Oman kodin peruskivi lasketaan.
Siitä silmänräpäyksestä, jona setä Samuli tutustutti meidät mukavaan
ja hauskaan vanhanpojan kotiinsa, liiteli oman kodin kuva öin päivin
sisäisten silmiemme edessä. Ja mitä mahdottomammalta sen päämäärän
saavuttaminen tuntui, sitä kiihkeämmäksi kävi halumme kerran löytää
unelmiemme luvattu maa.
Jokapäiväinen aherruksemme ja ponnistelumme tuntui helpolta, nyt, kun
sillä oli päämaali. Jokaisen liikenevän markan panimme säästöön "oman
kodin rakennusrahaston" nimellä.
Katrin oli jälleen onnistunut saada toimi eräässä virastossa. Koska se
kiinnitti häntä vain 4—5 tuntia päivässä, jäi hänelle kylliksi aikaa
kodin ja talouden hoitoon. Hänen lisänsä olikin välttämätön elatuksen
hankinnassa, sillä minulle oli sattunut kommelluksia jos jonkinlaisia.
Musiikkiarvosteluni olivat herättäneet pahaa verta laajoissa
piireissä. Minua syytettiin klassillisen musiikin, etenkin Beethovenin
jumaloimisesta. Sitä vastoin en muka tajunnut nykyaikaista, varsinkaan
saksalaista musiikkia, Richard Straussia. Minulta kysyttiin, enkö
mahdollisesti haluaisi ruveta uutisten kerääjäksi. Vaikka tämä ehdotus
syvästi loukkasi ylpeyttäni, kärsin nöyryytyksen leivän tähden. Monta
palstaa en kuitenkaan ehtinyt uutisilla täyttää. Erästä epäilyttävissä
olosuhteissa syttynyttä tulipaloa selostaessani tulin sanoneeksi,
että se kenties oli murhapoltto. Asianomaiset katsoivat sen käyvän
kunnialleen ja nostivat kanteen, josta oli seurauksena, että lehden
vastaava tuomittiin sakkoihin. Juttu ei tietysti ollut mikään ansio
minulle. Ja koska olin liian vanha ja hidas juoksupojaksi, ei
toimituksessa ollut muutakaan minulle sopivaa virkaa.
Katriin tämä tieto teki kovin masentavan vaikutuksen. Ensi kerran
huomasin hänessä katkeruutta, kun hän sanoi:
"Sinulla ei näy olevan onnea yrityksissäsi. Olet varmaan tullut
takaperin tähän maailmaan."
Tahtomatta vähimmälläkään tavalla puolustaa itseäni sanoin:
"Olet oikeassa. Minulla on todella huono onni."
"Eiköhän se riipu vähemmän huonosta onnesta. Päätekijä on luullakseni
sinun epäkäytännöllisyytesi", päätteli hän.
Ja minä tiesin, että Katri oli liiankin oikeassa.
Pahemmin ei tämä kohtaus kuitenkaan häirinnyt välejämme. Katri
päinvastoin osoitti minulle entistä suurempaa rakkautta, ja minä
puolestani aioin näyttää, ettei minulta ainakaan hyvää tahtoa puuttunut.
Erään tuttavani välityksellä sain tilapäisen laulunopettajan toimen.
Kun virka myöhemmin julistettiin haettavaksi, päätin jättää paperini.
Todennäköisesti olisin tällä kertaa onnistunut, jos olisin ottanut
hännystakin ja pistäytynyt kumarrusmatkalle erään vaikutusvaltaisen
henkilön luo. Mutta kun selkäni oli kovin jäykkä, jäi koko
kumarrusmatka sikseen. Ja siihen se viransaantikin hupeni.
Mutta Katrin kekseliäisyys pelasti tälläkin kertaa aseman. Eräänä
päivänä hän sanoi:
"Etkö sinä antanut laulutunteja poikamiehenä? Ansaitsit muistaakseni
aika hyvin."
"Se on totta, se. Mutta kun kerran piti viedä panttiin soittokoneeni
kunnallisverojen suoritukseksi, täytyi lopettaa se homma."
"Mutta voisithan nyt käyttää Sirkan pianiinoa. Hän on päivällä
koulussa", jatkoi Katri innostuneena.
"Sinäpä sen sanoit!" pääsi minulta. Ja minä ihmettelin, ettei asia
ennemmin ollut tullut mieleen.
Sirkka suostui mielellään ehdotukseen sanoen, että voisin ottaa vaikka
sata oppilasta, — se ei häntä mitenkään häirinnyt.
Ilmoitin lehdissä, ja jos kohta en saanutkaan Sirkan mainitsemaa
oppilasmäärää, saatoin kuitenkin alottaa työn.
Vaikka olin päättänyt panna kirjailijan lakkautuspalkalle, suunnittelin
samoihin aikoihin suurta romaania, josta summittaisten laskujen mukaan
uhkasi paisua 4—500 sivun kokoinen. Tarkoitukseni oli luoda jotakin
uutta ja käänteentekevää niin hyvin sisällyksen kuin tyylin puolesta.
Päätin esim. poistaa rakkaudentunnustuksista kaiken kieräilyn ja
teeskentelyn ja antaa henkilöitten puhua suunsa puhtaaksi. Edelleen
julistin pannaan imelät vertaukset sellaiset kuin "simasuu" ja
"samettiripset", koska tuommoinen hämäryys eksyttää kehittymätöntä
lukijaa. Tässä työssä antoi Katri minulle arvokasta apua. Niinpä
hän kuullessaan, että päähenkilö oli nuori tyttö, vaati heti saada
itse asettua tämän sijalle. Lisäksi hän sanoi, että jos teoksessa
oli rakastuneita, niin ei heitä saatu millään tavoin johdattaa
korvaamattomaan onnettomuuteen, vaan oli toimitettava niin, että
he vanhempien vastustuksen ja monien erehdysten jälkeen vihdoin
onnellisesti saivat toisensa ikiomaksi. Lupasin ottaa varteen neuvon,
ja Katri ennusti, että kirjani saavuttaa suunnattoman menekin, jotta
neljäs, vieläpä viideskin painos loppuu kesken.
Aikaa myöten karttui rakennusrahastomme. Se olisi ollut tuntuvasti
isompi, ellei onneton viikkolehti olisi aluksi niellyt kaikkea;
sitäpaitsi useat lauluoppilaistani suvaitsivat lopettaa opintonsa ja
jättää tuntinsa maksamatta.
Eräänä aamuna tapahtui ihme. Katri hyöri keittiössään. Minä olin vielä
sängyssä ja luin aamulehteä.
Olen aina kohdellut sanomalehden ulkosivuja niinkuin kirjan
kansilehtiä. En tiedä, mikä tällä kertaa sai minut silmäilemään
etusivua. Ilmoitusten joukossa oli eräs, johon katseeni pysähtyi kuin
naulittuna. En ollut lukenut montakaan riviä ennenkuin ponnahdin
istualleni ja aloin suurella äänellä huutaa:
"Katri, Katri! tulehan tänne! Pian, pian!"
Katri syöksyi sisään. Nähdessään minun tuijottavan lehteen kysyi hän:
"No, no, mitä nyt! Onko joku mennyt kihloihin?"
"Ei, vaan naimisiin", sanoin minä kiihoittaakseni hänen uteliaisuuttaan.
"Kuka on mennyt naimisiin, kuka? Sano pian!"
"Minä ja eräs toinen. Ja nyt he perustavat oman kodin. Häh, mitäs
sanot!"
Katri istahti viereeni sängyn laidalle ja kietoi kätensä kaulaani,
pysyäkseen paremmin pystyssä. Osoitin tarkoitettua paikkaa sormellani,
ja sitte luettiin kuorossa poski poskessa kiinni seuraava suurta
huomiota herättävä viesti:
"Oman kodin perustajat, ohoi!
Suurenmoisen vuotuisen säästön tekee jokainen, joka nyt heti
liittyy osakkaaksi vasta perustettuun asunto-osakeyhtiö
Onnelaan, joka hetimiten alkaa rakentaa ensiluokkaista, kaikilla
nykyajan mukavuuksilla varustettua taloa Helsingin hienoimmassa
kaupunginosassa. Yhtiöllä on varmat lainat ja raha-asiat, jonkavuoksi
vuokrat tulevat olemaan uskomattoman alhaiset. Pieni määrä osakkeita
on enää merkittävänä allekirjoittaneen luona, jolla myöskin
piirustukset ja sääntöehdotus ovat nähtävinä.
Tirehtööri Esa Ansio,
yhtiön isännöitsijä."
Uutisen vaikutus meihin oli aivan mullistava, istuimme katsellen ihan
jäykkinä eteemme, ja taivas tiesi, milloin olisimmekaan havahtuneet
aatoksestamme, ellei keittiöstä olisi alkanut kuulua kauheata kohinaa.
"Hyvä Jumala! Kahvi kiehuu ylitse!" kirkaisi Katri ja hellitti
kaulastani, jolloin minä kadotin tasapainoni ja keikahdin selälleni.
Mitä liekin erimielisyyttä sattunut välillämme, siinä olimme yhtenä
sieluna, että oman kodin perustamisen hetki oli nyt lyönyt, vaikka
sataisi vanhoja ämmiä ja piilukirveitä.
Sinä päivänä ei romaania syntynyt monta riviä, ja Katri oli myöhästyä
toimestaan. Seuraavana päivänä lähdin tapaamaan sitä jaloa miestä, joka
oli meille tuntematon, mutta jonka nimeen unelmamme ja toiveemme nyt
mitä moninaisimmilla säikeillä kietoutuivat.
Tultuani konttoriin kysyin herra Ansiota. Apulainen huusi viereiseen
huoneeseen: "onko _tirehtööri_ siellä?" Minä huomasin esiintyneeni
moukkamaisesti, kun sain ojennuksen naiselta.
Tirehtööri tuli samassa sisään, kumarsi kohteliaasti ja ojensi kätensä.
Hän oli keskimittainen, puoleksi kaljupäinen, nykerönenäinen mies,
jonka silmät katsoivat kummallisesti kieroon, niin että häntä oli
vaikea tähystää suoraan silmiin.
Ennenkuin ehdin ilmaista asiaani kysyi tirehtööri, asuinko Helsingissä
ja mikä oli toimeni. Ilmoitin, että minua syyttömästi sanottiin
kirjailijaksi. Tirehtööri vilkastui ja sanoi osaaottavasti:
"Jahah, juu! Olenhan minä lukenutkin teidän kirjojanne. Tehän olette
kirjoittanut sen Laulun tulipunaisesta kukosta."
"Kukostako?" sanoin minä. "Senvärisestä _kukkasesta_ on Linnankoski
kirjoittanut."
"Aivan niin, se on totta, — minulla oli muuta mielessäni. Tarkoitin
kyllä viime kirjaanne, sehän oli mainio!"
Koska en ollut tullut töistäni tiliä tekemään, ilmoitin saapuneeni
puhumaan uudesta asunto-osakeyhtiöstä. Tirehtööri ei ilmaissut
pienintäkään kaupanteon halua, vaan kysyi, olinko perheellinen mies,
ja kun vastasin myöntäen, sanoi hän, että perhe ilman kotia oli kuin
lintu ilman pesää. Sitte hän alkoi loistavin värein kuvata uutta taloa,
josta oli tulossa oikea Onnela. Nähtyään liikutukseni katsoi hän minua
omituisen tutkivasti kulmiensa alta ja sanoi:
"Ikävä kyllä, uuden yhtiön osakkeet ovat loppuun merkityt."
Oli vähällä, etten hyrähtänyt kyyneliin nuo sanat kuultuani. Olen siis
taas myöhästynyt! Mitä Katri sanoo! Toruu tietysti.
"Olipa se kovin ikävää", sanoin koneellisesti, sillä vaitiolo tuntui
sietämättömältä.
Tirehtööri jatkoi:
"Niitä on täällä perustettu niin kovin paljon humpuukiyhtiöitä, ja moni
on joutunut kärsimään, niin että kun kerran saadaan kannattava, niin
kaikki tahtovat päästä mukaan."
Ja hän ryhtyi uudestaan luettelemaan uuden yhtiön etuja ja mukavuuksia,
helppoja vuokria, ihanaa näköalaa, terveellistä ilmaa, varmoja
raha-asioita ja ties mitä.
"Eikö enää ole yhtään huoneustoa vapaana?" kysyin tehdäkseni lopun
kiduttavasta epävarmuudesta.
Tirehtööri mietti ääneti. Äkkiä hän virkahti:
"Jahah, juu! Antakaas olla! Osakkeiden joukossa on eräs, jonka
raha-asioita minä en oikein tunne. Yhtiöömme ei oteta hulikaaneja;
kaikkien pitää olla sivistynyttä, luotettavaa väkeä."
Sain tietää, että ylimmässä huonekerrassa pihan perällä oli keittiö ja
kolmen huoneen "lukaali", jonka voisi saada. Meille riitti huone ja
keittiö. Samassa muistin, että olimme aikoneet ottaa Sirkan luoksemme.
Tirehtööri huomautti, että viisaampaa oli ottaa iso huoneusto, jotta
voisi vuokrata muillekin. Sellaisessa talossa voi saada kalustetusta
huoneesta 60—70 mk, ja sittekin siitä vielä tulee tappelu.
Asia ratkesi siten, että minä merkitsin tarjotun huoneuston. Tirehtööri
otti paperin, johon kirjoitin nimeni ja osakkeitten määrän. Listalla
näkyi 3—4 nimeä. Se ei minusta oikein vastannut tirehtöörin ilmoitusta,
että osakkeet jo olivat loppuun merkityt, mutta eihän se asia minua
liikuttanut.
Kumarsin ja aloin tehdä lähtöä, mutta tirehtööri sanoi:
"Jahah! Mitenkäs on osakemaksujen laita?"
Tuntui kuin olisi jotakin tarttunut kurkkuuni. Ymmärsin, että jos
heti vaadittiin neljätuhatta markkaa, oli parasta sanoa hyvästi koko
hommalle.
Tirehtööri selitti aluksi riittävän, kun suoritti viidennen osan. Se
oli toista. Ja kevein mielin lähdin, luvaten pian tuoda rahat.
Katri ei ollut täysin tyytyväinen siihen, että huoneusto oli pihan
puolella ja kovin korkealla, mutta kun taloon oli tulossa hissi ja
vuokra ylemmissä huonekerroissa oli huokeampi, mukautui hän piankin.
Seuraavana päivänä menin uudelleen tirehtöörin luo. Tuli minun sääli
rahojani, mutta kun muistin, kuinka kauniiseen tarkoitukseen ne
joutuivat, laskin ne sentään ilomielin kädestäni.
Kotona sanoi Katri:
"Talleta nyt tarkoin kuitti!"
"Kuitti!" Minä hätkähdin.
"Et suinkaan tullut ilman kuittia! Jos hän tahtoo olla petollinen,
menetämme rahat."
Minä juoksin takaisin sydän kurkussa, Tirehtööri nauroi ja kirjoitti
paperin, käskien minun istua. Hetken päästä hän otti pöytälaatikostaan
jotakin ja sanoi kuin sivumennen:
"Saisinko käyttää nimeänne hiukan?"
"Mikä se on?" kysyin minä.
"Ei siinä ole mitään riskiä. Pelkkä muodollisuus."
Hän pisti kynän käteeni. Minä istuuduin ja aioin juuri piirtää nimeni,
kun samassa satuin nostamaan silmäni ja huomasin vastapäätä istuvan
neitosen iskevän viekkaasti silmää tirehtöörille. Synkkä aavistus tuli
mieleeni. Nousin ja hellitin kynästä sanoen:
"Minun vähäpätöinen nimeni ei mene vekselissä. Korkeintaan se kelpaa
runonpätkän alle."
Ja kohteliaasti kumartaen minä poistuin.
Monta päivää ei kulunut, ennenkuin sain kirjeen, jossa vaadittiin
osakemaksun toista viidennestä. Tämän erän saatoin vielä omistani ja
Katrin säästöistä suorittaa; sitten tulisi sedän rahojen vuoro.
Kun taas tapasin tirehtöörin, istui hän allekirjoituksellaan
vahvistamassa joitakin uusia osakkeita. Otettuaan rahani hän laski
painostavasti kätensä pöydälle ja sanoi:
"Nämä ne vasta ovat osakkeita, joita kannattaa omistaa! Niitä jos on
muutama kymmen, ei tarvitse muuta kuin leikkelee kuponkeja ja makaa ja
syljeskelee kattoon."
Kysymykseeni selitti hän, että ne olivat kaivososakkeita ja tokaisi
samassa:
"Saisiko luvan olla?"
Sanoin että olisi ollut kovin hauska päästä hiukan helpommille
päiville, mutta toistaiseksi täytyi vielä turvautua työntekoon, kun
minulla ei ollut varaa hankkia osakkeita. Mutta samassa minä muistin
jotakin ja sanoin:
"Sisarentyttäreni rahat kyllä, joita minä hoidan..."
Tirehtööri keskeytti minut kiihkeästi kysymällä:
"Paljoko niitä on?"
"Noin kymmenisen tuhatta."
"Missä ne nyt ovat?"
"Pankissa."
Tirehtööri katsoi minuun säälivästi.
"Pankissa! Mitä ne siellä makaavat? Paljonko pankki maksaa korkoa?"
Annoin halutun tiedon, vaikka mielestäni hänenlaisensa liikemiehen piti
kysymättäkin olla siitä selvillä. Tirehtööri alkoi pitää esitelmää
siitä, miten huono holhooja minä olin, kun käytin holhottini rahoja
pankissa vaivaisella viiden prosentin korolla, vaikka hyvät osakkeet
tuottivat 10—15, jopa 20 prosenttia. Eikö minulla ollut järkeä päässä!
Huomautin, että pankki sentään oli varmin talletuspaikka, mutta hän
sanoi:
"Vai varmin! Tokihan olette lukenut viimeaikaisista
pankkiskandaaleista? — No, ja missä pankissa rahat ovat?"
Minä annoin pyydetyn tiedon. "Kas sitä! Paraaseen paikkaan olettekin
pannut rahat! Juuri se pankki on perikadon partaalla. Olisi somaa, jos
sisarentyttönne menettäisi koko omaisuutensa."
Tirehtööri pyysi mitä vakavimmin minua sijoittamaan rahat
kaivososakkeihin, jotka varmasti tuottivat ainakin kymmenen prosenttia
Mainittuja osakkeita oli vain rajoitettu määrä tarjolla.
Katri oli kanssani yhtä mieltä siitä, että Sirkan rahat sopi sijoittaa
varmoihin osakkeihin. Tahdoin kuitenkin puhua Sirkalle itselleenkin,
mutta tyttö vastasi välinpitämättömästi:
"Kyllä eno sen asian parhaiten ymmärtää. Mutta tietysti kymmenen on
enemmän kuin viisi."
Aluksi kiinnitimme puolet rahoista osakkeihin. Tirehtööri otti minut
vastaan suurella kunnioituksella. Huomasin, että arvoni oli kohonnut
hänen silmissään viime käynnin jälkeen. Nähtyään minut hän heti lopetti
työnsä, vieläpä tarjosi ryypyn, jonka kohteliaisuuden kuitenkin
hylkäsin. Tirehtööri tuli hiukan hämilleen ja sanoi:
"Minäkin kannatan raittiutta, mutta kun tekee rasittavaa istumatyötä,
pitää joskus saada jotakin virkistävää."
Hän otti rahat ja sanoi saavani osakekirjat sitte kun johtokunnan
jäsenet olivat ne allekirjoittaneet. Muistin Katrin varoituksen ja
vaadin kuittia. Tirehtööri sanoi, että se oli tarpeetonta rehellisten
miesten kesken. Mutta kun huomautin, että olin vastuussa varoista,
joita hoitamaan olin joutunut, suostui hän kirjoittamaan kuitin.
Saadessaan kuulla asiasta sanoi Sirkka liikutettuna:
"Kuinka eno on hyvä! Millä voin palkita kaiken sen vaivan ja
huolenpidon!"