesta pankista. Se voi romahtaa jo huomenna,
ja silloin on kaikki mennyttä."
Kotiin tultuani kerroin huoleni Katrille. Hänen neuvostaan tiedustelin
pankista, oliko tirehtöörin jutussa perää. Pankkiherrat nauroivat ja
kysyivät, kuka moista roskaa puhui. Hienotunteisuudesta en maininnut
nimeä, vaan että olin "varmalta taholta" kuullut asian.
Kun kerroin tirehtöörille tästä, nauroi hän yksinkertaisuuttani.
Tietysti pankkimiehet olivat niin ovelia, etteivät menneet sellaista
tunnustamaan. Kuka siellä sitte talletuksiaan enää pitäisi!
Miten olikaan, — joka tapauksessa minä otin loputkin Sirkan rahoista ja
sijoitin kasvisvoitehtaan osakkeihin, jotka lupasivat suurta voittoa.
Tuskin oli se kysymys saatu pois päiväjärjestyksestä, kun toisaalta
nousi uhkaava ukkospilvi elämäni taivaalle.
Sitä mukaa kuin Sirkka unohti surunsa, alkoi pääkaupungin elämä vetää
häntä pyörteisiinsä. Tunteellinen, herkkä ja avonainen luonne otti
nopeasti vastaan vaikutuksia.
Ensimäiset merkit painoi kaupunkilaiselämä hänen pukuunsa. Se puoli
menoerää paisui yhä suuremmaksi. Minä annoin aluksi kaikki, mitä
hän pyysi, mutta sittemmin heräsi minussa ajatus opettaa hänelle
säästäväisyyttä. Selitin, ettei ihmisen arvo riippunut siitä, miten oli
puettu; itsekin pidin neljä tai viisi vuotta samaa vaatekappaletta.
Tyttö vastasi nauraen, ettei sillä ollutkaan väliä, miten "vanha"
nainut mies oli puettu.
Olisin kenties kuitenkin kukistanut turhamielisyyden epäjumalan, mutta
Katri asettui tytön puolelle; hän sanoi, että nuoren tytön piti käydä
hyvin puettuna, etenkin kun ei tarvinnut keltään lainata. Minä annoin
asiassa sellaisen välipäätöksen, että Sirkka sai näyttää minulle
neulojan laskut. Mutta he selittivät yhdestä suusta, ettei mieshenkilön
sopinut urkkia, mitä kaikkea naiset tarvitsevat. Minun täytyi tunnustaa
itseni voitetuksi.
Sirkan kauneus ja soitannollisuus hankki hänelle pian ihailijapiirin,
joka liehui hänen liepeissään kuin mehiläisparvi kukan ympärillä.
Näimme usein ikkunasta, kun hän tuli koulusta jonkun keltanokan
seurassa, joka kantoi hänen kirjojaan tai nuottilaukkuansa. Alussa
oli hänellä miltei joka kerta uusi liehittelijä, joskus kaksi, jopa
yhtaikaa kolmekin, jotka kiihkeästi kilpailivat tytön suosiosta ja
loivat murhaavia silmäyksiä toisiinsa. Lopuksi jäi vain pari hupeloa,
jotka hän naisille ominaisella viekkaudella piti kiihoittamassa
toistensa rakkautta ja mustasukkaisuutta, kunnes näistäkin toinen väsyi
ja jätti aseman herraksi onnellisen voittajan.
Mutta niin pian kuin nuori tyttö jää yhden miehen saaliiksi, on hän
mennyttä kalua. Sirkka vetäytyi yksinäisyyteen, vaipui haaveiluihin ja
itki ilman syytä. Luulimme häntä sairaaksi, mutta hän antoi kierteleviä
vastauksia ja koetti välttää keskustelua.
Vaimoni naisellinen vaisto selitti pian arvoituksen:
"Ei ole epäilystäkään. Sirkka on rakastunut, usko tai älä", vakuutti
hän.
"Rakastunut! Siinä ijässä! Se olisi kauheata", pääsi minulta.
Katri nauroi:
"Ei se kauheampaa ole kuin miehenkään rakastuminen."
"On siinä ero kuin yöllä ja päivällä. Jos mies rakastuu, hoitaa
hän siitä huolimatta tehtävänsä, mutta nainen kulkee ja uneksii
rakastetustaan, unohtaen koko maailman. Korkeintaan hän sepustaa
rakkauskirjeitä."
Huomasin Katrin alahuulesta, että hän piti tätä väitettä hirveänä
loukkauksena koko naissukua kohtaan. Ajattelin jo hiukan lieventää
sitä myöntämällä, että rakastunut nainen joskus lisäksi neuloo
kirjoitusmaton tai palttoon nimikirjaimet sulhaselleen.
"Niin, näetkös, asia on se, että nainen ottaa alunpitäin rakkautensa
syvemmältä kuin mies. Kun nainen rakastaa, hän rakastaa koko
sielullaan; muu kaikki on hänelle toisarvoista. Mutta miehelle rakkaus
on sivuasia", innostui Katri.
Huomasin keskustelun luistaneen pois asiasta ja palautin sen oikeille
raiteille:
"Tästä asiasta riittäisi miehen ja naisen välillä kinastelua vaikka
tuomiopäivään saakka. Mutta kaikissa tapauksissa on syytä olla
varuillaan Sirkan suhteen, jos hän todella on saanut rakkauden houreita
päähänsä."
"Eikö mitä! Rakkaus kehittää naisen tunne-elämää ja syventää hänen
luonnettaan. Rakkaus se oikean taiteilijankin tekee."
Minun täytyi tunnustaa, etten ollut odottanut Katrilta tällaista
perinpohjaisuutta. Melkein liikutettuna sanoin:
"Sinä voit olla oikeassa. Mutta asialla on toinenkin puoli, ja se hyvin
ikävä. Mies, jota Sirkka rakastaa, saattaa tunnottomasti käyttää väärin
nuoren tytön kokemattomuutta. Sellaisia konnia on Jumala paratkoon
turmeltuneessa kaupungissa enemmän kuin kylliksi."
Katrin vakavista kasvoista huomasin, että asia hänestäkin oli
ajattelemisen arvoinen. Mutta hän koetti ottaa kaikki parhaimmalta
puoleltaan ja sanoi:
"Sirkka on vilkas, mutta hän ei ole kevytmielinen. Hän ymmärtää torjua
lähentelemisyritykset, jotka uhkaavat hänen mainettaan."
Katrin luottamus ei kuitenkaan voinut minua täysin rauhoittaa. Päätin
sen vuoksi vakavasti kehoittaa Sirkkaa karttamaan kaikkia epäilyttäviä
miestuttavuuksia.
Eräänä iltana pistäydyin Katrin tietämättä Sirkan luo. Sain kuulla,
että joku herrasmies oli käynyt hakemassa häntä ulos. Hänen huoneessaan
vallitsi epäjärjestys, aivan kuin olisi kiireessä vaihdettu pukua.
Pöydällä oli monenmoista pikkutavaraa: hajuvesipullo, hammasjauhetta,
jonkunlaista kauneusvettä, karamellilaatikko. Piaanolla oli
kukkakimppu, luultavasti ihailijalta saatu. Mutta ennen muuta kiintyi
huomioni keskeneräiseen kirjeeseen, joka oli unohtunut pöydälle. En
voinut vastustaa kiusausta vilkaista siihen. Kirjeen tuttavallinen sävy
ja monet viittaukset yhdessä vietettyihin hauskoihin hetkiin ilmaisivat
liiankin selvään, kelle se oli aiottu. Siinä laskettiin pilaa
"kraapaamisesta", opettajien antamista muistutuksista ja kaikenmoisista
pikkusynneistä. Istuuduin odottamaan syntipukin kotiintuloa. Aikani
kuluksi aloin rangaista piaanoa — siksi kunnes saisin sen ihanan
omistajattaren käsiini.
Vasta yhdentoista jälkeen tyttö tuli ja hämmästyi kovin minut
nähdessään. Nuhtelin häntä aluksi myöhäisestä ulkonaolemisesta. Hän
sanoi tulevansa toverin nimipäiviltä. Luotuaan lyhyen silmäyksen
pöydälleen hän huomasi kirjeensä ja katsoi minuun kuin salapoliisi:
"Onko eno lukenut tämän kirjeen?"
Tuntien syyllisyyteni painoin pääni alas ja mutisin jotakin, mutta
sanat takertuivat kurkkuuni. Olin paljastettu...
"Kuinka eno on niin tuhma, että menee lukemaan toisten kirjeitä!"
Olin tullut syyttäjänä, mutta jouduinkin itse syytettyjen penkille.
Aloin tiedustella hänen voinnistaan, rahantarpeista ja muusta
sellaisesta. Sitte kävin valmistamaan päähyökkäystä: miksi oli Sirkka
typeryyttään rakastunut?
Mutta tuo veitikka teki kiertoliikkeellä minun suunnitelmani tyhjäksi.
Hän istahti äkkiä piaanon ääreen.
"Tahtooko eno kuulla Schubertia?"
Luonnollisesti tahdoin. Ja vastoin tahtoani tempasi sävelten tenho
minut valtoihinsa. Ja kun viimeinen akordi haihtui, olin unohtanut maan
ja taivaan ja koko tytön ja mitä varten olin tullut. En mahtanut muuta
kun kyynelsilmin puristaa tytön kättä ja sanoa:
"Miten ihana sävellys! Ja miten mainiosti sinä sen tulkitset!"
Mutta kotimatkalla minä tytön kepposta muistellessani puristin nyrkkiä
taskussani ja ajattelin: voi sinua julmettunutta!
Enkä kehdannut mainita Katrille sanaakaan siitä, minkä kovan kolauksen
minun kasvatusopillinen viisauteni oli saanut.